Meillä käynnistyi äsken uusi kierto ja sehän tarkoittaa uutta mahdollisuutta päästä pakastealkion siirtoon. Ekassa kierrossa ovis osui väärälle päivälle, tokassa sairastimme koronan ja nyt kolmannessa vallitseva maailmantilanne aiheuttaa murheita. Veivattiin tätä asiaa edes takas muutaman päivän, mutta päätimme silti tuupata itsemme PAS-jonoon. Mahduimme mukaan tässäkin kierrossa, oviksen tikuttaminen alkaa ensi viikon tiistaina ja keskiviikkona meillä on ultra. Jospa tämä nyt sitten olisi se THE kierto ja pääsisimme ihan siirtoon saakka.
Myönnettäköön että tässä kierrossa stressiä ja ahdistusta aiheuttaa ihan muut tekijät kuin itse alkionsiirto. Sodan keskellä en kyllä haluaisi olla raskaana, enkä synnyttää. En myöskään haluaisi tuoda pientä viatonta lasta tähän maailmaan sellaisen julmuuden keskelle. Olen sellainen ihmistyyppi, joka ahdistuu epätietoisuudesta. Tietämättömyys on minulle myrkkyä, joten olen ahminut uutisia vähän liiankin aktiivisesti. Todettakoon nyt kuitenkin, että sota ei ole Suomessa. Tietyllä tavalla tuntuu väärältä jatkaa elämää normaalisti, mutta niinhän meidän on pakko tehdä. Tuntuisi myös yhtä väärältä jäädä vellomaan, vaikka meillä on kaikki mahdollisuudet jatkaa elämää normaalisti. Monella kun ei sellaista mahdollisuutta ole. Maailmassa on aina ollut sotaa ja muita julmuuksia, mutta tämä tietysti iskee kovemmin koska se on niin lähellä.
Eräs sukulainen totesi jo kuopuksen yrityksen aikana, että tähän maailmaan ei kannata hankkia lapsia. Hän tosin viittasi ilmastokriisiin. Ollaan eletty melko erikoisia aikoja. Ensin pandemia, sitten sota ja siinä samalla ilmastokriisi, jonka ennusteet ovat aika synkät. Tämän kaiken keskellä meidän pitäisi kuitenkin jatkaa elämää, koska myöhemmin voi olla liian myöhäistä. Pandemia on jo vienyt meiltä paljon, varsinkin lapsilta. Meille aikuisille kaksi vuotta on suhteellisen lyhyt aika, mutta lapsille tämä kaksi vuotta saattaa olla puolet heidän elämästä, kuten meidän esikoiselle. Tai sitten koko heidän elämä, kuten meidän kuopukselle. Tämän keskellä olen myös oppinut, että elämästä kannattaa nauttia, pitää uskaltaa ottaa riskejä ja arjen pienissä jutuissa on paljon kaunista.
Päätimme siis, että meidän on pakko uskaltaa. Tässä on jo ollut pandemiaa ja muita vastoinkäymisiä, jotka ovat lykänneet meidän vauvaprojektia eteenpäin. En tosin tiedä millaiseen päätökseen olisimme päätyneet, jos meillä olisi mahdollisuus yrittää lasta normaalisti, ilman koko lapsettomuutta ja sen mukaantuomia haasteita. Mutta, sen kyllä myönnän, että fiilis oli iloisempi ja odottavaisempi viime kerralla. En sanoisi, että olisin murtunut kun kaksi kiertoa peräkkäin menivät mönkään. Sellaista sattuu ja tavallaan olimme myös varautuneet siihen, mutta eihän se kivaa ole. Kyllä se syö optimismia, ja nyt mennään enemmänkin sillä asenteella, että ”katsotaan”. Emme siis toivo liikoja, koska emme uskalla. Koko alkionsiirto tuntuu jotenkin kaukaiselta, vaikka ultraan on kaksi päivää ja ovikseen pitäisi olla alle viikko.
