Lapsettomuushoitojen jälkeen

Miltä nyt tuntuu, kun lapsettomuushoidot ovat ohi ja sylissä köllöttää pieni vauva? Aivan uskomattomalta. Olihan tässä vähän hakemista alussa, kun lapsiluku kasvoi yhdellä, mutta tosi hyvin ollaan sopeuduttu. Minulta kysytään usein, jos tämä vauvavuosi tuntuu erilaiselta verrattuna esikoisen vauvavuoteen, kun tässä on hoidot takana. Tavallaan ei, mutta tavallaan kyllä. Rakkaus on yhtä voimakas, mutta olen sopeutunut paremmin. Kaikki tuntuu paljon helpommalta kuin viimeksi. Tosin tämä on minun toinen lapsi, joten kaikki ei ole uutta ja ihmeellistä tällä kerralla.

Esikoisen kanssa vauva-arki oli tosi rankka. Hän syntyi keskosena ja olin huolesta sekaisin suurimman osan koko vauvavuodesta. Rehellisesti minun on pakko myöntää että en edes muista koko vauvavuodesta hirveästi. Pelkästään sen, että olin jumalattoman väsynyt koko ajan. Stressasin niin paljon että en saanut syötyä enkä nukuttua, vaikka Belle oli helppo vauva. Nyt meitä on kaksi, tai no oikeastaan kolme, koska Bellekin osallistuu vauvanhoitoon ja on mitä parhain isosisko Myttelle, joten kaikki on tietysti ollut helpompaa. Andreas osallistuu ihan kaikkeen, eikä marise mistään. Hän ihan oikeasti nauttii vaippojen vaihdoista, kylvettämisestä ja yösyötöistä.

Jokainen teistä varmasti tietää millaista prinsessakohtelua me kaikki saamme Andreakselta. Sanoisin että saamme entistä enemmän prinsessakohtelua nykyään. Andreas koki pienimuotoisen identiteettikriisin Mytten syntymän jälkeen, kun työ ei enää ollut se kaikista tärkein asia. Hänen yritys on ollut hänelle kuin pieni vauva, mutta nykyään ylityöt kiristävät hermoja, kun hän mielummin haluaisi olla kotona meidän kanssa. Fiksuna miehenä hän sitten siirsi koliikkikeinun kotitoimistoon, joten Mytte on jo päässyt toimistohommiin. Sanoisin että itselläni on ollut samantyyppinen kriisi. Moni on kysynyt milloin olen palaamassa youtubeen, mutta tällä hetkellä aika ei riitä, eikä motivaatio. Haluan oikeasti köllötellä kotona perheen kanssa ja olla läsnä, ilman työstressiä, vaikka se tarkoittaisi että muutama seuraaja lähtisi lätkimään.

Ensimmäisen kuukauden aikana itkin onnesta monen monta kertaa. Tällä hetkellä hormonit ovat jo suht tasapainossa, joten en enää vollota, mutta nautin suuresti meidän arjesta. Synnytyksen jälkeen stressilevelit laskivat ja elämä tuntuu normaalilta, koronasta huolimatta. Jos nyt rehellisiä ollaan olisimme varmaan muutenkin suurimman osan ajasta kotona. Hoitojen aikana en tajunnut millaisen valtavan stressin ja paineen alla olin, kaikki tuntui silloinkin melkoisen normaalilta. Nyt jälkeenpäin sitä tajuaa millaisessa tunteiden vuoristoradassa sitä ollaankaan oltu. Eilen siivosin lääkikaapin ja löysin ovitrellen, gonal-f pistoskynän ja fyremadelin. Tuntui jotenkin niin hullulta, että nämä lääkkeet saivat aikaan meidän pienen Mytten, sekä pakkasessa olevat yhdeksän alkiota.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut ihan hirveästi. ”Vastahan te olitte hoidoissa”. No niin oltiin, ja nyt yhtäkkiä ollaan tässä. Aika menee ihan älyttömän nopeasti ja molemmat tytöt kasvavat huikeeta vauhtia. Hetken haluamme nauttia tästä uudesta, seesteisestä ajasta, ilman sen isompia projekteja. Katsotaan sitten muutaman vuoden päästä, mitä tehdään pakkasessa olevilla alkioilla. Raskausaikana väitin että lapsiluku on täynnä, mutta katsotaan mitä mieltä olen asiasta vaikkapa kolmen vuoden päästä. Näissä asioissa mieli tuppaa muuttumaan ajan kanssa.