Meidän hoidot alkoivat suunnittelukäynnillä syyskuussa 2018. Positiivisen raskaustestin tein kesäkuussa 2019. 9 kuukauden aikana meille tehtiin yksi tulokseton inseminaatio, yksi IVF/ICSI + tulokseton tuoresiirto ja yksi pakastealkion siirto, joka onnistui. Hoidot olivat enimmäkseen odotusta ja jonossa olemista. Piinaviikot menivät todella hitaasti, mutta muuten 9 kuukautta on mennyt ohi yllättävän nopeasti.
Oletin että itse hoitojaksot olisivat todella rankkoja. Kyllähän hoidot pistivät kehon melko koville, mutta hoitokierroissa sentään tapahtui jotain. Välikierrot olivat henkisesti rankempia, koska silloin vaan odotin ja odotin ja odotin. Fiilikset heittelee todella voimakkaasti lapsettomuushoitojen aikana, oli sitten hoitokierto tai välikierto. Välillä oltiin niin toiveikkaana, välillä olisi tehnyt mieli luovuttaa. Hoidot olivat aina etusijalla ja kaikki suunniteltiin hoitojen perusteella. Yksi hoitokierto sisältää yllättävän monta lääkärikäyntiä.
Pelkäsin neuloja yli kaiken ja luulin että pistoskerrat olisivat yhtä helvettiä. Eihän neulatyynynä oleminen ikinä ole hauskaa, mutta yllättävän hyvin ja kivuttomasti pistäminen meni. Lääkkeiden haittavaikutukset tulivat pienenä yllätyksenä. Turvotusta odotin, mutta migreeni yllätti. Tukilääkkeet kirvelivät ja olivat muutenkin tosi sotkuisia. Ne antoivat myös raskausoireita, joten omaa kehoa oli turha kuunnella. Negatiivinen testi oli aina masentava kokemus, vaikka olisi miten pessimistinen asenne tahansa.
Se osapuoli, jossa ”vika” on
Vaikka kaikki toimenpiteet tehtiin minulle, meitä oli kaksi. Andreas otti hoidot aika raskaasti ja monesti olisin toivonut että vika olisi minussa, niin että olisin voinut kantaa hänen taakkansa. Haluaisin nyt painottaa, että se osapuoli jolla vika on tarvitsee paljon tukea. Minä en syyllistänyt miestäni, vaikka vika oli hänessä. ME olimme hoidoissa, koska ME haluamme lapsia. Tämä oli meidän yhteinen matka ja yhteinen taistelu.
Vaikka kaikki toimenpiteet pääosin tehdään naiselle, miehelläkin on tärkeä rooli. Andreas oli mukana joka ikisellä lääkärikäynnillä, haki lääkkeitä apteekista koska hän itse halusi tehdä niin ja pisti joka ikisen piikin. Hän hoiti kotia kun minä makasin sängynpohjalla migreenin kanssa. Hoitojen aikana saattaa helposti tulla yksinäinen olo, mutta onneksi Andreas osallistui kaikkeen ja oli muutenkin kiinnostunut hoidoista sekä mun voinnista. Facebookissa on myös olemassa vertaistuki ryhmiä, jos tuntee itsensä yksinäiseksi.
Positiivinen raskaustesti
Mun reaktio positiiviseen raskaustestiin yllätti, sekä minua että muita, koska tätä asiaa puitiin lapsettomuusryhmissä. En pystynyt sisäistämään koko asiaa. Härsi myös kaiken maailman pelkotiloja, että testi olisi väärässä, tai että tulisi keskenmeno. Vasta varhaisultrassa älysin, että kyllä tässä oikeasti ollaan raskaana. Helpotus siitä, että hoitoihin ei enää tarvitse lähteä. Odotettiin ensin 9 kuukautta positiivista testiä, nyt odotellaan taas 9 kuukautta mutta tällä kertaa odotellaan vauvan syntymistä. Hoitojen jälkeen positiivinen testi saattaa tuntua tosi oudolta. Jotenkin tässä on niin tottunut että mikään ei mene oppikirjan mukaan, että mihinkään ei enää uskalla uskoa.
Lapsettomuudesta kärsivät vanhemmat ovat eri asemassa
Jos nyt pitäisi nostaa esille jotain tiettyä asiaa, joka oikeasti yllätti tämän prosessin aikana se on toisten ihmisten asenne. Odotellaan maata mullistavaa reaktiota positiiviseen raskaustestiin, vaikka siinä vaiheessa viikkoja on vaan 4 ja mitä tahansa voi sattua. Odotellaan myös että raskaudesta pitäisi nauttia täysin rinnoin, vaikka oksennus lentää joka päivä, koska hei sinä olet sentään raskaana, tätähän sinä halusit. Vanhemmuudesta ei myöskään ikinä saisi kokea rankkana, koska sinähän sait lapsen, jota pitkään toivoit. On olemassa niitä, jotka tekisivät mitä vaan jos saisivat oksentaa 9 kuukautta, kunhan palkkiona on lapsi.
