Vihdoin on hiljaista. Huoneen täyttää pitkä huokaus, näppäimistön nakutus ja näyttöpäätteen valo. Se sekopää, joka kiukutteli työpäivän jälkeen aina iltaan asti piinaten ja repien puolisonsa ja lapsensa hermoja, on vihdoin vapautettu tietokoneruudun toivoa tuovan valon ääreen. Päivität Facebookissa raskasta päivääsi ja pohdit, onko lapsellasi ADHD, itselläsi burnout, vai puolisollasi vain krooninen paskajätkäsyndrooma, joka selittäisi jokailtaisen kiukuttelusi. Todennäköisempää on kuitenkin se, että sua vaan vituttaa.
Syyt voimakkaaseen harmitukseesi löytyvät, kun alat tarkastella omaa päivääsi. Olet herännyt kesken unien. Aivan, kuten olet herännyt jo viimeiset 2-120 kuukautta. Lomalla ja arkena, talvella ja kesällä. Unikaverin jalka silmässäsi, ahdettuna parisängyn vihon viimeiselle kymmennelle sentille, yrität käsitellä sitä, mitä asioita sinun tulee muistaa ja tehdä taas päivän aikana.
Riuhtaiset itsesi sängystä, ja yrität tehdä itsestäsi työpäiväkelpoisen. Meikkaaminen, tai edes vessassa käynti, on kuitenkin vaikeaa, koska kaksivuotias haluaa olla mukana jokaisessa toiminnassasi. Samalla pelkäät koko ajan myöhästyväsi töistä. Ja toistat jo itseäsikin kyllästyttävää listaa: ”ylös nyt… kiire… syö… kohta kyllä myöhästytään… vaatteet päälle nyt… äiti myöhästyy… isi myöhästyy… tädit suuttuu”. Kun kaksivuotias vetää itkupotkuraivarit lattialle, repii juuri puetut vaatteet yltään, ja kieltäytyy lähtemästä hoitoon, yrität pitää itsesi edes jotenkin kasassa.Täydellistä romahtamista pidätellen, polviin asti ulottuvat silmäpussit painolastina riuhdot kiljuvan ja rimpuilevan lapsesi markkinoiden turvallisimpaan turvaistuimeen. Kotipihassa puristat vielä tekopirteät hyväthuomenet naapureille. Auton kaartaessa pihasta väännät aamuradiota kovemmalle, ettet kuulisi lapsesi huutoa. Kuulet kuitenkin. Pääsee itku.Sulta.
Automatka menee niin, että yrität olla nukahtamatta rattiin. Päiväkotipysähdys muistuttaa formuloiden varikkopysähdystä. Tai sen pitäisi muistuttaa jo tähän kellonaikaan, mutta oikeasti se ei käy lainkaan yhtä nopeasti. Huudosta turpea, räkää ja kyyneleitä vuotava lapsesi, roikkuu koivessasi, kun annat ”vielä yhdet halit ja suukit” jo kymmenettä minuuttia. Kaahatessasi päiväkodin pihasta eteesi tuuppaa ihana mopoauto, joka huristelee, helvetti, neljääkymppiä edessäsi koko matkan töihin. Myöhästyt.
Töissä kahvi maistuu pahalle, mutta sitä on pakko juoda, että päivä lähtisi edes jotenkin käyntiin. ”Juo, että kehtaat mennä kahvihuonetta pidämmälle”, sanoo työkaverisi, ja työntää toisen kupin eteesi. Lounaaksi on kalasoppaa. Se onkin hyvää. Kaikki ruoka, mitä ei tarvitse itse tässä elämäntilanteessa valmistaa, on yhtä luksusta. Otat palan painikkeeksi siivun ranskanleipää. ”Et kai sä tota syö”, sanoo hyväkroppainen ei-lapsellinen nainen (jota voi tytöksikin kutsua). Hän ei ymmärrä,miten kukaan voi syödä sellaista pullamössösontaa. Sinä et ymmärrä, miten kukaan enää voi muistaa huolehtia omista kiloistaan tai kaloreistaan.
Pienellä vanhemmalla on paljon kysymyksiä. Niiden kautta maailma supistuu supistumistaan. Ennen mietittiin rakkauden anatomiaa, tai Jumalan olemassaoloa, nyt eniten pohdituttaa, milloin pottailu tulisi aloittaa, tai onko kersan yskä ennemminkin lohkeilevaa vai kuivaa. Pohdinta on tosin tärkeää, koska vanhemmuudessa vääriä vastauksia on vaikka kuinka paljon. Ja jos sellaisen läväyttää ilmoille hiekkalaatikolla, tai nettipalstalla, on ikuisesti tuomion alaisena. Olitpa siis seitsemäntoista tai neljäkymmentäkolme, niin jos joku jatkuvasti tuomitsee tapasi olla vanhempana, alkaa vituttamaan – se on varma.
Kun työpäiväsi töissä on ohi, ei TYÖpäiväsi todellakaan ole. Väsynyt lapsi hoidosta, kauppareissu, iltaruoka (joka ei tänäänkään ole kotitekoista, joka sekin syyllistyttää), pikaiset iltatoimet, pesut ja seuraavan päivän hoitokassin pakkaaminen ja säätiedotuksen kyttääminen mahdollisia kumisaappaita varten. Kaikesta tästä haipakasta huolimatta tuntuu sille, ettei aikasi ja resurssisi koskaan riitä. Mihinkään! Ruoka voisi olla parempaa, töissä voisit olla aktiivisempi, et ole lapsesi kanssa tarpeeksi läsnä, ja miehesi. Se varmaan lähtee kohta litomaan, jos kuljeskelet kärttyisenä niissä kymmenen vuotta vanhoissa kollaripöksyissäsi vielä hetkenkin.
Kun ihan joskus, ehkä kerran kahdessa kuussa, korotat ääntäsi lapsellesi tai miehellesi automarketin kassajonossa, ei ymmärrystä heru. Päinvastoin. Kauppajonoissa kuulee miten mummot tai täydelliset vanhemmat päivittelevät: ”Kaikille ei pitäisi lapsia suoda” tai ” Ei ole lapsen hyvä olla, kun äiti tekee uraa, ja pikkuinen vaan viskataan vieraiden hoidettavaksi”. Jos mutsi ymmärtäisi vitutuksen olevan ihan normaalia, hän sanoisi tässä vaiheessa: ”Voi vittu! ” Siitä tosin seuraisi vaan lisää murheita, ehkä lastensuojeluilmoitus, tai ainakin megaluokan morkkis, joten äiti tyytyy vain häpeämään huonouttaan.
Kun ruuhkasta vihdoin selviydytään kotiin niin nukkumaanmeno jo hengittää niskaan. Kaikki harmi purkautuu viimeistään iltatoimien aikaan ja höyhensaarille siirrytään itkun saattelema, ei rauhallisen onnellisena. Lapsen nukkuessa suloisesti, mutsi voi taas kerran luvata, että huomenna hän on parempi ihminen. Vanhempi. Ja unohtaa oman rajallisuutensa, ja pystyy ihmetekoihin. Siihen asti hänen täytyy vain kärvistellä syyllisyydessä, paska-äiti –fiiliksissä.
Jos sun päiväsi menisi näin, niin vituttaisiko?
Niinpä.
Kommentit (115)
Näinhän se joskus menee. Onneksi ei kuitenkaan ihan joka päivä. Huomenna on varmasti parempi päivä!
[…] voimasta, mutta toisin kävi. Olin totaalisen hämmästynyt, kuinka viidessa minuutissa väsätty jutunraakile (ja tämän hutaisukirjoituksen laadusta on, kiitos kyllä, jo huomautettu, joten en tietysti luule […]
Täytyy ihmetellä miten olet voinut jättää alkuperäistekstin mainitsemisen itse blogipostauksesta pois. Tämä ei mielestäni täytä myöskään vastineen tunnusmerkkejä: suuri osa tekstistä on yksi-yhteen samaa eikä blogissa tosiaan mainita mille kirjoitukselle tämä olisi vastine, ennen kuin sitten täällä kommenteissa. Ilmeisesti omaatuntoasi ei kolkuta, ainakin mitä luin vastauksia Veikon kommentoinnille täällä. En ole varma voisiko tästä kannella Julkisen sanan neuvostoon, ehkäpä he osaavat kommentoida itse.
Jos et vieläkään ymmärrä mistä puhun tai olet täysin eri mieltä, niin todella säälin sinua. Itsepetos on helpoin petos, ja sitä sinä juuri harjoitat.
Eksyin tänne erään toisen blogikirjoituksen pohjalta, josta tämä sinun on siis suora kopio eli plagiaatti. Säälittävää toimintaa, toivottavasti et sentään saa palkkaa tästä.
Alkuperäinen on täällä (kuten moni tietääkin jo): eikkonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/142628-lastasi-saattaa-vituttaa
Entäs isit?
http://ikikriisi.blogspot.fi/2013/09/isiakin-saattaa-vituttaa.html
Niin ja voi öö, mitä pälliä argumentointia ”oma valinta”. Se on totta, mutta se ei auta eikä kehitä mitään. Se, että joku uskaltaa valittaa ääneen jostain, voi auttaa jotakuta toista huomamaan se iso tai pieni avuntarve ja näin ollen se valittajakin voi kehittää jotain elämässään niin, ettei huomenna ehkä tarvitse samasta asiasta valittaa.
Ajankäyttöhän on klassinen valitusta aiheuttava ongelma. Itse annoin taannoin naapurin äidille lisää aikaa vinkkaamalla, että sipulit saa pakastealtaasta valmiiksi kuutioituna monen muun vihanneksen lisäksi. Tai sämpylä-/pullataikinan voi tehdä edellisenä iltana jääkaappiin valmiiksi. Olisin tietysti voinut sanoa tuon kaiken sijaan ”omapa on valintasi, kestä se”, mutta katsoin hyödyllisemmäksi auttaa toveria mäessä.
Kiinnostava keskustelu käyty täällä. Pointteja puolin ja toisin. Sain kolme kuukautta sitten toisen lapseni ja voin sano, että kyllä vaan, haipakkaa on aika paljon enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Mutta eihän sitä silloin tajunnut, kuinka helppoa silloin oli 🙂 Samalla kuitenkin tuntuu, että nyt on helpompaa jollain tavalla. Ensimmäiseltä lapselta opittu viisaus auttaa tämän uuden kanssa ja taas uusi vauva ottaa ajasta omansa, jolloin olen oppinut ottamaan rennommin esikoisen kanssa.
Itsekin sorrun usein ajattelemaan, että tuo ja tuo ei tiedä mitään todellisesta väsymyksestä ja rankasta elämästä, kun sillä ei ole lapsia tms. Totuus on kuitenkin se, että kaikki on suhteellista ja kaikilla on varmasti välillä raskasta ja uuvuttavaa, oli sitten lapseton tai suurperheen isä/äiti. Ja kaikilla on aina jotain. Se, että pystyy välillä sanomaan ”etten nyt jaksa” vaatii rohkeutta ja voimaa, ja lopulta juuri sen myöntäminen taas auttaa jaksamaan.
Olen myös siitä samaa mieltä, että usein se kiire on ihan itseaiheutettua. Niin monesta asiasta kuitenkin voisi selvitä vähemmälläkin. Eikä kaikkea ole pakko tehdä hetinyt.
Onnea ja iloa kaikille, ja jaksamista niihin vaikeisiin päiviin, oli lapsia tai ei! 🙂
Tämä oli lohduttavaa. Jatkuva riittämättömyyden tunteminen ja sen toteaminen, että valitsee liian usein väärin on masentanut minua pidemmän aikaa. Itse taas olen ollut kotona, mutta samat tunteet. Sitä ymmärtää lapsen tarpeet, mutta luhistuu siihen kuin ei vaan jaksa olla parempi.
