Katselin vähän aikaa sitten Eat Pray Love –leffaa, ja siinä pohdittiin, milloin ihminen on valmis vanhemmaksi. Ja meikäläinen taisikin jumittua tuohon aiheeseen niin, että loput leffasta jäikin lapsi/vanhemmuuspohdintani jalkoihin.
Tavallaan olen sitä mieltä, ettei kukaan ole koskaan valmis vanhemmuuteen. Uskon, että pienen ihmisen syntymä on aina yllättävä ja eriskummallinen tilanne, vaikka olisikin lukenut kymmeniä vanhemmuusoppaita ja tutustunut kaikkiin ratasmalleihin.
Tämän ajatuksen johdattamana me kai F:ääkin aikanamme odotimme. Koska emme tienneet, mitä oli edessä, emme edes yrittäneet valmistautua tulevaan.
Taisimme vaan vetää valmistautumattomuuden vähän liian pitkälle! Ja nyt kun katselen tilannetta melkein viiden vuoden takaa, en edes ymmärrä, kuinka tyhmästi menettelimmekään silloin.
Vaikka F:n tulo maailmaan olikin toivottu ja odotettu, ajattelen nyt niin, että olisimme voineet kyllä käyttää raskausajan vähän paremmin ”hyödyksemme”. Se, missä monet muut lastaan odottavat parit opiskelevat vauvanhoito-oppaita, shoppailevat tarvikkeita ja suunnittelevat vaikkapa imetystä tai nukutusjärjestelyjä etukäteen, me emme tehneet juuri mitään ennakkovalmisteluja. Rattaat otimme ekalta tutulta, joka niitä tarjosi. Imetysrintsikoita en tajunnut ostaa, en pumppua, enkä edes tarpeeksi vaatteita pienelle vauvalle. Sänkykin taidettiin pystyttää asuntoomme vasta viikkoa ennen F:n syntymää.
Perhevalmennuksessakin kävimme yhden kerran. Puoliväliin asti. Ja pötkimme pissatauon aikana valkoisen valheen turvin karkuun. Emme verkostoituneet, emme käyneet tutustumassa synnytyssairaalaan, emme edes lukeneet, minne numeroon tulee soittaa, kun synnytys alkaa.
Siksipä mulla onkin sairaalaanlähtökuvissa neuvolasta saatu kirjanen vieressäni. Tsekkasin sitten siinä kolme tuntia ennen F:n tuloa maailmaan, minne olimmekaan menossa.
Nyt jälkikäteen kirjoitettuna tuo koko kohellus tuntuu jopa ihan nololle. Kuinka saatoimmekaan olla niin edesvastuuttomia ja törppöjä?
En kuitenkaan usko, ettemmekö olisi olleet henkisesti kypsiä vanhemmiksi. Koska kyllä me minun mielestämme olimme sen verran kun lapsettomat 25- ja 31-vuotiaat voivat olla. Uskon kuitenkin, että meidän valmistautumattomuutemme johtui pelosta. Koko F:n odotusajan koko tytön henkiinjääminen oli arvailujen varassa, joten ehkä emme kerta kaikkiaan uskaltaneet iloita, ottaa asioista selvää, valmistautua ja rakentaa pesää. Kai jotenkin alitajuisesti ajattelimme, ettei meillä siinä – epävarmassa tilanteessa – ollut vielä lupa iloita.
No miksi minä nyt haluan tämän asian teille kirjoittaa? No ihan kuulkaas vaan vinkiksi. Jos siis odotat nyt esikoistasi, älä hyvä ihminen tee, kuten me teimme! Valmistaudu! Etsi tietoa ja tee hankintoja! Koska minä uskon, että paremmalla valmistautumisella me olisimme varmasti selvinneet pikkaisen helpommalla F:n ensimmäiset kuukaudet. Jos meillä olisi ollut tietoa ja oikeat tarvikkeet, vähän vertaistukityyppejä samassa tilanteessa ja pakastimessa mikrovalmiita safkoja. Ei olisi tarvinnut mennä pohjamutia myöten.
No nyt tämä asia on tullut tunnustettua. Onko muita, jotka hyppäsivät vanhemmuuteen yhtä köykäisin eväin? Tai uskotteko te edes, että raskausajan valmisteluista on hyötyä vauva-ajan alkuun?
-Karoliina-
P.S. Tämä kännykkäkameralla otettu kuva taitaa olla muuten yksi ainoista, joka musta on otettu raskausaikana. Kertonee ehkä sekin jotain…
Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.
