Pelottaa olla näin onnellinen

Viimepäivinä olen aina välillä keskellä arkea havahtunut siihen, että elämässä kaikki on jotenkin tosi hyvin. Tätä on seurannut suuri kiitollisuuden tunne ja sitten ajatukseni ovat käväisseet ajoissa, jolloin kaikki ei ollut niin hyvin.

Olen mennyt mielessäni vuosien taakse, kuten siihen päivään, kun vastaremontoidun talon upouudessa keittiössä, – jonka kummisetäni valmisti minun ja ex-kumppanini toiveiden mukaisesti, – sain tietää, että minua oli satutettu pahasti. Elämäni romahti juuri silloin kun olin kaikkein onnellisimmillani. Välillä pelkään, että niin voi käydä uudelleen.

Vaikka kipeästä muistosta on kulunut monta vuotta, se tulee kummittelemaan aina silloin tällöin, kuten nyt lähes valmiiksi remontoitua keittiötämme katsellessani. Kun ihmettelen miten minulla voi olla näin paljon hyvää elämässäni, pieni ääni päässäni sanoo, että näin ei voi jatkua kovin pitkään, jotain pahaa tapahtuu, tulet menettämään kaiken.

Ehkä se johtuu osaltaan aikuiseksi kasvamisesta ja sitä, että nuoruuden kuolemattomuuden illuusio on korvautunut realismilla. Tai ehkä se on hyvin kipeän kokemuksen seuraus. Varmaan sillä pienellä varoittavalla äänellä on hyvä tarkoitus. Se pitää jalkani maassa silloin kun pääni on pilvissä ja suojelee minua kokemasta enää koskaan mitään niin yllättävää.