Mun mielestä on kyllä niin osuvaa tekstiä kuin vaan olla ja voi! 🙂
Meillä tuo lasten hoitoon vieminen on jäänyt mun vastuulle ja muutenkin olen paljon lasten kanssa kun vaimolla on pitkiä työmatkoja.
Minusta ihmisellä on juuri niin kiire kuin itse haluaa ja lapset ovat juuri niin kiukkuisia kuin itsekin olet.
Minä en jaksa stressata monistakaan asioista. Asioita ei kannata murehtia etukäteen kun ei niihin pysty vaikuttamaan ja jälkikäteen murehtiminen on turhaa koska mennyt on mennyttä. Elän vain tätäpäivää. Jos mä myöhästyn töistä niin sitten niin käy. Siellä työpaikalla ei sen 5-15 myöhästymisminuutin aikana ole tapahtunut yhtään mitään maata kaatavaa. Jonakin toisena päivänä se tänään niin perhanan väsynyt vekara on täysi enkeli ja kaikki sujuu kuin leikkien ja huomaan olevani 20 minuuttia etuajassa työpaikalla.
Vaimoni hoitaa lapsia silloin kuin jaksaa ja pystyy ja olihan hän poissa töistä lapsiemme ensimmäisen vuoden ajan, ehkä nyt on mun vuoro olla mukana.
Olen monesti miettinyt, että jos rupeaisin meikkaamaan tulisikohan minustakin aina kiukutteleva joka asiasta stressaava aikuinen?
PS. vaimolle terkkuja jonnekin sinne kotimatkalle. Aja varovasti, äläkä ole kiukkuinen 🙂
Tämän takia en halua lapsia. Yhdeksän tuntia katkotonta unta ja työpäivä, mutta silti jää aikaa ja jaksamusta muuhunkin 🙂
Äiskä,oletko koskaan miettinyt sitä vaihtoehtoa, että toisilla ei ole mahdollisuutta saada, kuin se yksi lapsi?
Itseänihän suunnattomasti vituttaa äidit, jotka valittavat siitä että voi voi on rankkaa olla äiti näitten kaikkien synnytettyjen lapsieni kanssa. Mutta minua ärsyttää se siksi, etten voi koskaan tulla saamaan lapsia millään keinolla. Toki, jos olisin äiti, valittaisin myöskin. Ja onhan se melko hupsua, että miehesi ei auta lasten/kodin/minkään kanssa,koska_on_niin_väsynyt.
Äiditkö ovat sitten aina pirteitä ja parhaimmillaan?;)
Oma valinta.
Nykyajan ongelma (ja aivan erityisesti lasten tasapainoisen kasvun vinkkelistä) on sellainen vanhemmuus jossa omien lasten elämää ja kasvua tarkkaillaan ja huomiot kirjataan sitten vähintään päivittäin marinoilla höystettynä feisbuukkiin tms. oman tuttava-/viiteryhmän kommentteja varten.Jaettu sosiaalinen todellisuus (se mitä terve ihminen tarvitsee) on tällöin arkisen perhearjen sijaan virtuaalinen omanprofiilinnostatusmaailma. Siis se sama jossa breivikit ja kumppanit viihtyvät.
Äiskä, ymmärrän vitutuksesi aivan täysin. Nyt varmaan taas iso joukko on kohta kommentoimassa kirjoitukseesi, että ”pitääks niit pentui tehä tollanen liuta v***u”, mutta vaikka itselläni on vain yksi lapsi, niin voin sanoa, että jokainen saa tehdä sen määrän lapsia, kuin itse tuntee jaksavansa hoitaa.
Tämä ei myöskään tarkoita missään nimessä sitä, että mistään ei sitten ikinä saa valittaa, vaan tekemiensä ratkaisujen kanssa on joka päivä vain hymyiltävä, kuin hangon keksi.
Ei elämän aina kuulukaan olla helppoa ja jokainen ÄITI tietää, että sitä se ei lasten kanssa aina todellakaan ole.
Voin tunnustaa, että en todellakaan tiedä millaista arki on noin monen lapsen kanssa ja pystyn ehkä jotakuinkin villeimmissä unelmissani vain kuvitella, kun yhdenkin kanssa on, suhteellisen usein, jo pinna kireällä.
Moni yhden lapsen äiti saattaa ottaa nokkiinsa siitä, että joku monen lapsen äiti tulee ns. ”vähättelemään” yhdestä lapsesta aiheutuvaa rasitetta, mutta minä en ymmärrä miksi vain ja ainoastaan lapsista puhuttaessa on niiiin valtava tabu sanoa toiselle, että ”odotas vaan”.
Oikeastaan mistä tahansa muusta asiasta saa sanoa, esim ”mitähän sinäkin tiedät läheisen kuolemasta, kun itsellesi ei ole käynyt”, tai ”mitähän sinäkin tiedät migreenistä, kun itselläsi ei ole”, mutta auta armias, kun menet lapsettomalle möläyttämään sen pahimman.
Tästä huolimatta lapsettomat kokevat jatkuvaksi oikeudekseen jakaa mielipiteitään siitä, millaista perheen arjen tulisi olla ja väheksyvät äitien jaksamista.
Tyypillisiä kommentteja lapsettomien suusta ovat juuri nämä ”pitääks niit lapsii sit tehä”, samassa lausessa heidän päässään pyörii ajatus, kuinka ”minä sitten kyllä aikanaan”.
Muistan kuinka aikoinaan työkaverini sanoi minulle, että ”odota vain, kun saat sen oman lapsen”, vedin tietysti järkyttävät herneet nenään ja tänä päivänä oikein hävettää, kuinka hän oli niiin oikeassa, kuin olla ja voi.
Sama pätee tähän lasten määrä asiaan, ne joilla on vain yksi lapsi, eivät voi mitenkään tietää mitä se olisi useamman lapsen kanssa ja sen vuoksi ymmärrän oikein hyvin jos jotakin ottaa aivoon, yhdestä lapsesta valittaminen.
Oman lapsen tulon jälkeen olen alkanut noudattamaan yhtä sääntöä, kuin kultaisena ohjeena ja se on, että tiedä, ennenkuin puhut.
hei Äiskä!
Taisit unohtaa ottaa valituksessasi huomioon yhden pikkuseikan. Sen, että moni äiti käy töissä kodin ulkopuolella. Se tarkoittaa ainakin omalla kohdallani sitä että lähden aamulla lasten kanssa kello puoli kahdeksan ja tulen kotiin katraan kanssa kello viisi. minun laskuopilla se tekee 9 ja puoli tuntia. Ja kukaan ei ole tehnyt niitä kotihommia sillä aikaa. Luulen että yhtä kovilla tässä ollaan… Ja vaikka lapsia olis yksi, ei se työopäivä siitä lyhene. Monella on se harha, että ”virkanaisilla” työ loppuu siihen, kun työpaikan ovi pannaan kiinni. Itse kuulen ainakin täällä maalla kateellisten maatalon emäntien valitusta tästä asiasta. Kuten sanoin, pitkiä päiviä tehdään varmaan kaikki äidit, ollaan sitten töissä missä tahansa, kotona tai kodin ulkopuolella.
Ihmetellä pitää tätä raivoa, jolla naiset toisiansa syyllistää. Ei ihme, että Suomessa ei olla tasa-arvossa tätä pidemmällä. Miehet ei ikinä alentuisi tähän toisen dissaamiseen.
Tässä sitä taas valitetaan kun on YKSI lapsi huolehdittavana, olet vielä onnekas että lapsia on yksi, kuvitteleppas siihen neljä muuta, miltä kuulostaisi?
Itselläni vanhin lapsi on 16 vuotias toiseksi vanhin 6 vuotias ja kaksi keskimmäistä 5 ja 3, ja nuorin 10kk.
Nuorin vinkuu sen 100 kertaa yössä ja minä joudun aina sen tutin laittamaan ja heräämään joka aamu oli sitten mikä tahansa päivä, aina herätään siinä kuuden-seitsemän maissa.
Siinä yrität itseäsi saada kuntoon ja samalla vartioida ettei 10kk:lle kävisi mitään (oppinut juuri nousemaan tukea vasten), laittaa pitkä tukkaisten tyttöjen hiukset, hoitaa aamupalat yms.
Kun ulos lähtö koittaa saa sitä olla etsimässä lapsien kenkiä, huiveja , takkeja mitä milloin mitäkin. Kun ne saa hoidettua niin pitäisi itsensäkin vielä laittaa valmiiksi.
Mutta niin tiivitstettynä, sinulla on yksi lapsi, hoidat kotia ja teet ruuan, minulla on 5 no neljä pienempää ja hoidan yksin kodin siivoamisen, ruuan teon, lasten aamu ja ilta hommat koska mies lähtee aikaisin töihin ja töistä tullessaan on väsynyt.
Minulle ne hetket ovat lomaa kun isommat lapset ovat ulkona ja jaloissani pyörii yksi tai kaksi lasta. Toki itse olen ison perheen halunnut ja nautin tietenkin perhe elämästä, mutta minua oikein ottaa aivoon kun vanhemmat keillä on vain yksi lapsi valittaa sitä kuinka rankkaa on…
http://veikkonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/142628-lastasi-saatt…
Oletko tuolta kopioinnut ja hieman muuttanut???
Kiva kirjoitus ja huumorilla otin. Hauskoja kärjistyksiä, vedet silmissä nauroin 🙂 kiitos sinulle Karoliina 🙂
Juu kuuloistaa tutulta mutta ”Se äiti, joka ei koskaan ole menettänyt hermoaan lapseensa,, ei ole ollut koskaan pinna kireällä, jota oma lapsi ei ole ärsyttänyt,, ja joka on 24/7 iloinen, onnellinen ja täynnä rakkautta, on jo joko mielikuvituksen tuotetta tai jollakin tapaa tunnevammainen. On jo naurettavaa väittää, että näitä tunteita äitinä ei kokisi. Mutta en haluisi kuitenkaan vanhaan elämään takaisin vaikka lapset ovat välillä hankalia et vituttaa mutta ne ovat minulle kuitenkin rakkaita vaikka pinna kireellä välillä minulla itselläni kohta 12 .v murrosikäisen adhd lapsi jolla vasta alussa kaikki lääkäri/ hoidot adhd:sta & 2v lapsi ja molemmat ovat tyttöjä yh.lapsen äiti
Tää oli hyvä ja hauska 😀 t. neljän lapsen äiti jolla joskus ehkä saattaa olla hermot kireällä 😉 Niin ihania ku ne lapset onkin! 😀
”silloin kun minä olin nuori, silloin hiihdettiin kouluun kesät talvet ja aina ylämäkeen, ei näistä nykyajan nuorista ole mihikkään”
Onneks isillä on aina hyvä päivä.
Siitäpä tässä on juuri kyse, että ei ennen äiti saanut/uskaltanut näyttää tunteitaan tai väsymystään, se oli huonoa äitiyttä, joka oli pidettävä poissa näkyviltä! ( Kommentoin tässä pelastakaa lapset kommenttia: en muista kuolemaksenikaan, etta aiti olisi ikina ollut ”vasynyt” tai ”vittuuntunut” tai tarvinnut ”vapaapaivan” omasta elamastaan.)
Juuri sitä tällä tekstillä on varmasti haettu, että nykysini äidilläkin on oikeus näyttää tunteensa ja väsymyksensä.
Ihanaa kesää kaikille!
