Siis vitsi, nyt kun ajattelen mun teinivuosia, oikeasti hävettää! En tullut toimeen äitini kanssa ollenkaan. Riideltiin ihan joka ikisestä asiasta. Yleensä siitä, että äiti oli oikeassa, koska olihan se nyt noloa hei! Noin 18 vuotiaana meidän välit lämpeni, ja nykyään ollaan todella läheisiä. Eli teinityttöjen äidit, jotka kamppailevat ”vaikean” ja etäisen nuoren naisen kanssa: tilanne voi muuttua, radikaalistikin!
Olen ennenkin kertonut, miten mahtava tukiverkosto meillä on. Käydään mummolassa vähintään kerran viikossa, muuten tulee soittoa että ”ettekö oo tulossa käymään kohta?”. Mun äiti on heti vastassa, ottamassa jompaa kumpaa lasta syliin. Hänen mielestään äitiys oli rankkaa, mutta mummona oleminen ihanaa, koska silloin pomitaan ne parhaat palat. Ei tarvitse valvoa, eikä murehtia ja lapset ovat aina iloisia kun pääsevät kylään. Minulle taas se on ollut korvaamaton hengähdystauko, kun saan juoda kahvini rauhassa tai syödä ilman että pitelisin lasta sylissä samaan aikaan. Muutenkin se, että pääsee valmiiseen pöytään kun mofa tekee ruokaa on luksusta!
Belle on ollut yökylässä tasan yhden yön 3,5 vuoden aikana. Silloin olin itse synnyttämässä, eli mummin tärkein tehtävä ei todellakaan ole lastenlikkana oleminen, vaan nimenomaan se tuki ja turva on ollut meille korvaamaton apu. Äitini ei tuputa neuvoja, eikä käske tai kyseenalaista, mutta jos kaipaan neuvoja, soitan aina äidille. Esimerkiksi kiukkuiluun ja nirsoiluun olen saanut todella hyviä neuvoja. Tiedän, että jos soittaisin mun äidille ja kertoisin, että nyt olen todella väysynyt, hän ottaisi heti muksut kylään ja saisin nukkua päikkärit. Näin ei ikinä ole käynyt, mutta jo tieto siitä, että se tukiverkko kyllä on siinä ottamassa vastaan, on iso juttu.
Älä vaadi tai painosta
Läheisille ei ikinä saisi pistää vaatimuksia, tai odotuksia. Jokainen on läsnä lasten elämässä just niin paljon kuin itse haluaa. Pakottamalla tai vaatimalla nämä asiat eivät parane, oli kyseessä sitten lasten isovanhemmat, kummit tai tädit/enot. Mun paras ystävä on Bellen kummitäti, enkä ikinä vaadi häneltä mitään. Hän tulee kyläilemään ja leikkii Bellen kanssa samalla, mutta mikään lastenlikka hän ei ole, vaan minun paras ystävä. Hän ostaa aina Bellelle joululahjan ja synttärilahjan, ja on tyttö muutenkin saanut tulijaisia ja muuta, mutta painota aina, että osta jotain halpaa, yleensä lahjapaperi on se kiinnostavin juttu ja leluja meillä on yllin kyllin! Tiedän kuitenkin, että jos jotain sattuisi, hän olisi heti valmis auttamaan.
Tukiverkosto on jokaiselle ihmiselle todella tärkeä. Ei se, että tukiverkostoa käyttäisi, vaan nimenomaan se, että tietää sen olevan siinä. Tiedän myös, että moni pärjää ilman tukiverkostoa, koska pakko. Sitä, miten ne sen tekevät, en tiedä. Kai siinä vaan on tavallaan pakko pärjätä. En tiedä, onko äitiys ollut erilaista ennen, mutta sekä minun mummi että äiti hokee aina, että mummina oleminen on parasta! Tosin mummini kyllä myös mainitsi kerran, kun Belle oli hänen luona hoidossa noin 2 tuntia kun itse kävin hammaslääkärissä, että ”en kyllä saanut mitään muuta tehtyä!”. Kai se pikkulapsen kanssa oleminen unohtuu ajan myötä, kun elämässä on niin paljon muutakin.
