kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 02.05.2016

Ei enää koskaan vauvoja?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
44 kommenttia

Luulin käsitelleeni tämän asian jo ajat sitten. Ja sitten se kuitenkin iski. Yllättäen ja täydellä hyökyaallolla.

Silitin eräänä iltana viime kuussa kirppikselle meneviä F:n vanhoja vaatteita. Edessäni oli body. Pinkki ja sellainen, jonka antajan ja antohetken muistin. Sellaisen, jonka hihat tiesin käärineeni, kun pikkuinen F oli vielä vähän liian pikkiriikkinen sen sisään.

Ensin nielaisin vain kurkkuuni kivuneen palan. Sitten itku purskahti viiruiksi vedetyistä silmistä ja puristettujen huulien välistä. Iski haikeus. Iski pelko. Iski suru.
Kun on viisi vuotta säilönyt varastoa täyteen F:lle pieneksi jääneistä vaatteista, on aika tunteellista antaa niiden kaikkien mennä. Pieniä vaatteita täynnä olevan pahvilaatikon mukana kun menee paljon muutakin kuin vaatteita. Siellä menee palanen unelmaa ja elämää.

Toisaalta tuossa hetkessä oli myös paljon helpotusta. Lähettäessäni ne matkaan suljin samalla myös yhden kipeän kohdan. Enää ei tarvinnut miettiä, josko joskus saisi toisen lapsen. Enää ei tarvinnut sovittaa kahden eri tavalla ajattelevan ihmisen toiveita yhteen. Enää ei tarvinnut soimata kroppaa, joka ei vaan toiminut kuten ehkä olisi pitänyt toimia.

Yhden oven – tai tässä tapauksessa pahvilaatikon luukun – sulkiessa avautuu toinen. Tavallaan, pienestä biologisen kellon tikityksestä huolimatta, koko tuleva elämä tuntuu aikamoiselle seikkailulle. Ehkä mulle tulee joskus lapsia, lapsipuolia tai sitten totun olemaan yhden jo aika ison lapsen äiti niin, että sekin voi tuoda elämään vaikka kuinka paljon uusia sävyjä. Jännittävää tämä elämä.

-Karoliina-

Kommentit (44)

Itse olen jatkuvasti samasta asiasta ahdistunut ja surullinen. Tosin minulla ei ole sitä yhtäkään. Olen 27 ja mieheni kanssa seurustellut 7 vuotta. Hän ei vaan koe tilanteen olevan sopiva vauvalle, ei aiemmin, ei nyt enkä tiedä tulevaisuudesta. Itse olen viimeiste kolme vuotta ollut sellaisen vauvakuumen kourissa etten pysty ajattelmaan muuta. Näen vauvoja ja vauvamahoja kaikkialla ja tuntuu että ympärillä kaikki sikiävät. Kurkkua kuristaa ja rintaa puristaa. Ainoa iso haaveeni elämälle on ollut tulla äidiksi ja nyt en tiedä toteutuuko tuo haave koskaan. Toki aina voi ajatella että valinta on omani kun olen tämän miehen kanssa (joka siis haluaa lapsia muttei tiedä onko tämä suhde riittävä…), mutta koen myös että miehen jättäessäni hautaisin viimeisenkin rippeen haaveesta. Ei sitä miestä niin vaan vaihdeta ja ennen kaikkea tunteita kuopata. Surullista ja ahdistavaa tämä elämä.

Tuttu tunne vuosien takaa. Ootin jo toista lasta,kun sairastuin vakavasti ja sain keskenmenon. Lpasihaaveet jäivät siihen,koska lääkitykset olivat sen verran rankat…Mutta olen onnellinen ainokaisesta tytöstäni,joka on jo kohta 30 vuotta. Hän on paras ystäväni ja rakkain maailmassa. Pitää olla kiitollinen siitä mitä on eikä siitä mitä ei ole ja ei ehkä koskaan saa enää…
Sulle sanon: never say never <3

Koskettavan kaunis kirjoitus <3 Minä olen onnekas,olen saanut kaksi kertaa kääriä niitä ihan liian pitkiä pieniä hihoja.Kaksi kertaa vaikkei meidän pitänyt toiveista huolimatta saada yhtään lasta.Lapsemme ovat nyt 2 ja 5 vaan silti minä tunnen jonkinlaista haikeutta ja kaipuuta siitä etten enää koskaan saa syliin omaa pientä nyyttiä.Meillä mies ei halua kolmatta.Sen saman palan nielaisen minäkin kun näen tulevia äitejä,äitejä vaunuja työntämässä tai vauvoja.Mietin kunpa minäkin saisin vielä kerran kokea tuon mutta samalla olen erittäin kiitollinen kahdesta,jotka sanovat minua äidiksi <3

Meillä ei ole myöskään koskaan ollut ehkäisyä käytössä, mutta eipä ole auttanut se. Mies suosii keskeytettyä yhdyntää, koska ei koe olevansa valmis. Ja itse toivon joka ikinen kerta että ”vahinko” tapahtuisi koska tiedän että mieheni olisi loistava isä. Uskon että kävisi juuri noin että toinen olisi sitten jo helpompi kun tänä pelottava ensimmäisen kynnys olisi ylitetty.

Voi, olen niin samaa mieltä tästä lauseesta; ”tässä elämässä kun ei ikinä tiedä mitä käy, nautimme siis näistä mitä olemassa on… ”

Itselläni suunnitelmat toisesta lapsesta musertui siihen kun sain yllättävän tiedon, että olen vakavasti sairas ja kohtuni otetaan pois ja toista lasta en voi enää ikinä saada.