Kommentit (38)
Siis voi apua kuinka tämä kirjoitus osui ja upposi! Ihan samalla tavalla meni meillä. Nolottaa myös ajatella kuinka naivi olin enkä tosiaan käyttänyt kaikkea aikaani valmistautumiseen!! Samaa mieltä siinä että valmistautumalla olisimme voineet välttää sen muutaman kuukauden pohjalla olon. Olet ihanan rehellinen, kiitos tästä! Oli hyvä kuulla että joku muukin kuvitteli kaiken tulevan vaan luonnostaan.
4 v, vilkkaita miehenalkuja.
No onpas sulla tosiaan samanlainen tarina kuin meillä. Kivaa joulua 🙂
Älä ahdistu! Nimittän jos ahdistut, olet varmasti tehnyt jotain jo oikein. Mä en nimittäin edes osannut panikoitua!
Hah 😀 Joo!
Voih! Minkäikäiset teidän kaksoset nyt on?
Kiva kuulla, jos vertaistuki jeesasi 🙂
No sen jälkeen kun sain tietää odottavani identtisiä kaksosia ja tiesin että raskauttani hoidetaan ns. riskiraskautena, en halunnut hommata mitään tavaroita liian aikaisin, jos jotain pojille sattuisi. No sitten jouduin sairaalaan vuodelepoon rv 23, ei meillä ollu käytännössä juuri mitään valmiina. No sitten siellä sairaalassa maattiinkin poikien syntymään asti.☺Yritin sitten esim. kaukaloita katsella netistä ja näyttää miehelle, mitä olin ajatellut ja Ikean sivuilta katoin millaiset pinnikset pojille haluan. Onneksi meillä oli hirveän hyvä tukiverkko, perheemme ja ystävämme hommasi tavaroita mieheni kanssa yhdessä. Kaukalot ja muutamat muut tavarat hommattiin sit, kun mä pääsin sairaalasta ja pojat joutu vielä jäämään hoitoon. Kyllähän se tietenkin tuollaikin onnistu. ☺Muutaman opuksen kerkesin neuvolasta saamaan ( ja lueskelemaankin niitä) ja olihan mulla tietysti koulutuksenkin antama tieto pohjalla, joten se nyt vähän auttoi, mutta hirveesti ei mitään voinut muuta kun luottaa siihen, että apua läheisiltä ja ammattilaisilta oli saatavissa. Ja hyvinhän kaikki sit oikeestaan meni, kuhan kotiin päästiin. ☺
Mustakin usein tuntui esikoisen vauva-aikaan, että neuvolassa olisi pitänyt suorittaa jonkinlainen vauva-ajokortti ennen kuin jättää pillerit pois. Ennen esikoista olin nähnyt vain hiljaisia, hymyileviä vauvoja, jotka nukahtaa itsekseen matolle tai turvakaukaloon. Yllätys olikin melkoinen, kun kohtasin tahtonaisemme, joka kiljui pä punaisena ensimmäiset kolme kuukautta ja nukkui parin tunnin pätkissä. Toisaalta, aika kultaa muistot ja onhan tyttö nyt tähän ikään (10-vuotiaaksi mennessä) monin kerroin palkinnut meidät vaatimastaan huomiosta.
