Kohta 2018 on pulkassa ja tammikuussa Belle täyttää kaksi vuotta! Mihin tämä aika meni? Aika menee aivan liian nopeasti ja hetken kerkesin jo miettiä että olenko ylipäätänsä saanut yhtään mitään aikaiseksi vai olenko ”vaan ollut”. Sitten tajusin että viimeiset viisi vuotta elämästäni olen elänyt kaaoksen keskellä. Tällä hetkellä ollaan ihan tavallinen, pieni onnellinen perhe ja arki rullaa hyvin. Sen takia minusta varmaan tuntuu että elämässäni ei tapahdu hirveästi tällä hetkellä.
Elämä on yllättänyt minut monen monta kertaa. Välillä matto on vedetty jalkojen alta ja välillä olen ollut onnen kukkuloilla. Melkoista vuorostorataa ja myönnetään että välillä olen ollut aivan loppu, mutta asioilla on tapana järjestyä. Loppu hyvin, kaikki hyvin vai miten se oli. Tässä viiden vuoden aikana olen kokenut monta keskenmenoa, epätoivoa ja pelkotiloja. Harkinnut lapsetonta elämää, harkinnut pienempää kämppää koska tässä talossa on 4 makuuhuonetta mutta lapsia ei kuulu. Miettinyt adoptiota, mutta tullut siihen päätökseen että se on aivan liian monimutkainen ja kallis prosessi. Harkinnut menemistä takaisin koulunpenkille, koska ”minullahan on aikaa, meille ei ole tulossa lapsia”. Kunnes tein positiivisen raskaustestin heinäkuussa 2016 ja Belle oli tulossa.
Ehkä lukuisat keskenmenot oli liikaa, tai raskaushormoonit ja hyperemeesi joka teki minusta hullun. Tai sitten me ei vaan ikinä sovittu yhteen. Raskausviikolla 13 erottiin ja minut pistettiin sairaslomalle, joka jatkui synnytykseen saakka. Tiesin koko ajan että kaikki ei ole kunnossa. Olin helvetin kipeä ja vihasin raskausaikaa, samalla käytiin terapiassa ja yritettiin survota palaset yhteen. Olin niin kipeä, että en enää pystynyt huolehtimaan itsestäni. Pakkasin koiran autoon ja muutimme mun vanhempien luokse asumaan. 23 tammikuuta 2017 Belle päätti putkahtaa maailmaan. Olin menossa naistenpolille perus tutkimukseen, mutta nousin ulos autosta ja istukka repesi sairaalan parkkipaikalla.
Pikainen ja superpelottava synnytys
Oli pakko tehdä hätäsektio, vaikka raskausviikkoja oli vaan 32+5. Harmillista että Porvoon synnäri suljettiin kuukautta aikaisemmin, mutta leikattiin silti. Belle lähti ambulanssilla lastenklinikalle teho-hoitoon ja minä jäin heräämöön. Minut siirrettiin vasta monta tuntia myöhemmin. Belle oli jatkohoidossa yli kuukauden, ajelin Porvoon ja Helsingin välillä ja pumppasin maitoa kuin hullu. Samalla yritettiin tulla toimeen ex miehen kanssa, Bellen takia. Belle pääsi kotiin, olin onnen kukkuloilla ja meidän mielestä oli hyvä idea asua saman katon alla, kaikki kolme. Se ei ollut ollenkaan hyvä idea, mutta hoidettiin yhdessä Belleä. Parisuhteesta ei tullut mitään vaikka käytiin terapiassa ja yritin kaikkeni. Joskus vaan on tapahtunut liian paljon paskaa.
Bellen isä muutti pois, käytiin lastenvalvojalla ja sovittiin tapaamiset ja elarit. Muistan miten luulin että vihataan toisiamme loppuelämän. Onneksi niin ei sentään käynyt, nykyään osataan keskustella Bellen asioista ja sovitaan asioita ilman virallista sopparia. Tässä samalla mun blogi kasvoi, olin jo siirtynyt kaksplussan alle ja somesta tuli mun työ. Pistin itseni melko koville. Hoidin Belleä, taloa, blogia, kävin terapiassa, yritin toipua tästä kaikesta ja yritin pikkuhiljaa löytää mun sosiaalisen elämän. Yhtäkkiä Porvoossa oli uusia kauppoja, kahviloita, ravintoloita. En meinannut tunnistaa kotikaupunkiani.