Meille isovanhemmat ovat korvaamaton apu, enkä edes usko että he itse ymmärtävät sen. Yleensä äitini hokee, että ”eihän nämä lapset ikinä ole olleet hoidossa meillä, sinä pärjäät kyllä niin hienosti itse!”. Voi kunpa hän tietäisi, miten tärkeät ne 10 minuuttia rauhassa kahvikupin kanssa ovat, sillä aikaa kun hän leikkii lasten kanssa. Tai edes yksi vaipanvaihto, tai valmis ruoka, jonka saan syödä lämpimänä. Yritän kyllä kertoa hänelle, miten tärkeä hän on, mutta yleensä nämä kehut lakaistaan maton alle, ”eihän toi nyt ole mitään, haluan olla lastenlasteni kanssa, minusta on ihanaa että tulette kylään!” – tyylillä.
Eihän sitä nyt nuorempana oikein arvostanut äitiä, vaikka minua kuskattiin harrastuksiin ja oli lämmin ruoka nenän edessä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Sitten äitiydet myötä iski sellainen ”ohhoh” oivallus. Nyt voin sanoa, että jos olisin edes puoleksi yhtä hyvä äiti kuin mun oma äippä, olisin tyytyväinen. En muista että tämä nainen IKINÄ olisi huutanut meille (PAITSI, jos hän oli tosi huolissaan), tai muutenkaan marissut että ei kerkeä tai väsyttää tms, vaikka hän oli yrittäjä. Hitto, mikä ihmenainen!
Kommentit (4)
Meillä tukiverkot on vähintään tunnin ajomatkan päässä, mutta kaikki isovanhemmat ovat ilolla mukana ja esim. nyt juhannuksena saatiin oikein loman tuntua appivanhempien mökillä, kun siellä oli meille valmis ruoka ja lapsen viihdytyskin kaapattiin isovanhempien hommaksi. Sai siis vaan istua ja lukea lehteä rauhassa ja jopa harvinaista parisuhde aikaa eristyskevään jälkeen.
Tosin mummi kyllä totesi, ettei muistanut miten pienen lapsen hoitaminen on oikeasti 24/7 homma. Nyt 2v täyttävä taas on ihan mummi ja vaari fani eli kummatkin osapuolet nauttivat. Tai siis kaikki osapuolet, kun me vanhemmatkin saatiin nukkua pitkään ja käydä ihan treffeillä!
Hieno kirjoitus. Toivottavasti muutkin tukiverkostolliset ymmärtävät arvostaa verkostoaan.
Meidän tukiverkosto on oikeastaan pyöreä nolla – siis sellainen, jolle voisi välillä dumpata lapsen, että saisi edes hengittää hetken rauhassa. Henkistä tukea toki on saatavilla, jos itse ymmärtää laittaa bittejä liikenteeseen. Tukiverkostokateus lähentelee välillä ihan vihaa niitä onnellisia kohtaan (niin kuin he syypäitä siihen olisivat!), joilla tukiverkostoja on ja usein ajattelen, että ymmärtävätkö nämä ihmiset ollenkaan onneaan tässä asiassa. Sinä ainakin ymmärrät. Sinulla on varmasti ihana äiti, kun on tuollaisen tyttären kasvattanut.
Ihanasti kirjoitit äidistäsi Desi. <3
Mun on pakko sanoo et sukujuhlat/illanistujaiset on kyllä ihan parhaita nyt lasten kanssa 😀 joku on heti kaappaamassa lapsia syliinsä, että ”SAAANKO PITÄÄ SYLISSÄ?”. Ne on iloisia kun saavat leikkiä lasten kanssa, me vanhemmat taas saamme syödä rauhassa ja lapset nauttivat kun saavat olla huomion keskipisteessä 😀 win-win!