Tavallaan ymmärrän, mutta toisaalta en. Kyllähän me kaikki tiedetään, että loppu peleissä kaikki on sen arvoista. Enhän minä muuten haluaisi lisää lapsia hyperemeesin, hätäsektion ja keskosen jälkeen. En minä silti pysty sanomaan, että hyperemeesi olisi ollut ”pikku juttu”, enkä ainakaan että olisi ollut kivaa tai että olisin nauttinut raskausajasta. Tiedän että raskausaika on rankkaa, varsinkin jos siihen liittyy kaiken maailman raskausoireita. Niitä kutsutaan raskausOIREIKSI tietystä syystä. Valvominen pienen kanssa on myös rankkaa, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mutta sen tiedän, että aika menee todella nopeasti ja kaikki on sen arvoista.
Raskauspahoinvointi on pahoinvointia, oli sitten raskaus saavutettu luomusti tai hoitojen avulla. Kukaan ei ikinä ole sanonut, että tavallinen oksennustauti olisi kivaa, joten en oikein ymmärrä miksi ihmiset olettavat että oksentaminen raskausaikana olisi sen hauskempaa. Omalla kohdallani voin ainakin sanoa, että hoitojen stressi ja väsymys purkaantui alkuraskaudessa. Jokaisen hoitokerran jälkeen minulla on tullut verta nenästä vähintään viikon, koska olen käynyt ylikierroksilla stressin takia. Olen piilostressaaja, joka pärjää hyvin paineen alla ja puskee eteenpäin vaikka väkisin, mutta stressin aiheuttamat oireet iskevät sitten kun arki tasaantuu.
Hoitojen kaunis puoli
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, hoidoissa on myös paljon kaunista. Olen saanut kokea, miten mahtava tukiverkosto meillä on. Meidän parisuhde on vahvistunut hoitojen myötä, koska yhdessähän tässä ollaan kamppailtu. Olen huomannut miten pitkälle olen valmis menemään meidän haaveen takia, vaikka pelkäsin että en pysty tähän neulakammon takia. Olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista, koska olen huomannut että mitään ei kannata pitää itsestäänselvyytenä.
Helppoa tämä ei missään nimessä ollut, mutta kukaan ei ikinä väittänytkään että elämä olisi helppoa. Näissä asioissa pitää muistaa että kaikki tunteet ovat sallittuja. Pitää osata antaa itsellensä vähän armoa. Selvittiin hoidoista hyvin, mutta olen erittäin iloinen siitä, että tämä etappi vihdoin on ohi.
Kommentit (5)
Musta tuntuu usein, etten sais valittaa kun on vaikeahko raskaus. 1,5 vuotta yritettiin ja tulin raskaaksi juuri ennen kuin hoidot ois alkaneet. Nyt rv 17. Niin usein yritysaikana ajattelin, että en varmana valittais vaikka ois kuinka vaikeaa, jos vaan tulisin raskaaksi 🙄 Mut ihan yhtä paskaahan se pahoinvointi, liitoskivut yms on vaikka kuinka on halunnut lasta.
Moi! Kiitos kirjoituksesta! Tähän haluaisin vain kommentoida tuohon reaktioon plussan jälkeen että ymmärrän täysin. Me ”teimme” toista lastamme n 6 vuotta. Loppujen lopuksi toinen iv onnistui, nyt hän on tuleva eskarilainen. Muistan kun sain plussan niin minusta ei heti tuntunut oikein miltään. Kerroin miehelleni eikä hänelläkään ollut suurta tunnekuohua 😁 pikkuhiljaa sitten raskauden edetessä tietenkin iloitsin ja tunteet ryöpsähtelivät 😚 LP
Kiitos itsellesi, kun jaksat lukea 🙏🏻 Kiva kuulla että en ole ainoa joka koki tällaisen laimean reaktion 🙈
Voisko olla niin että ne jotka ottivat nokkiinsa sinun suhtautumisesta positiiviseen testiin ovat näitä (meitä) joilla huomattavasti pidempi lapsettomuushoitojen ja epäonnistumisien matka? Vaikka se kuulostaakin oudolta ja ehkä hieman väärältä niin kateus nostaa päätänsä hyvin helposti kun jollain onnistuu nopeemmin yms. Ei kannata välittää muiden suhtautumisesta. Meilläkin on pitkä taival takana. 3 ivf toi aikoinaan esikoisen ja 5 ivf taas onnistui ja nyt eletään jo rv 37+3. Välillä tämän matkan varrella olen joutunut itsekkin muistuttamaan itseäni siitä että emme voi tietää miltä pettymys toiselle tuntuu vaikka tie ei olekaan ollut yhtä kivinen kuin itsellä. Ja varsinkin siitä että toisten onnistuminen ei ole itseltä pois. Tsemppiä teille raskauteen!
Totta, saattaa olla! 🙂 Jotenkin tuntui vaan niin kurjalta, kun luulisi että nimenomaan lapsettomuuden kanssa kamppailevat ymmärtäisivät miksi plussa tuntuu epätodelliselta 🙈 Kiitos ♥️