Vastoinkäymisistä voittoon
Tavattiin Andreaksen kanssa syksyllä, eikä tästä ”pitänyt tulla mitään”. Mulla ei ole aikaa enkä tarvitse miestä ja mitä nyt vielä. Ihme kyllä Andreas jaksoi istua mun vieressä vaikka syötin Belleä, tai siivosin, tai kirjoitin blogipostauksia. En analysoinut tilannetta sen enempää, viihdyttiin toistemme seurassa. Yhtäkkiä talossa oli neljä kättä, toinen ihminen joka yritti auttaa parhaansa mukaan. Sitten iski jäätävä väsymys. ”Paine purkaantui” niin sanotusti. Yli kaksi kuukautta nukuin yli 10 tuntia päivässä. Minulla oli aikaa syödä monta kertaa päivässä ja Andreas tuputti minulle ruokaa, jonka seurauksena paino nousi 12 kiloa kahdessa kuukaudessa. Tämä oli vaan hyvä juttu, koska se +12kg teki minusta normipainoisen.
Muutettiin koko poppoo tänne Porvooseen ja talon kattava remppa alkoi. Tämä on aina ollut aivan ihana talo, mutta se kaipasi vähän rakkautta. Onhan tällä ikääkin jo 33 vuotta. Arki on rullannut tosi hyvin, eikä tässä enää ole kaaosta. Belle on kasvanut aivan huikeeta vauhtia ja hänestä on tullut hurmaava pieni neiti. Remppa lähestyi loppuaan ja siitä sitten vauvakuume hiipi esille. Jospa tällä kertaa menisi paremmin, kun ei ole sellaista järjetöntä stressiä ja jos ei, niin tällä kertaa minulla sentään on mies. Sekä aivan mahtava tukiverkosto. Pikkaisen pelkäsin, että tuleeko tässä nyt ihan järjetöntä stressiä taas lapsettomuushoitojen takia, mutta ei tullut. Andreas on koko ajan ollut läsnä ja auttamassa.
Olen kirjoittanut menkoista, meidän lapsettomuushoidoista ja remontista. Monta sellaista aihetta, jotka luokitellaan ”tabuiksi” ollaan käsitelty täällä blogissa. Välillä on kuitenkin ihan hyvä istua alas ja miettiä mitä kaikkea yksityiselämässä on tapahtunut vuosien varrella. Kohta meidän IVF hoidot alkavat ja toivotaan parasta. Tässä on taas vierähtänyt vuosi ja paljon ollaan saatu aikaiseksi. Monen monta muistoa rikkaampana voin todeta, että en ole ikinä ollut onnellisempi. Mitä ikinä 2019 tuo tullessaan, olen valmis.
Kommentit (7)
Nelikymppinen kahden lapsen äiti tykkää lukea blogiasi. On kiva että joku kirjoittaa ”tabuaiheistakin”. Räväkkä tyyli on joskus piristävääkin! Onnea hoitoihin ja hyvää joulua!
Ihana postaus! ❤️ Kaikkea hyvää teidän perheelle ja ihanaa joulua! 🙂
Kiitos 😍 oikein ihanaa joulua sinnekin koko meidän perheeltä ♥️
Pidän muuten selkeästä tyylistäsi kirjoittaa. Mukava lukea, samaistuttavaa.
Itsekkin joskus kävin läpi haastavaa parisuhdetta ja miten sitä pelastaa…
Avoimmuutesi ja rehellisyytesi on myös todella iso plussa😊.
Kiitos, tosi kiva kuulla 😊♥️
Kaikkea hyvää teille, paljosta olette selvinneet ❤️
Kiitos, kiva kuulla 😍 oikein hyvää joulua sinnekin! 😘♥️