Kiitos loistavasta kirjoituksesta! Ihan samoja ajatuksia alkuperäinen kirjoitus itsessänikin herätti.
Lol. Et vaan osaa.
minun aitini hoiti kodin ja nelja lasta koko meidan pienen ikamme, teki ruuat joka paiva itse ja kavi bussilla kaupassa ja kantoi kauppakassit ja aina lapsikatras mukana. en muista kuolemaksenikaan, etta aiti olisi ikina ollut ”vasynyt” tai ”vittuuntunut” tai tarvinnut ”vapaapaivan” omasta elamastaan. eika ollut viela silloin videoitakaan, jonka eteen olis voinut lapset parkkeerata katsomaan lastenohjelmia. han oli onnellinen elamaansa. ja meista lapsista tuli ihan normaaleja, ilman mielenterveysongelmia tai tarvetta juoda tai pahoinpidella muita ihmisia. ainoat kerrat kun nain aidin vihaisena, oli kun me lapset tappelimme keskenamme ja hanen piti tulla valiin erotuomariksi. senkin hoiti kunnialla! missa on tuollaiset aidit nykyaan? taisivat kuolla sukupuuttoon….
Ilmeisen huonosti ilmaisen myötätuntoa, jos edellisestä komentistani paistoi sinulle vihaa. Teksisi kyllä herätti tunteita ja muistoja omien lasten pikkulapsiajasta kuin myös omista ja tuttujeni parisuhdeongelmista, jotka noihin aikoihin sijoittuivat. Minun ei kuitenkaan tarvitse tulla vihaiseksi ollakseno eri mieltä jonkun kanssa. Pahoittelen kommenttia, jos kirjotuksesi oli tarkoitettu retoriseksi harjoitelmaksi eikä sen ollut sittenkään tarkoitus herättää keskustelua äitien jaksamisesta ja tukiverkoista. Luin myös kirjoituksesi irrallaan muusta blogistasi, koska kaveri oli sen linkittänyt, joten en tiedä taustasi tai kirjoituksen omakohtaisuudesta. Minulle se kuitenkin viesti katkeruutta ja näköalatonta tilanteeseen alistumista ja herätti siksi huolta ja myötätuntoa. Jos kaverini juttelisi minulle tuollaisia asioita arjestaan, olisin omien kokemusteni perusteella jokseenkin huolestunut hänen jaksamisestaan ja pyrkisin paitsi omien resurssien puitteissa tukemaan, myös jollain tavalla auttamaan miettiä keinoja, joilla väsymystä voisi lievittää arkea keventää omalla porukalla. Usein äidin vitutuksen taustalla nyt vaan on – ei lapsi tai äitiys sinällään vaan – huono parisuhde ja epätasaisesti jakautuvat arjen vastuutyhdistettynä tuoreeseen elämänmuutokseen (äidiksi tuleminen). Kirjoituksestasi pisti silmään, että isästä ei puhuttu muuta kuin irralisen kusipääsyndrooma (tms.) heiton verran, joten ymmärtänet, miksi minusta vastuut vaikuttivat jakautuvan epätasaisesti. Äiti näyttäytyi kirjoituksessasi hyvin ”nykyperinteisesti” väsyneenä, itsensä kadottaneena, eroa pelkäävänä naisena, hallittomattomasti käyttäytyvänä lapsena sekä taustalla vilahtavana isänä, joka tavalla tai toisella käyttäytyy kusipäisesti. Tähänkään tekstiin en tarkoittanut vihaa. Sitä kirjoittaessa tunsin tosin lievää ärtymystä väärinymmärryksestä, mikä näyttäytyy ehkä piikikkäänä sävynä, joka syntyi tahattomasti. Pahoittelen sitä.
Koska olen tarhantäti, tunnistan mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi molempien kirjoittajien kuvaaman arjen. Ryhtyessäni itse äidiksi, olin jo nähnyt tätä todellisuutta niin paljon, että tiesin, etten jaksaisi itse sen enempää lapsen kuin omaa yliväsymystäni. Vaikka perheellämme ei ollut yhtään ylimääräistä rahaa, tiesin, että hoitamalla lapsia kotona minimoisin niin oman kuin lastenkin itkupotkuraivareiden määrän. Jäin kotiin. Saimme neljä lasta. 11 vuotta kotona saivat minut tuntemaan nöyrää kiitollisuutta siitä että uskalsimme lähteä kokeilemaan aineellisesti köyhää, mutta muilta osin niin sanomattoman rikasta perhe-elämää ilman muiden määräämää aikataulua. Nyt lapseni ovat tavallisia teini-ikäisiä myrskyineen ja suurine tunteineen. Itse olen taas työelämässä ja seuraan läheltä perheiden jaksamiskamppailuja. Tiedän, että valitsemani tie ei ole mahdollinen kaikissa perheissä, mutta jos perheessä on kaksi huoltajaa, joista toisella työtä, kannustaisin kyllä rohkeuteen, ja kokeilemaan miten kotiäitiys/ -isyys toimisi teidän perheessä. Meillä se toimi niin, että vitutus oli vieras tunne. Ihan oikeasti. Toivon voimia kaikille lapsiperheille. Valtaosa vanhemmista tekee joka päivä parhaansa. Jos joskus vituttaa, se on ok, mutta jos joka päivä vituttaa, niin ainakin lapsen takia pitäisi löytää toisenlainen arki.
Kinastella ja valittaa voi….ollaan onnellisia kun ongelmat on näin pieniä, meillä äideillä, lapsilla, isillä, päiväkodintädeillä, kassajonon rouvilla, naapureilla jne. 😉 http://reviyanti-revi.blogspot.fi
Mitähän siitäkin oikeasti tulisi, jos me äidit jäisimme hoitamaan jälkikasvuamme kotiin kouluikään asti? Tai ei, on vielä kunnan järjestämä iltapäivähoito, joka on sekin vain paikka, jonne lapsia tungetaan kun vanhemmilla pitkät työpäivät. Ei, mitäs jos jäisimme kotiin hengailemaan siihen asti, kunnes pienet kultahippusemme muuttavat pois kotoa? Eikö olisikin mukavaa? Ei tarttisi lastentarhan tätien purnata meidän pitkistä työpäivistä ja hoitaa erityislapsiamme. Ei tarvitsisi kyräillä kaupassa tai saleilla, näkyykö lintsaavia äitejä pullistelemassa siellä.
Eletään miestemme tuloilla tai sossun luukun avustuksilla ja pädetään kotona, eiks niin!
Kuulin vain isiltä näistä aamuraivareista, koska en itse koskaan vienyt aamulla lasta tarhaan. Sen sijaan usein hain pois hoidosta ja 2 -vuotias heittäytyi useimmiten porraskäytävämme alatasanteelle selälleen ja potki ja huusi. (3. kerros, ei hissiä, kauppakassit ym. ja 4 -vuotias)
Ohikulkeva vanha mies totesi: ”on se hienoa kun voi noin vapaasti vielä osoittaa tunnetilaansa” Minusta se oli hienosti sanottu – sehän on lapsen oikeus ja vanhemman on vain siitä sitten jotenkin selviytyä parhaaksi katsomallaan tavalla.
Tuostapa on jo kauan 2 vuotias jo kohta 40 -vuotias ja hoitaa neljää lastaan aamuisin liikkeelle.
En tiedä missä päin 1950-lukua elät, mutta täällä Helsingissä mies tekee ruoat ja hoitaa lapset ja kodin siinä missä äitikin. Muistutan tässä vaiheessa että lasten hoito ei ole kovin vaikeaa. Se on vain äärettömän raskasta, ei-palkitsevaa ja paskamaista hommaa. Ja kun se lapsi on thety, sitä ei saa takaisin. Se pitää hoitaa ja kasvattaa hyvin, ja mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvin.
Alkuperäinen kirjoitus oli aivan huippu kuvaus lapsen arjesta, joka tosiaan on äärimmäisen raadollista. En vaan kyennyt sitä tekstiä lukiessa ajattelemaan muuta, kuin, että tekisi hirvesti mieli kirjoittaa sille juuri tällainen vastine, mutta onneksi kerkesit ensin, (en ole itse kovin hyvä kirjoittamaan).
En tiedä olenko ainoa jossa tuo alkuperäinen teksti herätti hieman, taas lisää, näitä äideille ennestään tuttuja syyllisyyden tunteita?
Juuri tuo, että syyllistää jo valmiiksi itseään siitä, ettei se aika riitä kaikkeen mihin haluaisi sen riittävän, mutta joku vielä pukee sen noin äärimmäisen hyvin sanoiksi! Pisteet siitä alkuperäisen kirjoittajalle.
Onhan se niin, että pieni ihminen ei voi valita omia tekemisiään, mutta oikeasti, kuka meistä äideistä sitten voi? Niitä töitäkin on ihan oikeasti myös tehtävä, sitä kotia pidettävä pystyssä, kaupassa käytävä ja taisteltava uhmaikäisen kanssa.
Vaikka tunnistin tästä kirjoituksesta täysin oman arkeni, niin lukiessani mieltäni ei vallannut epätoivo, vaan nauraa rätkätin hysteerisenä, että juuri noinhan se menee ja silti se vaan palkitsee. Mikään ei ole ihanampaa, kuin se oma lapsi ja sen vuoksi olen onnellinen, että elämäni on silmäpusseja, kyyneleitä ja tietysti niin ihanan pikkuisen halauksia.
Ja tuolle ”Päiväkodin tädille”, en tiedä oletko itse äiti, mutta minä olen myös entinen päiväkodin täti ja voiiii luoja miten paljon minulla oli kasvatusohjeita, neuvoja ja niiiiin paljon kun vitutti ne itsekkäät vanhemmat, jotka ei ymmärrä, kuinka kamalaa se lapsen arki oikeasti on.
Noh.. sitten tuli se oma lapsi ja sen jälkeen olenkin ollut oikeastaan aika hiljaa. 🙂
Ihan todellisuudessa, sille lapsen arjelle ei oikeastaan hirveästi pysty mitään tekemään, kun se äidin arki ei välttämättä ole kovin paljoa hääppöisempää.
Lasten hankinta on oma valinta, mutta jokaista perheessä saattaa vituttaa aivan yhtälailla.
Vinkiksi vain, että se mitä sinä teet sen 8 tuntia päivässä, on (kyllä äärimmäisen raskasta ja arvostettavaa) työtäsi, mutta sitä samaa ne vanhemmat tekevät jokaisen raskaan ja arvostettavan työpäivänsä päätteeksi.
Siellä päiväkodissa vain jotenkin hieman hämärtyy se todellisuus siitä, että ne vanhemmat ihan oikesti tekevät aivan samalla lailla töitä, kun ne päiväkodin tädit ja työpäivän päätteeksi vievät sen ”huomiota kerjäävän erityislapsensa kotiin”, kun moni lapseton päiväkodin täti menee parille bisselle.
Lisäksi vanhemmat kantavat vielä syyllisyyden niskassaan siitä, kuinka sekin täti taas oli naama kurtussa, kun näki äidin eilen raahaamassa niitä kauppakasseja kotiin, ennenkuin hän haki lapsensa päiväkodista! Näinhän ei saa toimia, vaan kassit on raahattava lapsen kanssa, kuten kunnon äidin kuuluukin.
Sitten vielä joku ihmettelee kaiken päälle, miksi äidit potevat näitä tunteita ja stressaavat itsensä silmäpusseille, kun tietävät tasan tarkkaan, mitä siéllä päiväkodissakin taas puhutaan, jos ei ole laput palautettu aikaisin, puhtaat vaatteet tip top, tai auta armias jos sillä lapsella ei ole edes kumisaappaita mukana.