Fiilikset ovat siis aika ristiriitaiset. Vauvakuume ei ole hävinnyt mihinkään, mutta en jaksaisi pettyä taas ja olemme varmasti kaikki tietoisia siitä jatkuvasta paasaamisesta, miten stressi on myrkkyä joten tässä pitäisi olla niin saatanan Zen ja balanssissa mutta tähän maailmantilanteen keskellä en usko että mitkään kumbayaat auttaa. Sitten tavallaan kuitenkin toivois, että auttais, joten täällä olen kuulkaas meditoinut, yrittänyt kaiken maailman yoga asentoja mihin en todellakaan taivu ja harkinnut anupunktiota vaikka olen neulakammoinen. Neuvoksi ollaan myös saatu se perinteinen ”lopettakaa yrittäminen”, mutta faktahan on että meidän yritys ei edes vielä ole alkanut, kerta meidän alkiot edelleenkin ovat pakkasessa ja siellähän ne pysyvät, kunnes ovis osuu oikealle päivälle.
Andreas kävi ostamassa vaikka minkä merkkistä ovistestiä. Tällä kerralla ajattelin, että aloitan perus liskoilla ja siirryn clearbluen digitestiin vasta sitten, kun liuskoihin ilmestyy jonkin sortin viivaa tai haamuviivaa, mikälie. Clearbluen liila testi meni roskiin ja tilalle ostimme vaaleanpunaisen. Tällä vaaleanpunaisella on siis vaan kaksi vaihtoehtoa: negatiivinen (ympyrä) ja positiivinen (hymynaama). Liila testi taas näyttää vilkkuvaa hymynaamaa kun ovis lähestyy ja viimeksihän se vilkutti yli viikon. Tämä vilkkuva vitun hymynaama otti sen verran mielenterveyksen päälle, että ei enää ikinä. Että sellaista. Oispa tälle elämälle olemassa joku manuaali, ettei aina tarttis itse arvuutella miten tässä pitäisi menetellä.
UKRAINAN SOTA
Auta kodeistaan paenneita perheitä (Kirkon ulkomaanapu) , Auta Ukrainan kriisin uhreja Suomen Punainen Risti (SPR) , Auta Ukrainan lapsia (Unicef). Muistakaa myös lähdekriittisyys näinä aikoina. Spekulaatiosta seuraa yleensä vaan turhaa paniikkia.
Kommentit (3)
Ihan samoja ajatuksia ollaan pyöritelty! PAS suunnittelukäynnin piti olla kuun alussa, mutta siirtyi vatsataudin takia kuun loppuun, mutta mies pohti hetken, pitäisikö jättää välistä. En halua antaa pelon voittaa.
Ollaan kans HUSsin ”asiakkaita” ja kolmas lapsi toiveissa 😀
Tiedän tunteen. Monta vuotta perustelin lapsettomuuttani sillä, etten halua hankkia lasta tähän maailmaan, kun tulevaisuus voi olla mitä vaan (ja silloin se oli lähinnä ilmastokriisiä yms.).
Lopulta kuitenkin päätimme yrittää ja saimme ihanan vauvan. Ja muutaman kuukauden päästä tuli korona. Ja nyt sota (vielä tosin Ukrainassa), mutta tämän myötä elämä muuttuu kyllä myös Suomessa.
Vaikka en tätä joka päivä mietikään, niin asia on itselleni tietynlainen kriisi. Ikä tulee ihan juuri vastaan siinä, että voisin ainakaan ”helposti” saada lisää lapsia. Emmekä tosiaan tiedä haluammeko. Eikä tämänhetkinen maailman tilanne ainakaan helpota asiaa. En tiedä voiko tänne enää tehdä lapsia.
Ihan samoja mietteitä itsellä. Toki pelkään eniten sitä että jos tehtäis pas ja sota syttyisi Suomessa niin mut on 2 sektion jälkeen pakko sektioida seuraavan kerran ettei kohtu repeä. Tää tuntuu todella ahdistavalta että pitää löytyä sitte siellä missä ikinä onkin niin se leikkaus sali ja siihen pätevä lääkäri.