Samanlaisella meiningillä mentiin meilläkin. Vaatetta suostuin hankkimaan vasta kun oli pakko että lapsi saa vaatteet päälle kun tullaan sairaalasta kotiin. Turvaistuin ja rattaat hoitui meille vähän kuin vahingossa. Myöskin ekat mitkä vastaan osui. Sänkyä ei edes laitettu valmiiksi. En suostunut. Pelko lapsen menettämisestä olo aivan liian suuri niin konkreettisiin valmisteluihin. En olisi kestänyt tulla kotiin kattomaan tyhjää sänkyä jos jotain pahaa olisi käynyt. Joten tulevalla isillä ja kummilla oli hommia sillä aikaa kun itse olin sairaalassa. Imetysliivit hankin myös vasta kun lapsi oli jo syntynyt. 😀 ei uskaltanut valmistautua vaikka mitään varsinaista syytä ei ollutkaan. Kaikki oli hyvin. Tosin lasta tehtiin, siis todella tehtiin pitkään joten ehkä se lisäsi pelkoja. Ainiin. Ja ei löydy omasta takaa masukuvia. Onneksi äitini väkisin otti muutaman 🙂
Samanlaisella meiningillä mentiin meilläkin. Vaatetta suostuin hankkimaan vasta kun oli pakko että lapsi saa vaatteet päälle kun tullaan sairaalasta kotiin. Turvaistuin ja rattaat hoitui meille vähän kuin vahingossa. Myöskin ekat mitkä vastaan osui. Sänkyä ei edes laitettu valmiiksi. En suostunut. Pelko lapsen menettämisestä olo aivan liian suuri niin konkreettisiin valmisteluihin. En olisi kestänyt tulla kotiin kattomaan tyhjää sänkyä jos jotain pahaa olisi käynyt. Joten tulevalla isillä ja kummilla oli hommia sillä aikaa kun itse olin sairaalassa. Imetysliivit hankin myös vasta kun lapsi oli jo syntynyt. 😀 ei uskaltanut valmistautua vaikka mitään varsinaista syytä ei ollutkaan. Kaikki oli hyvin. Tosin lasta tehtiin, siis todella tehtiin pitkään joten ehkä se lisäsi pelkoja. Ainiin. Ja ei löydy omasta takaa masukuvia. Onneksi äitini väkisin otti muutaman 🙂
Kyllä, samalla tavalla ja ihan samasta syystä! Vauva tuli pitkään odotettuna, raskaiden hoitojen ja kaiken mahdollisen jälkeen. Pari bodyn uskalsin tilata vähän ennen laskettua aikaa, turvakaukalon mies kävi ostamassa synnytys-sairaalasta 🙂
Joo ja sama neuvo, etenkin kannustan tutustumaan vauvan unirytmiin, osaamattomuus sen asian kanssa aiheutti meillä aivan turhaan esikoiselle itkua ensimmäisinä kuukausina kun emme vaan ymmärtäneet että vauva tarvitsee vanhemman huolehtimaan siitä. Uni on niin perustarve että sen puute kyllä saa vauvan ihan tolaltaan.
Valmistauduin varmaan paremmin kuin mihinkään kokeeseen tai tenttiin ikinä 😀 tiesin minkälainen sikiö missäkin vaiheessa oli, milloin kehittyi kuulo jne. Olin niin hullun innoissani. Ei niinkään se tieto, vaikka sekin toki tärkeää, mutta se oli sellaista henkistä valmistautumista. Uusien ajatusrakenteiden muodostamista. Vauvan tulemisen sisäistämistä. Ja onneksi meillä oli kaikki valmiina. Menin heti ekaksi viikoksi sekaisin rajusta kohtutulehduksesta, enkä tiennyt maailmasta mitään. Menin sekaisin yöstä ja päivästä jne.
Vanhemmuus on hyvin pitkälti learn on the job tyyppistä hommaa, mutta mielestäni lukeminen ja keskusteleminen aiheesta on myös tärkeää. Etenkin kasvatuksellisista asioista. Hämmästyn myös sitä, miten monet uudet vanhemmat sanovat, etteivät halua vauvan oppivan sitä ja tätä sylissä olemisesta/nukkumisesta. Eikö 2000-luvulla ole jo itsestäänselvyys, ettei läheisyydellä voi vahingoittaa?
Mutta onneksi se raskausajan valmistautuminen ei paljon mitään ratkaise. Lähinnä se on sitä mielen sopeutumista uuteen tilanteeseen. On tärkeää haaveilla ja suunnitella, mutta aika harvalla ne raskausajan periaatteet ja suunnitelmat toimii ihan jetsulleen. Vai kuinka monen esikoista odottavan suusta olet kuullut “meillä ei kyllä ainakaan…” ? 😉
Onpa jännästi ajateltu. Mun on jotenkin hankala samaistua tähän. Luin oikein useampaan kertaan läpi, että menikö mulla jossain joku sarkasmiviite ohi. 😀 Me ei valmistauduttu tyypin tuloon mitenkään, enkä mä koe että siitä etukäteisestä puljaamisesta olisi ollut mitään hyötyä. Mä en toisaalta ole suunnittelijatyyppiä, ehkä tää johtuu siitä. 🙂 Nappula ilmestyi maailmaan reilun kuukauden etuajassa ja meillä oli iloisesti kaikki hankinnat tekemättä ja synnytysvastaanoton sijaintikin selvittämättä. Sillä aikaa kun me vauvan kanssa kerättiin voimia sairaalassa, siippa hoiteli omatoimisesti kaukalo- ja kärryhankintoja ja kävi hankkimassa imetysliivit kun mä välitin sille rinnanympärysmitat tekstarilla. Mun mielestä me selvittiin ihan hienosti, enkä koe valmistautumattomuutta millään muotoa edesvastuuttomuudeksi. 🙂 Jokainen tekee tietysti niin kuin itselle parhaiten sopii, meidän tyyliin sopi paremmin avoin uteliaisuus ja asioiden kohtaaminen sitä mukaa kun niitä ilmestyi ratkottavaksi. 🙂
Mutta verkostoituminen, sitä en tehnyt. Hoidin sen puolen kärvistelemällä kotona ekat 6kk ja palaamalla sitten opintoihin. Yksinäinenhän siinä oli, ei voi muuta sanoa. Mutta toisaalta minulle ei ole ikinä riittänyt jutunjuureksi ja näkemisen syyksi äitiys. Joten olen jättänyt edelleen verkostoitumatta muiden äitien kanssa. Pidän kiinni niistä omista kavereista kynsin ja hampain!