Kannattaa olla kaukaa viisas ja unohtaa ne ajatuksen, kuinka ”minä ainakin sitten aikanaan”. Se oma lapsi ei ole sama, kuin ne toisten lapset ja se omian lasten kanssa vietetty aika, ei tosiaan ole sama, kuin siellä töissä vietetty aika!
Ja kiitos molemmille kirjoittajille kirjoituksista. Aivan mahtavia kuvauksia lapsiperheen arjesta! 🙂
Siis eihän nyt kukaan oikeasti voi olettaa että vanhemmilla ei ikinä voi olla niitä päiviä kun ärsyttää ja väsyttää.
Te jotka ette näin tunne olette niin epäuskottavia!
Enpä satu ketään (!) ihmistä, oli sitten äiti, isä, mummi tai kumminkaima, jota ei joskus vähän vituttaisi!
Molempien tekstien kirjoittajat tuntuvat olevan fiksuja, asiallisia ihmisiä. Hyvä!
Minun puolesta ”Lastasi saattaa vituttaa” -tekstin kirjoittajan puolesta ei kenenkään tarvitse loukkaantua. Vaikka itse laittaisin tämän kaltaiseen tyyliin myös orkkistekstin mukaan, niin ymmärrän jos joku niin ei tee, vaikka toivoisin.
Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa. Jos kirjoittaa aiheista kuten perhe & lapset, astuu aina jonkun varpaille – joku loukkaantuu aina. Se on kuitenkin sen arvoista. Jäät mehukannusta (tai sangriakannusta joka vieressäni kutsuvana makaa) kannattaa laittaa hattuun ja pidättäytyä henkilökohtaisuuksiin menemisistä.
Hyvää kesää kaikille, ja morjensta.
(Tämäkin muuten kirjoitettu iPhonella, joten virheitä löytyy yhtä paljon kuin noista edellisistä)
Tuntuu niin helkkarin tutulta..Itsellä kolme erityislasta ja lekureissa,sairaaloissa,toimintaterapeuteilla,puheterapeuteilla kaiken maailman testeissä, osastojaksoilla, lastensuojelu käynneillä ja helvetin kissanristiäisissä kuljettu viimeiset 14 vuotta. Olin yrittäjäkin muutaman vuoden kunnes huomasin ettei yh ja yrittäjyys sovi yhteen.. siihen vielä ero ja toinen paskahousu joka esitti prinssiä alkumetreillä kunnes pamahdin paksuksi!
onoff seuraavat 4 vuotta.. riitelyä,henkistä ja fyysistä väkivaltaa..lastensuojeluilmoituksia..paskamaiset naapurit jotka muuttivat onneksi pois siihen kirsikaksi kakun päälle.Aloinpa vielä opiskelemaan uuden ammatin ja loppusuoralla olen..ARRRRRGH!!! Monet on ihmetelleet miten kestän järjissäni..Vastaus on en tiedä,ehkä olen sairaalloisen hoitovietin omaava ihminen joka ei välitä itsestään yhtään… =/
Ei se päivän perseelleen meno ole aina kiinni äidin valinnoista ja päätöksistä. Ainiin, mutta tekihän oma äitini paskan valinnan, kun olin 2 -vuotias! Pääsin mökilä saunaan ja sen seurauksena poltin käteni kiukaaseen, koska peseytymisen lomassa päätin pestä myös kiukaan! Eikä kyse todellakaan ole siitä, etteikö minua olisi vahdittu, saati kielletty monesti koskemasta kiukaaseen, kunhan vain omilla pienillä lapsen aivoillani päätin (KYLLÄ tosiaan PÄÄTIN, VALITSIN) keneltäkään lupia kyselemättä tai aikeistani ilmoittamatta pestä kiukaan, kun kuvittelin ettei se tunnu kuumalle märän rätin läpi. No kyllä muuten tuntui.
Eli jos kaikki on aina kiinni äidistä, saan siis ilman muuta syyttää tästä 20 vuoden takaisesta tapahtumasta äitiäni? ”Teitpäs äiti paskan valinnan ja veit saunaa rakastavan tyttäresi saunaan!” Kyllä mulla on ilmeisesti ihan helvetin huono äiti
Elintasosta riipaiseminen on hyvätuloisten luksuksesta luopumista. Pienituloisille se tarkoittaisi ruokamenoista kiristämistä tai vuokran maksamisesta tinkimistä. Ja noista kumpikaan ei ole mieluinen vaihtoehto. Vuokra kun vie liki toisen palkan niin toisen palkalla (pieni sekin) pitäisi elää.
Kiva ja asiallinen vastaus Karoliina. Hyvää juhannusta teille ja jatka samaan malliin!
Huh! Avasin äsken netin, ja kommentteja oli sadellut taas oikein kunnolla. Mahtavaa, kuinka yksi epämukava äitipäivä on saanut maassat liikkeelle. Olisi upeaa vastata teille kaikille jotain henkilökohtaisesti, mutta ehkä vaan tyydyn tässä kohdassa kommentoimaan joitain pääaseikkoja. Kirjoitan sitten ihan postauksen tai kahden verran aiheesta lisää tänään ja juhannuksena. – Käytän tavuviivaa nyt kappalejaon merkkinä, koska jostain syystä tämä uusittu alusta ei tunne rivivälejä. Ajattelin nyt mainita tämän, koska epäilyjä pätevyydestäni harjoittamaani ammattia kohtaan on tullut jokunen 😉 Tosin: Maikka ei voisi olla maikka, jos kritiikkiin ei osaisi suhtautua sen vaatimalla keveydellä, joten antakaa tulla vaan. Luulen, että kykenen ottamaan sen vastaan – Ensinnäkin. Mahtavaa, että noin moni lukija on voinut saadaa päiväänsä piristysä, ja sieluunsa synninpäästön, kirjoituksestani. Olen iloinen siitä, ettei henkilökohtaisuuksiin menneet negatiiviset kommentit ole latistaneet tai taannuttaneet teitä, vaan suurin osa kansasta on pysynyt kunnioittavalla ja rennolla linjalla. Uskon, että teidän kersoillanne on hyvät oltavat! Ei se vanhemmuus(kaan) niin kurttuotsaista ole 🙂 – Toisekseen. On tietysti liikuttavaa, että Nimetön on huolissaan niin parisuhdetilanteestani, mielenterveydestäni, liikuntaharrastuksistasi, omasta ajastani, kotimme roolijaosta, Eepin osallisuudesta kotitöihin, kuin myös harrastustoiminnastanikin, mutta ennemmin pohtisin sitä, mikä voima saa hänet itsensä purkamaan noin suuren vihan määrän yhteen viestiin. Toivon sinulle kaikkea hyvää! Nämä asiat haluan tehdä kuitenkin selväksi sinulle: A)Olemme mielestäni kaikista tasa-arvoisin mutsi-faija -kaksikko, jonka tunnen, joten ei huolta siitä, että asiat kaatuisivat vain minun harteilleni. Teksin tyyli oli nyt vain yhdestä näkökulmasta tarkastelu, kärjistetysti, eikä siihen mielestäni sopinut muunlainen kirjoitustapa. B) Tällä hetkellä tärkein harrastukseni on koti, Eepi ja Neiti-F, mutta aina kun tarvitsen omaa/parisuhdeaikaa, sitä myös saan/saamme. C) Toistan vielä kerran: Mielestäni yksi paha päivä ei kerro, että elämässä olisi oikeasti mikään pielessä. Tämä on tietysti vain oma näkemykseni. Ihmettelen vain, missä vaiheessa elämän on pitänyt olla JOKA PÄIVÄ helppoa ja kivaa? – Säälittävää kopiontia: On kurja, jos sinulle on tullut olo, että kopion Veikon tekstin. Joskus sitä vain kuvittelee, että lukijakunnan tietämys erilaisista teksilajeista ja niihin liittyvistä erikoisominaisuuksista on korkeammalla, mitä todellisuudessa onkaan. Kaksplus on yleensä ollut kyllä media, missä lukijat ovat hyvin valveutuneita ja skarppeja. Tiedoksi nyt vielä toistamiseen, että pastissiin ei yleisen säännön mukaan merkitä lähdettä. Jos kuitenkin vielä joskus olen sarkastinen, tai kirjoitan parodian/pastissin, voin kertoa sen selkosuomella ennen varsinaista teksiä. Näin kukaan ei pahoita mieltään. – Ja sitten vielä: Haluaisin nostaa esille ajatuksen: Jos tämän tekstin olisi kirjoittanut mies, olisiko se herättänyt yhtä suurta negatiivista hyökyaaltoa? Niinpä 😉 – P.S. Pahoitteluni vielä kirjoitusvirheryöpystä, joka ei varmasti jää tarkkalukuisimpien huomiotta. Näpyttely, blogipostauksen kuin kommenttienkin osalta, on haastavaa iPhone:n kautta. Oikea kone jököttää jo muuttolaatikossa. Rok ja valoa!
Tarhan tädillä tainnut myös olla huono päivä.epä ammattilaista tulla tuollaista laukomaan. Eiköhän kaikki oteta rauhassa ja puhalletaan yhteen hiileen! 🙂 jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee
Mä kyllä vähän säälisin sellaisia lapsia, jotka joutuu sellaisten tarhatätien käsiin, jotka alkaa tuomitsemaan lapsien vanhempia huonoiksi vanhemmiksi ja säälittävien lapsien kasvattajiksi. Ihan ottamatta kantaa itse kopiointilainaukseen. Alkaa hieman nyt porista jo joillain yli.
…kaikki te äidit varmasti hoidatte oman roolinne mallikkaasti ja omaksi kokemallanne parhaalla tavalla.
Mikä muuten säälittävää kopiointia-nimimerkki, olet ammatiltasi?
Sinulle ’säälittävää kopiointia’: ehkäpä itse voit yrittää päästä Kaksplussan blogin kirjoittajaksi, jos itse olet täydellinen ja osaat kaiken täydellisesti. Puhumattakaan siitä, että olet täydellinen Bree Van DeKamp. Löysää nutturaa,pipoa, tai v****a, jis et edelleenkään tajua tämän tekstin tarkoitusta ja ideaa. Säälin lastasi ja säälin sinua. Juuri tuollaisten äitien mukulat on päikkärissä niitä pahimpia
Mielestäni aivan loistava kirjoitus! Mun tunteita kuohuttaa vaan älyttömästi enemmän nää joidenkin ihmisten kommentit. Mikä ihme siinä on, että Suomessa kun äitiydestä sanot jotain negatiivista, niin heti on näitä ”pelastakaa lapset” -kommentteja. Ihmiset, jotka ainoastaan toitóttaa kuinka helvetin hyvin niillä menee, miten elämä on ihanaa, kun kaikki on vaan niiiin onnellisia, ei mielestäni voi hyvin. Niillä ihmisillä on joku hätänä. Ei tietysti kaikilla, mutta pointti on, että kyllä se on ihan inhimillistä sanoa jos välillä vituttaa arkea pyörittää. Eihän nyt herranjumala aina voi kaikki mennä putkeen. Ymmärtäisin ihmisten huolen jos tässä olisi kyse siitä, että elämäsi joka ainoa päivä olisi perseestä. Mihin ihmeeseen on huumorintaju kadonnut? Ehdottomasti tällaisista asioista saa ja PITÄÄ puhua ääneen. Eihän se kenestäkään huonoa ihmistä tee, vaan nimenomaa pursuaa hyvää itsetuntoa (minkä ehkä lapsikin oppii). Tässä on taas useat keskittynyt epäolennaiseen. Loppuun vielä, että todellakin vitutuskin on tunnetila siinä missä muutkin. Itse näen haitallisempana tukahduttaa mitään tunteita! Ja ahdasmielisille tiedoksi, en tarkoita tällä että lapselle saa vittua huutaa, heitellä tavaroita tai käyttää väkivaltaa! PEACE!
