En ollut yksi niistä raskaanaolevista naisista jotka hehkuvat. En ollut positiivisuutta täynnä, en käyttänyt sellaisia ihania raskausajan vaatteita joita nähdään pinterestissä. Älä ymmärrä minua väärin – olin intoa täynnä ennen jokaista ultraa, muistan ensimmäiset liikkeet, ostelin lastenvaatteita ja olin iloinen siitä että minusta tulee äiti. Mutta en nauttinut raskausajastani.
Tiesin että raskausaika ei ole mukavaa tai leppoisaa aikaa. Googlaa ”raskausoireet” tai näytä joukolle äideille positiivinen raskaustesti ja ymmärrät mitä tarkoitan. Saat kuulla miten Maisa kusi housuihin joka kerta kun hän aivasti, miten Kaisa ei pystynyt vaihtamaan asentoa ilman ääntelyä ja miten Marja-Leena joutui käyttämään puuterirasian peiliä apuna kun hän sheivasi bikinirajan.
Sain kokea hyvin vähän viimeisestä raskauskolmanneksesta, ja senkin pienen ajan vuodelevossa. Loput ajasta meni sitten sairaalassa Kirpun vieressä, kun hän oli jatkohoidossa. En saannut aikaa kerätä voimia raskaan 7 kuukauden jälkeen tai aikaa kasata itseäni pelottavan synnytyksen jälkeen. Enkä aikaa paraantua sektiosta. Ainoa fokus oli Kirppu. Miten hän pärjää, miten hän kasvaa. Aika meni miettien milloin hän pääsisi kotiin, tai jos ennenaikaisuudesta myöhemmin olisi pysyviä ongelmia.
Vasta sitten kun päästiin kotiin ja tilanne rauhoittui ymmärsin mistä olin jäännyt paitsi. En saannut kokea sitä loppuraskautta, kun vatsa on oikeasti iso. En tiedä miltä se tuntuu, kun synnytys alkaa normaalilla tavalla. En saannut tuntea ja kellottaa supistuksia ja soittaa synnytyssairaalaan että täältä tullaan, sairaalakassi takapenkillä. En tiedä miltä synnyttäminen tuntuu, tai millainen fiilis sulla on kun vastasyntynyt vauva nostetaan sun rinnalle. Mut vaan nukutettiin, leikattiin auki ja ommeltiin kiinni ja kärrättiin 6 tuntia myöhemmin teholle katsomaan vauvaa. En saannut kokea koko raskautta, ja välillä olen siitä surullinen.
Ymmärrän että se on ärsyttävää, kun joku kertoo kauhutarinoita synnytyksistä. Mutta välillä joudun kertomaan mun oman tarinan, vaikka se on pelottava – koska se on ainoa kokemus jonka itse pystyn antamaan. Haluan osallistua keskusteluun, kun kerrotaan raskauden loppuvaiheesta ja synnytyksistä. Haluan kuulua muiden äitien joukkoon.
Jos puhut keskosäidin kanssa, muista että hänkin toivoo että tilanne olisi erilainen. Välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi koska vaikka olen kokenut raskauden, olen synnyttänyt ja olen äiti, minulla on silti niin vähän yhteistä muiden äitien kanssa. Haluaisin osallistua keskusteluihin, mutta tiedän että lauseet kuten ”sulla nyt oli niin erilaista…” tai ”no minähän en tiedä siitä asiasta mitään, kun syntyi etuajassa” tulevat esiin.
Me keskosäidit olemme erilaisia. Onneksi olen vielä yhteydessä huonekaverien kanssa naistenklinikalta, jotka myös ovat keskosäitejä ja blogin kautta olen tutustunut uusiin keskosäiteihin. Ilman heitä minun pääkoppa olisi jo räjähtänyt. Toisaalta tunnen olevani erittäin siunattu. Sain tavata tyttäreni etuajassa ja vaikka meidän matkassa oli kaikki hazardin ainekset, meillä on tänään kaikki hyvin. Me selvittiin tästä, yhdessä, huippulääkärien sekä hoitajien avustuksella.
Kommentit (4)
Voi vitsit, täytyy vielä kommentoida, vaikka teksti onkin jo vanhempi. Vasta olen löytänyt blogisi.
Haluan vain tulla kertomaan, että IHAN TÄYSIN samoja ajatuksia on itsellänikin, vaikka raskauskokemus on aika päinvastainen! Oman esikoiseni raskaus meni kaksi viikkoa yliajalle, enkä silti saanut kokea juurikin noita mainitsemiasi asioita. En sitä kotona alkanutta synnytystä, ison mahan ”ihanuutta”, supistusten kellotusta, synnärille soittoa, vauvan mahalle nostosta en muista mitään, vaikka alateitse synnytinkin ja itse synnytys oli todella tuskainen ja olin tikattavana vielä 2h syntymän jälkeen. Lapsi joutui lastenosastolle, joten mitään mahdollisuuksia omaan toipumiseen tai imetyksen opetteluun ei ollut 5 vauvan pienessä lastenosastohuoneessa, jossa ei toipuvalle äidille ollut mitään paikkaa ja synnyttäneiden osasto kotiutti 1,5 vrk synnytyksestä.
Joten ihan samalla tavalla tunnen ulkopuolisuutta samoista asioista, vaikka oma raskauteni menikin loppuun asti. Ja oikeasti olen todella jopa katkera siitä, et osalla se raskaus loppuu selkeästi ennen laskettua aikaa, koska se loppuaika on oikeasti ihan todella todella rankkaa ja saa kyllä ihan hyvät univelat jo ennen niitä oikeita yöheräämisiä.
Halusin vaan tulla jakamaan vähän erilaisen, mutta kuitenkin niin vertaisen tarinan 🙂
Minulle on käynyt noin kahdesti. Keskellä oli yksi keskenmeno. Mietin noita samoja ajatuksia oikeastaan päivittäin. Kerran jopa aloin itkeä, kun tv-sarjassa synnyttäjä sai vastasyntyneen rinnalle. En ollut tiennyt että asia on niin vaikea. Sittemmin löytyi syykin, Faktori V Leiden mutaatio, ongelma veren hyytymisessä. Sairastuin toisessa raskaudessa veritulppaan itsekin (istukkakin oli tulppautunut), joskin se löytyi vasta kaksi viikkoa sektion jälkeen, päästä. Tytöt ovat syntyneet rv 27+8 j rv 26+0. Periaatteessa olisi mahdollista yrittää vielä uudestaan hepariinipistosten avulla, mutta empä tiedä… Kun tästä sairaudesta on enemmän tietoa, olen onnellinen että minulle ylipäätään on kaksi elävää lasta, sillä kohtukuolemia tuntuu esiintyvän monella.
Voi ei ☹️ toivottavasti teillä on kaikki hyvin ❤️ itsekin itkin kättärillä välillä kun toiset pääsi vauvan kanssa kotiin, harmitti niin paljon jättää meidän prinsessaa osastolle ja lähteä yksin kotiin. En edes voi kuvitella miltä tuntuu saada noin pieni keskonen! Meidän keskonenhan oli iso ja välillä oikein hävettää avautua tällä tavalla, kun teholla oli puolet pienempiä keskosia. Oikein ihanaa kesää sulle ja tytöille ❤️
❤❤