Ihan yhtä ellunkanoina mekin homma vedettiin. Niin kuin koko vanhemmuus siitä eteenpäinkin. Mulla on aina ollut vahva perstuntuma tästä hommasta, siksi jätinkin kirjat suosiolla hyllyyn 😉 Viikkoa ennen LA:ta tajusin ettei meillä ole tarpeeksi vauvanvaatteita, kipitin sitten niitä hakemaan KappAhlista. Materiat oli kyllä sitten ihan hankittuna. Ja hyvä vaan, että vauvavuoden kauheuksista ei niin ollutkaan tietoa. Päivä kerrallaan, hyvin sitä on ennenkin selvitty 🙂 Olen törmännyt myös siihen toiseen ääripäähän: sairaalassa vauvaan ei uskalleta koskea ilman kätilön ohjeistusta ja paksua kirjaa vieressä. Kyllä ihmisellä vaistot ohjaa vauvanhoitoon. Ja tarpeellisen ehtii ostaa kaupastakin vauvan synnyttyä! 🙂
Me valmistauduimme suht hyvin vaavin tuloon – itse asiassa olen aika ylpeä siitä, miten järkevästi ja hyvin hoidimme homman. Yleensähän juttu menee joko överiksi tai sitten kaiken hoitaa viime tipassa, jostain kumman syystä me onnistuimme menemään kerrankin kultaista keskitietä :D.
Jopa synnytykseen osasin valmentautua hyvin, minä höpöteija?! Uskon että jokainen valmistautuu omalla tavallaan, eihän ne tavarat ja kuvien ottamiset ole se pääasia, vaan enemmänkin se henkinen puoli.
Pus.
<3 Hannele
http://www.rakkaudellahannele.fi
Minä valmistauduin vauvan tuloon lukemalla ja hankkimalla kaiken mitä vauva tarvitsi. Isoin ja tärkein asia kuitenkin oli, että minä verkostoiduin. Se on kantanut läpi koliikin, huonosti nukutut yöt, hampaiden tulon ja myös ne ilot ja saavutukset. Ilman meidän mammaryhmää en olisi nauttinut tästä vauvavuodesta paljoakaan, nyt se on yksi elämäni jaksoista, joka jää hyvin positiivisena (vaikkakin myös raskaana) muistoihini. Vinkkini kaikille esikoistaan odottaville siis on, että verkostoitukaa neuvolaryhmässänne, vaikka saattaakin tuntua, ettei ne ihmiset ole teidän kanssa samanhenkisiä, ne ihmissuhteet tulevat vielä olemaan elintärkeitä!!
No tää postaus sai miussa kyllä aikamoisen ahistuksen nyt aikaan. Laskettuun aikaan kuukausi ja materia on kyllä hankittun, mutta mistä tietää mitä kaikkee pitää tietää. 😀 Äää.
Voi sinua! Ja tuo tulehehdus: Auts! Saman kokeneena, ei kivaa.
Ihanaa joulua teille!
No joo: Itse synnytyksen suunnittelu minustakin tuntuisi edelleen hassulle. On se vaan sellainen juttu, ettei siinä paljon suunitelmat auta 🙂
Hei tästä verkostoitumisjutusta olis kiva lukea vaikka oma postaus!