Isääkin saa(ttaa) vituttaa nämä toistensa kimppuun hyökkäävät kommentit. Puhaltakaa mammat yhteen hiileen ja ymmärtäkää erilaisuutta. Ihan sama onko tämä kirjoitus pastissi, pastilli, paradoksi. Hauskasti se on kuitenkin kirjoitettu.
Alkuperäinen kirjoitus iski hyvin siihen, mikä tässä yhteiskunnassa on ongelmana: suorittaminen, tehokkuus ja tuottavuus sekä niiden maksimoiminen hinnalla millä hyvänsä. Se tekee ihmisistä niin kiireisiä, että ei enää yksinkertaisesti ehditä ajatella asioita muiden kannalta. Omat jutut pitää suorittaa minuuttiaikataululla ja oma aivokapasiteetti on jatkuvasti valjastettu täysin siihen, miten koko paskasta suoriudutaan. Siinä jää metrin korkuisen Pirjo-Anteron pahan mielen syyt helposti analysoimatta ja samaistumatta.
Tämän ivamukaelman ongelma taas syntyy siitä, että vastaavaa saa lukea ilman satiirista twistiä keskimäärin ihan joka päivä omalta FB-seinältäkin 42 eri yksin- ja kaksinhuoltajan tuutista lähetettynä. Se luo vähän väistämättäkin silloin fiiliksen, että se yksi ainoa kerrankin lasten kenkiin istutettu näkökulma sieltä miljardin stressivanhemman keskeltä halutaan latistaa ja mitätöidä, vaikka tarkoitus ei varmasti sellainen ollutkaan.
Eikö ookki tympeetä ku isit ei tee ikinä yhtää mitää
tolla periaatteella ei pitäisi lapsia tehdä!!lapsi taas ei voi osaansa valita..pieni aika kuitenkin elämästä se kun aikuinen joutuu mm.heräilemään.
Taidan olla yks tosi harvinainen tapaus mutta on onnellinen parisuhde ja kauan toivottu pieni tytär. Elämä ei ole helppoa eikä auvoista joka päivä, mutta rakkaus kantaa pitkälle. Yhdessä selvitään ja selvitetään solmut. Väsynyt saa olla, mutta älkää hyvät ihmiset lastakin niitä tunteita pienten lasten hartioille. Yrittäkää keksiä muita keinoja purkautua. Monella on kuitenkin asiat vielä huonommin kuin itsellä. Pitää olla tyytyväinen että on kuitenkin perusjutut kunnossa, eikö?
Hauskaa, että Veikko löysi myös pöllimäsi, anteeksi ”pastissioimasi” kirjoituksen. Aika löyhin eväin äidinkielen ope perustelee vain 3 päivää aikaisemmin julkaisun alkuperäisteoksen rakenteen ja tekstin suoraa kopiointia. Ilman viittauksia, lähteitä tai linkkiä alkuperäisteokseen. PS: Toisten hengentuotteiden kopsaamiseen ja kommentointiin kulutettu aika kannattaa käyttää vaikka lepäämiseen ja nukkumiseen, niin jaksaa herätä aamulla paremmin eikä tarvi kiukutella omalle lapselle tai kiukutella niille, jotka hämmästelevät kuinka surutta toisen tekemää työtä pidetään omana tekeleenä. Vaikka vituttaahan se tietysti, jos haluaa olla hauska, eikä osaa.
Hei immeiset!Tänään ei ole hernerokka päivä siispä ne herneet nenästä pois ja nutturaa löysemmälle. Mahtavaa huomata kuinka nykyään uskalletaan puhua niistäkin asioista joita ennen salattiin jospa tämä avoimuus johtaisi siihen ,ettei tarvitsisi lukea lehdestä enää yhtäkään uutista perhesurmista tai muista perheeseen kohdistuvasta kauheudesta. Uskalletaan puhua ja tunnustaa se tosiasia, että mutsiakin saa(ttaa) vituttaa
Jokseenkin OT, mutten malta olla jakamatta huomiotani: reilusta seitsemästäkymmenestä fb-kaveristani 5 oli jakanut alkuperäisen kirjoituksen (kyllä, kunnioitettavaa! Ja tähän otantaan perustuen olisin itsekin kuvitellut viittauksen alkuperäiseen olevan itsestäänselvyys). Nämä olivat kaikki joko lapsettomia tai niitä, jotka eri syistä johtuen elävät arkeaan lapsistaan erillään. Tämä teksti taaasen on jaettu kolmesti, kolmen erilaisen äidin toimesta…
No joo, asiasta sen kummempia ajattelematta toivottelen pilke silmäkulmassa ihanaa arkea itse kullekin!
Terveisin elämänsä onnelisinta aikaa elävä kotiäiti – jolla nyt vaan sattuu tänään vähän vituttamaan 😉
No jaa. Tuoltahan se univajeisen pikkulapsen äidin elämä helposti näyttää, mutta jotenkin kirjoituksesta paistaa se, mistä ei saa puhua. Nimenomaan se, että isän rooli ja toiminta vaikuttaa perheen onnellisuuteen enemmän kuin tulee ensi näkemältä mieleen. Todellisuudessa yksilapsisen perheen arjen organisointi on aika yksinkertaista, ja kun molemmat kantavat kortensa kekoon, pysyy univelka kurissa ja arki ja lepo molemmilla tasapainossa. Se kuitenkin edellyttää, että äiti ei ole aina se, joka tuntee syyllisyyttä ja luopuu. Miksei isä käynyt kaupassa ja laittanut maittavaa kotiruokaa perheelleen sillä aikaa, kun äiti haki väsynyttä lasta hoidosta? Missä isä oli, kun äiti taisteli eteisessä aamulla väsyneen lapsen kanssa. Miksei leikkinyt lapsen kanssa, että äiti saa rauhassa meikata? Jne.
Suosittelen kirjoituksen äidille lämpimästi säännöllistä harrastusta – isän kustannuksella! Suosittelen lämpimästi lähtemään aamu-uinnille/lenkille ja jättämään lapsen hoitoon viemisen sen toisen – ja yhtä tärkeän – vanhemman kontolle. Suosittelen viikonloppua kaverin luona tai miehen kanssa, ilman lasta.
– Lapsen luota pitää säännöllisesti olla sen verran pitkä aika poissa, että vanhemmalle tulee ikävä.
-Jos lapsi on aina aamuisin väsynyt, hän menee luultavasti liian myöhään nukkumaan.
– Liikunta on tärkeää. Lapset eivät yleensä saa sitä päiväkodin rutiinien takia riittävästi, mikä tekee heistä helposti ylivilkkaita. Vanhemmat eivät saa sitä töissään tarpeeksi, mikä tekee heistä ponnettomia. Kun koko perhe lisää liikuntaa, käyvätvlapset rauhallsisemmiksi ja aikuiset virkeämmiksi.
– Jos mies ei ota hänelle kuuluvaa vastuuta perheen arjesta, se voi johtua siitä, että hän on kusipää, mutta yhtä hyvin se voi johtua siitä, ettei äiti ei ole antanut hänelle sellaista roolia eikä hän ole sellaista ottanut. Roolit otetaan ja annetaan. Ota itsellesi toinen rooli, anna miehellesi toinen rooli. Sen tiedostaminen, että vituttaa, on ensimmäinen askel asioiden parantamiseen. Mielenterveys on niin tärkeä asia, että siitä kannattaa pitää huolta, vaikka se henkistä ponnistelua vaatiikin!
– Huolissa märehtiminen ei auta, jos perheen arki vituttaa koko ajan, siinä on jotakin pielessä. Sitä pitää muuttaa. Jos normaalielämä vituttaa, sinulla on joko mielenterveyden kanssa ongelmia tai olet vaikeassa elämäntilanteessa (kuten huonossa parisuhteessa). Sen verran itseään saa syyllistää, että hakee muutosta. Muutoksen kautta olo paranee ja silloin syyllisyyskin hälvenee.
-Dr. Philin sanoin ”If mama ain’t happy, ain’t nobody happy!” Äidin hyvä mieli on koko perheen etu!
– ja ei, tavallinen mies ei tajua, että sinä et jaksa pyörittää arkea yksin, jos et sitä hänelle rautalangasta väännä. Jos sinä otat kaiken vastuun(vallan) lapsestasi, teet sen ihan itse. Jos annat sitä pois, elämääsi tulee tilaa hengittää – sillon ei yleensä vituta niin paljon.
Se äiti, joka ei koskaan ole menettänyt hermoaan lapseensa,, ei ole ollut koskaan pinna kireällä, jota oma lapsi ei ole ärsyttänyt,, ja joka on 24/7 iloinen, onnellinen ja täynnä rakkautta, on jo joko mielikuvituksen tuotetta tai jollakin tapaa tunnevammainen. On jo naurettavaa väittää, että näitä tunteita äitinä ei kokisi.
Tämä olisi loistavaa ehkäisyvalistusta yläasteille. Tehtäisiinpä oikein video!
Erittäin hauska ja verbaalisesti iloitteleva kärjistys lapsiperhe-elämän ei aina niin hehkeästä puolesta. Erityiskiitokset noista polviin ulottuvista silmäpusseista ja markkinoiden turvallisimmasta turvaistuimesta. Kuulostaa niin ironisen tutulta. Ilahduttavaa myös huomata, että tässäkin keskusteluketjussa pistää esiin ihmisiä, jotka eivät lainkaan tunnista tästä itseään. Ihanan kevyttä perhe-elämää heillä 😉 minä ainakin tunnen tunteita ja elämään kuuluu kaikenlaisia päiviä. Alkuperäisteksti oli hyvä, ja tästähän saa vielä vaikka minkälaisia versiota aikaiseksi. Niitä innolla odottaessa 🙂
Olipa kiva lukea vastike aidin kannalta. Itse olen viela kotiaiti koska asiat (erityisesti hoitopaikat) eivat Englannissa samalla tasolla kuin Suomessa. Olen kuitenkin aktiivisesti hakemassa takaisin tyoelamaan koska varallisuus ei enaan riita kotona olemiseen. Ja ennen kuin joku sanoo, etta on vaihtoehtoja niin voin kertoa ettei ole.
Olen kuitenkin huomannut taalla, aitit ovat toisten aitien pahimpia vihollisia. Jos kayt toissa olet huono materiaalinen aiti, joka on jattanyt lapset muiden hoidettavaksi (voi tata tulevaisuuden yhteiskunta raukkaa… kaikki menee nyt kylla perseelleen) ja jos olet kotona olet laiska paivat sohvalla makaava ”kotirouva”, jonka ei tulisi saada lapsilisia koska olet valinnut roolisi ja tuonut lapset tahan maailmaan..(jos teet lapsia niin maksat ne, vain tyossakayvilla on oikeus lapsilisiin) Ihmeellista menoa… anyway hyva kirjoitus ja todellakin naisten pitaisi oppia pikkuhiljaa alkaa antamaan vertaistukea eika olla se pahin arvostelija. T. ei niin taydellinen kotiaiti !
