Naistenklinikalla sanottiin että äidit itkevät usein. Varsinkin keskosäidit. Ja kyllähän minä itkin. Pelosta, ikävästä, surusta, ilosta. Kun päästiin kotiin ekat viikot menivät ilman itkua ja murheita, olin vaan iloinen että saatiin pikkuinen kotiin. Ja sitten 15.3 tuli Kirpun laskettuaika. Kirppu ei enää ole keskonen vaan vastasyntynyt. Kirppu kasvaa hienosti ja ainoa murhe tällä hetkellä on vatsavaivat.
No mitä mulle tapahtui henkisesti kun saavutettiin tämä maaginen laskettuaika? Rupesin prosessoimaan mitä kaikkea ollaan käyty läpi. Synnytystä, teho osastoa, jatkohoidot kättärillä. Ja itkin taas, ihan valtavia määriä. En edelleenkään tajua miten ollaan selvitty tästä kaikesta romahtamatta ja ajatus siitä miten olisikaan voinnut käydä pyörii päässä. Eilen väsäsin Kirpulle shadow boxin. Kaivoin kaikki sairaalan esitteet esiin, lahjoituksena saadut vaatteet, kirpun ensimmäinen tutti. Kävin vanhoja kuvia läpi. Kuvat missä Kirppu on täynnä letkuja ja piuhoja.
Jotenkin kaikki tuntuu niin uskomattomalta. Meidän Kirppu on oikeasti tässä ja hänellä on kaikki hyvin. Me selvittiin ja pärjätään hyvin, jos ei jopa mainiosti. En siis oikein oo jaksanu kirjoittaa tänne sen enempiä kuulumisia, oon vaan pitäny pikku Kirppua sylissä. Äitiys on kasvattanu minua uskomattoman paljon ihmisenä. Ennen en uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, en ikinä ole itkenyt onnesta, enkä tiennyt mitä pelko ja huoli oikeasti tarkoittaa. Mutta Kirppu muutti kaiken ja jos ollaan rehellisiä, mä pidän tästä uudesta minästä. Kirppu tekee minusta paremman ihmisen.
Kommentit (2)
Mahtava postaus 🙂 Onnea Kirpusta!
https://faijahommia.fi/
Kiitos! ? todella hieno blogi sulla! Jännityksellä seuraan sun matkaa ? vanhemmaksi tuleminen on kyllä niin mullistava matka! 🙂