Meillä jäi synnytysvalmennus myös käymättä loppuun kun häivyimme ensimmäisen tauon aikana pois 😀 Mies ei valmistautunut neidin tuloon oikein mitenkään, minä hankin ainoastaan vaatteet sun muut tarvikkeet tulokkaalle. Mitään miten toimisimme emme pahemmin suunnitelleet etukäteen enkä ollut edes pohtinut miten haluaisin synnytyksen “menevän”. Neidin synnyttyä emme edes osastolla saaneet lähes minkäänlaisia neuvoja vauvanhoidon suhteen vaikka neuvoa kysyin. Monesti huomautin lapsen keltaisuudesta (silmän valkuaisetkin olivat ihan keltaiset) eikä silti mitään arvoja mittailtu. Kotiinlähtö tarkastuksessa kerroin epäileväni rintatulehdusta ja vastaukseksi sain ettei sellaista voivielä olla. Seuraavana päivänä kotiin pääsystä minulle nousi 40 asteen kuume(rintatulehduksen takia) ja parin päivän päästä neuvolan kotikäynnillä hoitaja kauhisteli neidin keltaisuutta ja lähetti meidät polille jossa pikkuinen otettiin valohoitoon. Mihinkään tälläiseenkään emme olisi osanneet valmistautua ja jos olisimme etukäteen paljon toimintaamme suunnitellut niin luulen että olisi ollut paljon hankalampaa. Olemme menneet lähinnä vain fiiliksen mukaan 🙂
Meillä oli kyllä tavarat hankittuna, mutta muuten en “opiskellut” vauvaa varten.
Synnytyskertomukset jätin suunnitellusti lukematta. Mielestäni oli parempi mennä tietämättömänä, luottaen kätilöiden ja lääkäreiden ammattitaitoon. 🙂
Tsemppiä toiselle keskosvanhemmalle, meidänkin pojat sit lopulta synty mun makoilusta huolimatta rv 32, mut oltiin kyllä henkisesti keretty valmistautumaan siihen mahdollisuuteen, joten sillein hieman erilainen tilanne.
Suosittelen! Bloggaaminen on kyllä todella kivaa!
Kiitos, niin teillekin! 🙂 Kiva blogi! Välillä itekin oon haaveillut, et pitäskö kokeilla blogin kirjottamista, ihan oman pääni takia, mut en oo viel jaksanut/uskaltanut. Mun blogi ois varmaan semmonen inhorealistinen tilitysblogi, jos jonkinlainen ois. 🙂
Mä olin kyllä hoitanut vauvoja ennen F:ää, joten tuollaiset perusasiat oli hanskassa. Mutta todella moni muu juttu aika levällään! Ihanaa kuitenkin, että vanhempien tietämättömyydestä huolimatta vauvoista kasvaa kuitenkin useimmiten aika hyviä isoja tyyppejä 🙂
Voi teitä! Ihanaa, että kaikki päätyi lopulta hyvin!
Meidän esikoinen syntyi 29 raskausviikolla.. Synnytysvalmennuksiin tms. Perhevalmennuksissa emme ehtineet. Kukaan ei ollut kertonut meille vaihtoehdosta pikkukeskonen. Kukaan ei kertonut miltä näyttää 700 grammainen vauva hengityskoneessa, nenämahaletkussa, saturaatiomittarissa, ekg-lätkissä ym. Pieneltä sammakolta… Hurjan haavottuvaiselta… Ja hyvin tästä kaikesta selvittiin. Toisinaan on parempi ettei ehdi valmistautua siihen mitä tulossa on!
Hah 😀 Kivaa joulua teidän sakille!!
Juuri näin!! Tämän neuvon kun itse olisin uskonut…Koska kyllähän siitä mulle sanottiin!
Kuulostaa unelmatilanteelle! Noin mäkin vielä tekisin, jos sellainen mahdollisuus joskus tulisi 🙂
On toki vaistot, mutta mun mielestä niihin myös luotetaan liikaa! Tyyliin kun kysyin kätilöltö jotain apua, hän vain totesi, että “kyllä ne vaistot sulle kertoo!”. Ärsytti!
Ajattelin itse samaa, ja tottakai omia kamuja ei tarvitsekaan hylätä. Mutta olisihan se ollut kiva tuntea edes yksi muu vauvan äiti myös…
Ehkä tässä onkin se, että mä en normaalisti ole sellainen sponttaani heittäytyjä, vaan rakastan to do -listoja. Jokainen siis luonteensa mukaisesti!
Mä en myöskään usko, ettei läheisyyttä, realistisia keuhuja ja suukkoja voi koskaan antaa lapselleen liikaa 🙂
No onneksi tosiaan! Nuo kuvat ovat näin jälkikäteen niin arvokkaita!