Mahtava kirjoitus ja loistovastine alkuperäistekstille! Eiköhän kaikkia osapuolia joskus kyrsi perusarki mutta minkäs teet.. Ei kun lottokupongit vetämään niin sitten ehkä helpottaa. 😀
Tämä on niin nappiin ja tyhjentävästi kirjoitettu! Kiitos te kaikki äidit, jotka uskallatte tuoda väsymyksenne julki. Ja kaikille teille, jotka ette ole koskaan uupumusta vanhemmuudessanne tunteneet: onnittelut. Olette harvinaisen upeassa tilanteessa. Kunpa kaikilla olisi yhtäläinen onni. Ja teille, jotka annatte hyviä neuvoja vaikkapa lähdön aikaistamisesta: tehkää lapsia. 🙂
Veikko: Oikeassa olet. Varsinaisessa vastineesaa lähde tulisi mainita. Postaukseni kaltaisessa semi-vastineessa raja on kuitenkin häilyvä: Enhän varsinaisesti kommentoinut sinun kirjoittamiasi ajatuksia,vaan toin uuden katsontakannan pastissin muodossa. Pidin itse tosiaan niin selvänä alkuperäistekstiä,etten kuvitellut,että kukaan luulisi,että sitä yritän mitenkään pimittää. Mutta yhtä kaikki: Tätä kirjoitusta ei olisi syntynyt ilman tekstisi tuomaa innoiteta,joten kiitos 🙂 Ja huisia kesää!
[…] vieläkin vähän kummissani, miten massiivisen vastaanoton alkuviikkoinen postaukseni mutsin huonosta päivästä onkaan saanut. Kommenttia on kuulkaas tullut ovista ja ikkunoista, ja keskustelua puolesta ja […]
Juurikin näin 😀 kuulostaa niiiiiiiiiiiiiiiin tutulta!
Jos aamulla meinaa aina myöhästyä, niin pitäisikö herätä puolituntia aikaisemmin?
Arvatkaapa mitä? Päiväkodin tätiäkin vituttaa -ja rankasti! Oletteko lasten vanhemmat koskaan tulleet ajatelleeksi, että me päiväkotihenkilökunta vietämme lastenne kanssa enemmän aikaa kuin te? Jos työpäivänne kestää 8 tuntia ja matkoihin menee tunti on lapsenne huomassamme 9 tuntia päivässä.
Se on 45 tuntia viikossa….. Henkilökunta vaihtuu, ryhmäkoot ovat ylimitoitettuja. Erityislapsia on päivä päivältä enemmän. Yksilöllistä huomioonottamista on päivä päivältä vähemmän. Kaikki tapahtuu ryhmässä, joka aina pyörii sen vaikeimman tapauksen ehdoilla. Lasten on haettava huomioita häiriökäyttäytymisellä sillä se on tänä päivänä ainoa keino saada sitä. Henkilökuntaa vaan on liian vähän.
Tämä systeemi on päättäjien luoma. Mutta se ei toimi lapsen edun mukaisesti. Eikä perheiden. Vanhemmille ei ole annettu vapautta päättää mitä ideologiaa toteuttaisivat lastensa kasvatuksessa. Varsinkaan tänä päivänä kun työelämän kuvioit ovat menneet niin kireiksi.
Ja se meitä päiväkotitätejä vituttaa. Että vanhemmille ei ole tarjolla oikeita varteenotettavia vaihtoehtoja.
Nykykäytännössä vaihtoehtoja on vain kaksi. Joko kituutat kotona lasten kanssa tai viiletät uraputkessa.
Ei ole reilua ei!
Ei minulla siirtoa ole. Toivon vain, että jos teet vielä pastisseja niin laita orkkistekstiin linkki. Jossain kohtaa taisit kommentoida, että tämä on vastine. Vastine tehdään niin että se tuodaan vastineen kohteen tietoon.
Minusta tämä vaikuttaa parafraasilta tai plagiaatilta, mutta sehän on imartelun korkein muoto.
Keskustelu tosiaan on herännyt ja se on hyvä homma. Jos jollekin on epäselväksi jäänyt niin tarkoitus ei ollut syyllistää ketään vaan katsella maailmaan metrin korkeudelta. Pysäyttää iso ihminen ajattelemaan. Suosittelen.
Ja syyllisyyttäkin saa tuntea. Se on usein merkki siitä, että funtsii kasvatustusjuttuja. Jokainen hyvä vanhempi tai kasvattaja tuntee taatusti joskus syyllisyyttä. Sellaista vanhemmuus on.
Joka tapauksessa hyvää kesää. Taidan lukea, juttujasi tulevaisuudessakin – ainakin hyviä blogeja luet 😉
Veikko Sorvaniemi
Veikko: Aivan huikeaa,että olet saapunut huudeille! Kiitos tästä kunniasta. Aloitit hienon keskustelun postauksellasi. Jään innolla odottamaan seuraavaa siirtoasi.
En minä kaipaa sitä mitä olin ennen koska olen edelleen sitä samaa ja vähän enemmän – jokainen vuosi ja kokemus tuo jokaiselle ihmisille lisää kerrostumia, vanhemmuus ei sinänsä liity siihen mitenkään. Mua henkilökohtaisesti vituttaa tää ihme jakauma joka on taas pakko tehdä ”lapsellisten ja lapsettomien -leireihin”. Kaikenlainen lokerointi on syvältä. Evvk onko jollain lapsia vai ei, se että pystyy lisääntymään tuskin tekee kenestäkään parempaa tai jonkun toisen yläpuolella olevaa. Ja joka niin ajattelee on aikamoinen putkiaivo. Jokaisen elämä on summa sattumia ja tapahtumia, osa osuu kohdalle, osaan tähdätään määrätietoisesti. Ja elämänlaatu riippuu siitä mitä rakennat näiden osastesi pohjalta.
Ja voi herranjumala sentään, se että (äiti-)IHMISELLÄ on huonoja päiviä on vaan ihan normaalia, se ei tarkoita että katuisi valintojaan, pitäisi niitä huonoina, ei rakastaisi lastaan yli kaiken tai että tärkeille asioille ei olisi aikaa. Tosikkous elämänasenteena ei aja mun mielestä kenenkään asiaa. Tai jeesustelu.
Kyllä minuakin vituttaisi jos olisin vapaa kirjoittaja, eikä minulla olisi omia ideoita juttuni rakenteen suhteen : D
Toivottavasti opetat oppilallesi miten kirjoitetaan omia juttuja – ja sisälukutaitoa tietenkin.
Mirkku: Sarkasmi on toinen nimeni 😉 Kuten jo itsekin sanoit, pienestä valitusvirrestä voi repiä myös voimia. Juuri näin!
Jenz: Nostit esiin hyvän pointin: Sisulla sisässä pidetty harmitus voi saada ääritapauksissa karmeaa jälkea. Vaikkei tämä teksi varsinaisesti ollutkaan mikään oma terapia-avautumiseni huonosta päivästä (vaikka moni niin on täällä luullutkin), vaan ennemminkin toimittajan tekemä kooste huonosta esimerkkipäivästä, on myös kurjista asioista puhuminen mielestäni tarpeellista. Kun jonkin harmituksen vaikkapa vanhemmuudesta saa kakaista esimerkiksi ystävälle kuultavaksi, ei koko juttu tunnukaan usein enää niin kovinkaan suurelle asialle. Yksin pyöritellessä moni asia suurenee ja saa liian suuret ja kurjat mittasuhteet.
En ehkä vuoden kotiäiti: Ihanasti, ja jotenkin niin aidosti kirjoitettu teksti! Ihanaa ja kamalaa, sitähän tämä 🙂 Onneksi eniten ihanaa, vaikka taistellessa taas kolmatta kertaa saman päivän aikana ulkovaatteita karkuunjuoksijan päälle, se ei sille välttämättä tunnukaan. I feel you !
Säälittävää kopiointia: Vähän kummastelen kommenttiasi: ”Kun äitiä vituttaa, kannattaisi katsoa ensin peiliin ja miettiä itse tekemiä huonoja ratkaisuja.” Onko siis niin, että aina kun ottaa vähänkin päähän, on tehnyt jonkin elämänsä kannalta huonon päätöksen? Itse ainakin ajattelen, että olen tehnyt – niin hyvin kuin elämään ylipäätänsä voi itse vaikuttaa – minulle juuri sopivia päätöksiä ja ratkaisuja. Ja silti välillä pännii. Sellaistahan elämä on: Parhaatkin ratkaisut – elämän suurimmat aartetkin, lapset – tuovat tullessaan myös huolta ja välillä kärvistelyfiiliksiä.
Olen muuten kanssasi tismalleen samaa mieltä siitä, että alkuperästeksti oli loistava ja oivaltava 🙂
Itse kahden pienen äitinä en voi muuta kuin allekirjoittaa tekstisi. Itse olen vielä kotona lasten kanssa ja silti on usein pinna kireällä. Lapset ovat maailman rakkaimpia, eikä kukaan varmasti omistaan haluaisi luopua, mutta miksi se on niin vaikeaa ymmärtää, että lasten kanssa on välillä todella raskasta. Toki on niitä lapsia (ehkä niiden täydellisesti kasvatuksessaan onnistuneidenkin vanhempien jälkeläisiä), jotka ensimmäisellä pyyntökerralla pukevat kiltisti vaatteet ja pesevät hampaat aamulla, oli sitten kiire tai ei. Aika moni pieni lapsi käy kuitenkin läpi uhmaikää, joka ainakin omasta mielestäni on aika raskasta aikaa vanhemmille. Vaikka kuinka yrittää olla huutamatta ja hermostumatta, alkaa korvista nousta savu kun kymmenettä kertaa pyytää 4-vuotiasta laittamaan kengät jalkaan ja samalla yrittää laittaa itseään kuntoon ja kääriä vauvaa toppapukuun. 4-vuotias kuitenkin juoksee ympäri taloa ja tekee kaikkea muuta kuin mitä pyydetään. Kiire tulee aina, vaikka kuinka aikaisin aloitetaan valmistautuminen. Vauva huutaa punaisena toppapuvussaan, äidilläkin jo hiki virtaa. Monesti äitiystävien kanssa yhdessä ihmetellään ja harmitellaan, miksi se pinna aina palaa, vaikka kuinka olisi päättänyt toisin. Vanhemmuus ei ole aina helppoa, vaikka kuinka sitä haluaisi. Missään muussa elämänvaiheessa ei joudu kuulemaan niin paljon vastustusta ja kiukuttelua kuin lasten ollessa uhmavaiheessa (tai ehkä teinien, kääk!). Muistakaa nyt te kritisoivat, täydelliset äidit, että meitä aikuisia on erilaisia, kuten myös lapsia. Toiset lapset ovat luonteeltaan todella päättäväisiä eikä arki aina suju kuin oppikirjoissa eikä me vanhemmatkaan aina osata kaikkea, ei se vauva syntynyt opaskirja kainalossa. Aina pitäisi olla johdonmukainen ja jaksaa pitää kiinni päätöksistään, vaikka kuinka väsyttäisi ja tekisi vain mieli antaa periksi. Moni lapseton kommentoi näitä juttuja tietämättä mitään lapsiperheen arjesta. Illalla Facebookissa toivotetaan jo hyvää yötä, kun ainakin itse vielä yritän saada uhmaikäistä nukkumaan. Vauva taas aloittaa päivän viiden kuuden välillä. Eli kyllä, äitiä ja isiä välillä väsyttää. Eli summa summarum: päivään mahtuu aika monta haastavaa hampaidenpesu-, pukemis-, ruuanlaitto- ja nukkumaanmenohetkeä, mutta myös monta todella kivaa pelihetkeä, äidin sylissä halittelua ja nokkelaa kommenttia, joille miehen kanssa nauretaan monta päivää. Vanhemmuus on ihanaa ja välillä vähän kamalaa. On toki niitä vanhempia, joilla on superpitkä pinna ja oikeasti toisten äitien tilitys raskaasta arjesta tuntuu ihan oudolle, onnittelut heille! Ehkä yritetään kaikki parhaamme ja ollaan riittävän hyviä vanhempia. Lapset ovat anteeksiantavaisia ja ainakin omani ovat sellaisiakin äidin poikia,vaikka äiti välillä vähän kiukustuukin, mutta onneksi myös tosi paljon halailee ja pussaa.
Siinäpä Kristina Isolallekin alibi – pastissi ei kopioija. Alkuperäisteos: ”Lastasi saattaa vituttaa” nauratti, koska lapsi on vanhempien ontuvan ajankäytön uhri, pakotettu sietämään vanhempien huonoja valintoja ja sitä, että asioita ei osata priorisoida. Mikä on tärkeää ja mikä ei ole tärkeää. Lapsi kiukuttelee silloin syystäkin. Ja lasta saa silloin vituttaa. Alkuperäisessä tekstissä nauretaan lapsen silmien kautta itselle ja vanhemmuudelle, omille tyhmille ratkaisuille ja siksi tekstiin oli helppo samaistua. Alkuperäisteoksen sana-akrobatia nauratti myös.
Pastissi yritti samaa kopioiden, anteeksi, pastissioiden yms alkuperäistekstin sukkeluuksia, mutta kohteen vaihto lapsesta, ymmärrystä kerjäävän vittuuntuneen äidin rooliin ei enää naurattanut.
Kun äitiä vituttaa, kannattaisi katsoa ensin peiliin ja miettiä itse tekemiä huonoja ratkaisuja. Lapsi ei voi valita. Äiti voi. Tärkeille asioille on aina aikaa. Mikä on tärkeintä? Mihin käytän aikani?
Jenz: Osuit naulan kantaan!
Joop: Olet oikeassa, on kauheaa kuvitella,että äitiys tekisimi mitenkään paremmaksi ihmiseksi. Itse asiassa: Sen piti olla yksi tämän postauksen sanomistakin: Äitiys ei poista inhimillisiä negatiivisia piirteitä,vaikka joskus oletetaankin,että näin pitäisi tapahtua. Tyttö-viittaus,joka oli siis varmasti epäselvä,oli tarkoitettu vain kaikella hyvällä.
”Tyttö” pitää mielestäni sisällään kaikkea hilpeää,kaunista ja huoletonta,ja itse ainakin vaan otan kohteliaisuutena,jos joku kutsuu minua tytöksi. Vähättelevä tytöttely tosin ärsyttää täälläkin!
Muuten hyvä mutta ärsyttää kun äidit kuvittelevat aina olevansa jotenkin parempia siksi että ovat äitejä ja alkavat tytöttelemään (eka kerta kun tämän kuulin kylläkin nyt) tai muuten vaan nokan varttaan pitkin katsomaan ja sanomaan että ”tuo ei tiedä mistään mitään”. Typerää käyttäytymistä vaan siksi että itsekin kaipaatte sitä mitä olitte ennen.
Voi hemmetti mitä mielensäpahoittajia täällä taas vauhdissa. Äiti ei voi ikinä olla vaan se ihminen joka on, hyvine puolineen ja virheineen vaan aina joku taho, muut äidit, yhteiskunta ja sen päättäjät ovat määrittelemässä tai ukaasein uhkailemassa missä pienen lapsen äidin pitäisi olla ja miten tehdä asiat. Tietääkseni kukaan (meistä) äideistä ei ollut samanlainen tai tehnyt asioita samalla tavalla keskenään ennen lisääntymistäänkään, miksi ihmeessä sitten lapsen saamisen jälkeen?! Jokaista ihmistä saa vituttaa; kun minusta tuli äiti, minusta ei samalla tullut jotain Jeesusta joka olisi jatkuvasti ja pelkästään täynnä pyhää rakkautta jälkikasvuaan tai maailmankaikkeutta kohtaan tai en saanut sellaista vain äideille suotua salaista viisautta, jota sitten jaella muille äideille tai sellaisille mutseille jotka avoimesti myöntävät että ottaa päähän. Tiedättekö, asioiden myöntäminen voi olla ihan tervettä, aika paljon on meidänkin maassamme esimerkkejä siitä kun ihan yllättävässä osoitteessa tapahtuu tragedia. Lisäksi, kuten me äiteinä, myös jokainen lapsi on yksilö ja toinen voi eri ikävuosina olla vaativampi, kiukkuisempi, huonommin nukkuva tai päinvastoin kuin toinen. Unettomuus voi tehdä tasapainoisestakin ihmisestä tilapäisesti epätoivoisen. Joten sen sijaan että tullaan sanomaan kuinka kamalaa ja epähyväksyttävää se on kun susta tuntuu tältä ja kehtaat vielä kertoa sen, voitaisiin mieluummin tajuta että jokainen on ehkä äiti mutta myös ihan eri tilanteessa. Mun äitiyden onnistumisen mittari on kuitenkin ne lapset ja ei vois vähempää kiinnostaa mitä muut sanoo. Ihmiset eivät ole täydellisiä, kappas vaan, eivät edes äidit. (Kuka ikinä sen sitten keksikään että niin pitäisi olla?!?!)
Säälittävää kopiontia: Koska kyseessä on tarkoituksen mukaisesti,ja niin rankasti alkutekstiin viitattu teksti,en olettanut,että kenellekään tulisi mieleen,että edes yritän peitellä alkuperäistä idealähdettäni. Tällaista teksilajia kutsutaan pastissiksi.
P.S. Kommenteissa on useaan otteeseen käynyt alkuperäinen teksti ja sen kirjoittaja ilmi 🙂
Vanhemmuus on uutta ja hämmentävää, missään ei ole niitä valmiita vastauksia vaan ne tulee kokemuksen kautta, jos aina silloinkaan. Vanhemmuuden myöte pitäisi olla Se Ultimate vastauksien tietäjä, mutta ei taida olla ihan todellista/mahdollista. Voit laittaa lapsen nukkumaan sänkyyn, mutta ipanan on myös mahdollista tulla sieltä pois eli minkäs teet 😉 Onni on voida valittaa ääneen ja käyttää sarkasmia, ne johtaa avoimuuden tielle; vähemmän todellisia tilanteita jossa ollaan burn outin partaalla kun kääntää tilanteet niin että niille voi itsekin hymyillä ja jopa nauraakkin. Ihanaa tämä nykyaika, toimii <3
Olisi varmaan naurattanut enemmän, jos en tällä viikolla olisi lukenut ”Lastasi saattaa vituttaa” -pakinaa. http://veikkonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/142628-lastasi-saatt…
Se nauratti. Harvoin plagiaatti on esikuvaansa parempi. Ei tässä kirjoituksessa äitinäkökulma tuonut uusia oivalluksia… päiväkotipysähdys muistuttaa formuloiden varikkopysähdystä. Höh. Olisit edes maininnut alkuperäisen kirjoittajan. PS: Marimekolta kannattaa kysäistä töitä 😉
Äitikin: Labyrinttihän tämä elämä joskus on, mutta toisaalta: Itse kuolisin tylsyyteen, jos päivät eivät olisi näin vauhdikkaita 🙂 Niin ja joskus oman elämän tarkastelu kauhuskenaarionäkökulmasta on itsestäni ainakin piristävää. Silloin kaikki ei olekaan enää niin vakavaa, kun oma elämä alkaa muistuttaa komediaa!
Äippä, Pippuri ja Stinde: Kiitos 🙂 Tämmöiset viestit todella piristävät päivää. Ja muistuttavat siitä, että maailmassa on muitakin kaltaisiani äitejä. Ja erityisesti tarkoitan ajatusmaailmaltaan samanlaisia. Se, kuinka päivähoito hoidetaan, ei olekaan enää se pääasia,vai kuinka? 🙂 Mahtavaa erilaisuus ja samanlaisuus!
Aava: Itsekin odotin, että kaksi vuotta täällä pääasiassa positiivisia asioita postanneena,todistaisi tästä tekstistä huolimatta, että on meillä ihan kivaakin kotona 🙂 Hauskaa, että huomasit saman asian!
Aurinkoinen: Otit esille erinomaisen asian! Kiitos!! Itsekin lapsettomuusasian kanssa painineena olen monta kertaa miettinyt, voinko puhua mitään negatiivista äitiydestä, koska tiedän lapsettomuuden olevan joillekin niin suuri surun aihe. Ja aivan syystä! Toivon kuitenkin, keskustelu – olipa se sitten avointa lapsettomuuskeskustelua, tai vanhemmuuden haasteista puhumista – auttaisi. Loisi vertaisryhmiä ennemminkin kuin erottaisi naiset toisistaan. Kiitos vielä kypsästä kommentistasi.
Hattivatti: Mukavaa kesää!
Jos niitä pentuja menee hankkimaan niin ihan turha valittaa yhtään mistään, kaikki tietää millasia riesoja ne on!!!!
Oon joopajoon ja äitikin:n kanssa samaa mieltä, että asenteella on vaikutusta. Jos heti aamulla ajattelee, että tänään muuten vituttaa, niin ihan varmasti vituttaakin. Ja tämä ei tarkoita, etteikö joskus saisi ottaa päähän. Mutta kummastuttaa vaan, kun blogit ja facebook on täynnä näitä valitusvirsiä äitiyden hirveydestä. Itse kärsin tahattomasta lapsettomuudesta (eli en tietenkään mistään mitään tiedä), ja kyllä niitä oman kohtalon surkuttelijoita täältä ”meidänkin” leiristä löytyy, mutta mitä se valittaminen ja märehtiminen auttaa? Ärsytyksessä ja pahassa mielessä kieriskely tekee olosta vaan kahta kauheamman. Vähän iloa elämään! 🙂
Kyllä siihen törmää välillä,että kuvitellaan kotona lastaan 3 vuotta hoitavan äidin vain lepäilevän laakereilla.Sehän olisi ehkä unelma,mutta täällä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita aamusta iltaaneikä lepäilylle pahemmin aikaa ole.Kyllä tämä täyttä työtä on 3 ja 2,5v poikien kanssa,palkka vaan ei lähelläkään palkkatyötäni.Jossain joskus väläytetty,että lasten olisi hyvä saada olla kotona mahdollisimman pitkään,mutta siihen ei mahdollisuutta ole kuin siihen asti,jolloin nuorin täyttää 3.. Loistava kirjoitus ,kuten oli alkuperäinenkin 😀
..”surettaa näiden lasten puolesta jos oma äiti kokee arkensa noin tukahduttavana.”
Ihmiset,oikeasti,lukekaa muutkin kommentit. Edelleenkin tämä on pilke silmäkulmassa tehty. En jaksa uskoa, että bloggaajan jokainen päivä on tuollaista,eikä olekaan NIINKUIN HÄN ITSE SANOO.:)
Oottehan saanu täältä jo muistakin kirjoituksista lukea niitä onnistuneita ja ihania peruspäiviä pienen lapsen kanssa.
Harmillista jotta lapset ja vanhemmat voi pahoin (pohjimmiltaan), voikun panostettaisiin siihen että äiti pystyy hoitamaan lapsensa kotona siihen 3v asti mutta eii ”kotiäidit pois kotoa makoilemasta” on ilmeesesti yleinen asenne. Kohta on uupuneita ihmisiä maailma täynnä jos ei yhtään höllätä…
Ihan parasta!!! Olipa niin omasta elämästä..
Kiitos mahtavasta kirjoituksesta! Tuli naurettua oikein kunnolla kirjoituksellesi, sillä se osui ja upposi ainakin minuun ja kokemuksiini arjesta pienen ihanan kaksivuotiaan kanssa. Ja todellakin, jäitä hattuun mammat, ei elämä niin vakavaa voi olla, etteikö tämmöistä artikkelia voisi pilke silmäkulmassa lukea. Tai jos on, niin se on aika valitettavaa. Ja näin se menee, elämässä tunteet heittelevät ilosta suruun ja kaikkea siltä väliltä, toisinaan jopa vitutukseen asti! Tekopyhää on väittää, ettei jokainen meistä joskus kokisi näitä tunteita! Täytyy myös muistaa, että tunteiden säätely voi toisinaan johtua erinäisistä ulkopuolisista tekijöistä. varmasti kaikkia ottaa päähä (vituttaa), jos lompakko varastetaan tai lokki paskantaa päähän. Jatka Karoliina samaan rataan. Blogisi on pikkuinen piristysruiske arjessa pikkuisen kaksivuotiaan kanssa. T: ope itsekin, joka hoitaa lastaan kotona, mutta ei koe olevansa sen vuoksi yhtään sen parempi äiti kuin muutkaan
Ehkä nyt otit liikaa itseesi tästä kirjoittajana, tämä vain ”aktivoi” mielipiteeni aiheesta vittuuntuneet vanhemmat, mitä tulee vastaan jokapuolella jokapäivä -Prisman kassajonossa, vaatekaupassa, uimarannalla- vieterit loppuun vedettyjä vanhempia. Ehkä olet niin hyvä kirjoittamaan, että senkin takia tähän oli nyt pakko tarttua kun heti ensipurasulla ei tuo huumori niinkään ehkä auennut.
Mutta jos näin niin hyvä, en todellakaan halua olla susi kenellekään tai astua kenenkään varpaille ja kuka minä olen ketään tuomitsemaan, hyvänen aika sentään. Lähinnä se mietityttää, miksi me naiset rakennamme arjesta tuollaisen labyrintin ja selvitysmistaistelun.
Näin juuri,Bee! Kiitos 🙂
Nyt jäitä hattuun,ihmiset 🙂
Juttu oli kärjistys,kuten oli alkuperäisteksikin. Sen oli kuitenkin kirjoittanut mies,isä,ja silloin kenellekään ei tullut mieleenkään voivotella hänen lapsensa surkeita oloja.
On aivan mahtavaa,että maastamme löytyy näin paljon äiteje,joista jokainen päivä roolissaan on onnistunut ja aurinkoinen! Pyrin kyllä itsekin samaan,prosentti kivoihin päiviin jää silti kuitenkin siihen 91.2 kieppeille!
Olen täysin varma,että tämä naismaailman raakuus ei ainakaan auta paska-äiti -päivinä. Miksi naiset ja erityisesti äidit kokevat aina toisensa vihollisiksi? Mitähän tämmöinen musta-valkoisuus,toisten lyttääminen,kertookaan meistä? Ja kasvatustyylistämme. Siitä,mitä siirräämme lapsillemmekin…
En tunne kirjoittajaa, mutta ymmärtänen, että kirjoitus ei ole kirjoitettu täysin tosissaan. Humoristisena minä tuon ymmärrän.
Johonkinhan tämä yleinen tyytymättömyys perustuu tietyllä äiti ja isi tyypillä, kun ei olla mihinkään tyytyväisiä ja ihmetellään kaksivuotiaan ihmisalun kikkailua ja tai omaa väsymystä. en tiedä onko se sitten pettymystä omaan suorittamiseen vai wanne be- tahtotilaan vai mihin, mutta surettaa näiden lasten puolesta jos oma äiti kokee arkensa noin tukahduttavana.Kun jotenkin kun järjellä ajattelee ja unohtaa hetkeksi sanan vitutus niin eikös ihmisen omalla tahtotilalla ja asenteella ole aika suuri vaikutus yleensä kaikkeen? Jos näkee itsensä riittämättömänä epäonnistujana päivästä toiseen niin todennäköisesti lapsikin tekee juuri samoin. Sillä erolla vaan että lapsi ei tätä pysty ymmärtämään. Kun äitiä vituttaa heti aamusta alkaen.
Mitäpä jos aloitat vaikka siitä että lapsi nukkuu omassa sängyssä niin on sinullakin omaa tilaa nukkua? Tässä on jo yksi valintakysymys hyvään päivään.
Tsemppiä vaan!
Kirppu…:)
Kirppu: 🙂 Jee!
TV: Kerron salaisuuden. Isit eivät valitettavasti pääse yhtään helpommalla! Arki koskee molempia osapuolia,ja ajattelin asian niin itsestään selvänä,etten joka kohtaan nähnyt tarpeelliseksi lisätä ”mä ja mun muru” 🙂
Hmm.Mielenkiintoisia kommentteja täältä puolin ja toisin. Itse ainakin olen lähtenyt takaisin töihin lapsen ollessa vajaan vuoden.Päätökseni perustui täysin taloudelliseen puoleen: Ei ole varaa olla töistä pois. Ja itse ainakin haluan antaa lapselleni kaiken mahdollisen (ruuan,vaatteet yms). Toki tämän voisi antaa myös sossun tuilla,mutta itse koen tärkeämmäksi käydä itse töissä ja tienata elantoni. Sossun jonossa motkottavat äidit ei ole se ryhmä, mihin itse haluan kuulua.
Ja vielä: vaikka ihminen olisi kuinka kermaperse tahansa, ja elämässä kaikki hyvin, silti VOI JA SAA VITUTTAA. Onhan vitutus tunne siinä missä ilo ja onnellisuus.
Hauska ja osuva teksti, todella hyvä! Jatka samaan malliin!
Ja älkää lukijat ottako kaikkea niin vakavasti,kyllähän tuosta huomaa että pilke silmäkulmassa tämä on tehty.;)
Lapsettomana miehenä (parasta hoitaa tämä sidonnaisuuslauseke heti pois alta) minua hieman ihmetyttää, että ”isi” on paikalla vain siinä kohtaa, missä myöhästytään kohta töistä, ei esimerkiksi kauppareissulla tai ruokaa laittamassa. Jäikö nyt jotain olennaista ymmärtämättä…?
Main:
Tarkoitukseni ei olekaan kumota alkuperäistä kirjoitusta tai sen ajatusta. Senkin kuvaama maaima on joinakin päivinä”totta”,niin kuin on kyllä tämäkin.
En vain oikein syty siihen ajatukseen, että lapsen elämä päivähoidossa on yhtä kärsimystä. Välillä on,niin kuin on välillä himassakin.
Toki monina aamuina harmittaa lähteä töihin,ja herättää lapsi liian aikaisin,mutta toisaalta tiedän,että kaverit,laadukas askartelu/muskari/ryhmässä toimiminen ovat sellaisia asioita,jota en voisi kotona tarjota.
P.S. Turhaa rehvastelua on se väite,etteikö töissä käynti olisi joillekin perheille pakollinen asia!
Paitsi että aikuisena voit aina valita kuinka elämääsi elät. 2 vuotiaan kanssa olisi mahdollisuus olla vielä kotona jos elintasosta haluaisi riipaista hieman. Lapsi ei voikkaan tajuta joten mielestäni tämä ei ollut lainkaan sama asia tai yhtä osuva kuin alkuperäinen kirjoitus.
Tunsin piston sydämessäni, kun luin alkuperäisen kirjoituksen. Tätä lukiessani helpotti vähän.:)
Nyt olisi vielä mukavaa lukea isän versio samasta ”yritän aamulla nukkua pitkään, mutta lapseni ja vaimoni aamuinen kinastelu häiritsee uniani pahasti…alkaa heti vituttaa” 😀
Kinkku: Juurikin näin,hah! Ettei vaan pidettäisi vittumaisena akkana,ja huonona äitinä 😉
Ps. Hyvä kirjoitus. Näihin vaan täytyy muistaa laittaa aina loppuun se ”mutta elän elämäni onnellisinta aikaa” -vesitys.
Vinkki: Ota vähän viiniä, niin ei vituta enää niin paljon.
Rouva G ja joopajoo:
Suomalainen kulttuuri on vähän hassu: Toisaalta blogien pinnallista ja iloista puolta arvostellaan epäaidoksi, mutta kurjista asioista puhuminen on kuitenkin sitten turhaa kermapersevalitusta.
En osaa sanoa yleistä lapsiperhekatsausta koko maamme puolesta,mutta itse koen – tästä postauksesta ja tuollaisista päivistä huolimatta – elämäni superkivaksi. Niin ja uskonpa vielä,että muutkin perheenjäseneni voivat tähän ajatukseen liittyä. Pääosin. Koska sellaistahan elämä on:
Välillä ihanaa,välillä ankeaa ja kiukkuista arkea.
Haluan kirjoituksellani (kuten monilla aikaisemmilla kolumneillanekin)tuoda ainoastaan esille sen,että vanhempienkin on lupa joskus olla kyllästyneitä ja väsyneitä. Siitäkin huolimatta,että moni asia on itse valittua (tosin esim. työssä käynti on usein myös pakollinen juttu).
Juuri tuollaisten lyttäävien ja vähättelevien kommenttien vuoksi moni äiti ei kehtaa myöntää esimerkiksi väsymystään,ja ilman vertaistukea elämä käy paljon rankemmaksi.
Siskot: Ei olla niin ankaria toisillemme! Samassa lirissä ja toisaalta ihanassa tilanteessahan tässä ollaan 😀
Mua ärsyttää nämä rutkuttavat kermapersemammat. Joilla on kaikki periaatteessa hyvin (on ruokaa, asunto, työ, parisuhde), mutta maristaan marisemisen ilosta. Kun on niin hienoo ja trendikästä valittaa siitä, mitenm vittumaista on olla äiti.
Hei, meillä aikuisilla on mahdollisuus valita. Ja velvollisuus ottaa vastuu omasta elämästään. Ja sen pienen elämästä. Muuta elämääsi jos se on kerta kaikkiaan niin paskaa. Meille länsimaisille naisille on muutoksessa vain taivas rajana. Nosta se kermaperse sieltä marinan suosta ja muuta elämääsi.
Ps. Sun lapsellasi sen sijaan ei ole mahdollisuutta valita tai muuttaa elämääsi. Sen on pakko mennä seiskalta päiväkotiin jotta mamma ja pappa pääsee vähän työpaikalle.
Voisikohan näistä molemmista postauksista, sekä tästä että siihen mihin tämä vastaa, vetää johtopäätökset ettei lapsiperheiden arjessa noin geneerisest kaikki ole ihan hyvin, kenelläkään osapuolella? Miltä sen elämän pitäisi näyttää? Mitä sen pitäisi olla? Ja mitä sille pitäisi tehdä, jos ei ole tyytyväinen?
Mahtava vastine kyseiselle kolumnille, vaikka sekin oli täyttä asiaa. 🙂
Tanja, Elina ja =)
Tämä taisi olla kooste monestakin kevään hoitopäivästä. Semmoisesta, jota ei oikeasti kyllä toivoisi kenellekään, ja kuitenkin niitä aina välillä osuu matkalle 🙂
Tuli vain tunne, että täytyi tehdä vastine Veikko Sorvaniemen ”Lastasi saattaa vituttaa -kolumnille”… Kivaa, jos maistui tämmöinenkin matsku!
Samoin.. niin tutun kuuloista tekstiä 🙂 mutta ONNEKSI ei joka päiväistä.. Mut, pakko sanoo et niin ihanasti kirjoitettu!! Ja täysin erillaista, mitä aijemmat 🙂
Kiitos tästä juuri tänään, koska täydellinen räjähdys meinasi tulla jo kello kuusi aamulla, kun lapsi huonojen unien jälkeen päätti nousta.