Säilytin myös useamman vuoden pieneksi jääneitä lapseni vaatteita ja teki todella kipeää nähdä nämä laatikot.

Kun aikaa kului parani myös nämä haavat ja pystyin käymään laatikoiden sisällöt läpi ja antamaan pois. Ihanimmat toki säilytin.

Tämä kirjoitus oli koskettava. Nyt elämä jatkuu muilla ilon aiheilla ja nautin niistä tekijöistä jotka olen saanut. Taidanpa mennä antamaan suukon lapseni otsalle… <3

Mielenkiintoinen kirjoitus, ja siihen voi samaistua. Toisaalta taas itse koen eritavalla, lapsen myötä tullut äitiyspakkaus on täynnä odotuksen aikaisia muistoja. Kutinaa mahassa, muistelua siitä kuinka laitteli vauvalle huonetta kotiin valmiiksi. Me jouduimme taas viikkaamaan vaatteet eri syystä. Enkä yhtään vaatetta antanut kenellekkään, niin vihainen olin, vaan heitin kaiken muun paitsi äp.pakkauksen vaatteet roskiin. Vaunut tietenkin möimme. Mutta tilalle saimme ostaa muutamia päiviä vanhalle vauvallemme arkun.

Silloin sitä tulee ajatelleeksi että tämä oli tässä, ei koskaan enää kun tietää miltä menettäminen tuntuu. Hitsit vaan kun ihminen on niin pirun utelias että nyt neljä vuotta sen jälkeen uskaltaa taas miettiä jospa sitä kutinaa ja potkuja masussa uskaltaisi vielä kokea!

Tässä elämässä kun ei ikinä tiedä mitä käy, nautimme siis näistä mitä olemassa on.

Koskettava aihe todella. Ymmärrän haikeutesi nyt, mutta hei sinulla on aikaa saada vielä vaikka monta vauvaa. Nauti nyt elämästä ihastuttavan tyttäresi kanssa.Elämällä on varmasti odottamassa ihanaa sinulle 🙂 Ihania lempeän aurinkoisia päiviä sinulle!

Karoliina, sinä olet vielä todella nuori <3 Minä olen 42 ja kolmas syntyy parin viikon päästä. Ei siis syytä huoleen. Elämällä on tapana muuttua aivan yllättäen.

Mullakin on ollut vastaava tilanne, se oli kyllä tosi raskasta kun vuosia odotti milloin toinen on valmis. Mies sitten lopulta oli, tai ainakin päätyi siihen, ettei lapsen tuloon koskaan ole täysin valmis. Naisilla kun se biologinen kello tikittää, eikä aikaa lapsenhankintaan ole ikuisesti. Nyt on jo kolmas lapsi tulossa ja näistä muista ei enää mitään vääntöä ole ollut.

Täältä yksi näkökulma lisää.

Minä en halua lapsia.

Rakastan taaperoikäisiä siskoni lapsia yli kaiken, ja koskettavimmat hetket elämässäni olen kokenut heidän kanssaan, kun olen huomannut että tuo tunne on molemminpuolinen. Äitiys on varmasti täynnä näitä pieniä, mutta niin suuria hetkiä.

Siihen on kuitenkin omat syynsä, miksi en lapsia toivo omalle kohdalleni. Olen kuullut tästä paljon kritiikkiä ja syyllistämistä. Joku joskus jopa kyseenalaisti mahdollisuuteni onnellisuuteen.

Ymmärrän kuitenkin tunteesi. Toivon, että asiaa pohdittuasi, saat rauhan sen kanssa. Tämä on omalla kohdalla ollut ensiarvoisen tärkeää, ihan vain elämisen kannalta. Olen nimittäin huomannut ja käytännössä kokenut, että tyytyväisyys (isolla Tllä!) on avain kaikkeen. Onnellisuuteen, elämästä ja hetkestä nauttimiseen, positiiviseen elämänkatsomukseen. Pystyn jopa olemaan sen avulla täysin rinnoin onnellinen toisten ihmisten onnesta, ja se onkin yksi hienoimmista tunteista. Ei ole väliä kenen kanssa olen, missä taloudellisessa tilanteessa, missä työssä, perheellisenä tai yksin… Kun harjoittaa tuota tyytyväisyys-ajattelua, oppii samalla näkemään, miten ihanasti asiat ovat tällä hetkellä.

Onnellisuutta ja rakkautta sinulle.

Itse kävin vähän samoja tunteita läpi vuosi sitten, kun viikkasin esikoisen pieniä vaatteita kirppiskassiin vaikka molemmat olisimme halunneet pukea niitä pikkusisarukselle. Mutta onneksi, onneksi sinä synkimpänä hetkenä elämä lopulta yllätti ja nyt meitä onkin sitten neljä. Jätä muutama vaate säilöön, edes ihan muistoksi. Tosi kaunis kirjoitus <3.

Kannattaa niitä rakkaimpia vaatteita jättää muistoksi. Niitä on ihana lapsen kanssa katsella kun hän on isompi. Meillä on nyt jo lasten kanssa fiilistelty heidän vanhoja potkareita katsellessa, eikä lapset ole vasta kuin 7 ja 10 v 🙂

Hei, täälä on vuosia sitten eron myötä työstetty samaa tuskaa. Myin kutakuinkin kaikki vaatteet, tavarat oli tietysti laitettu eteenpäin jo paljon aiemmin. Koko ajan kuitenkin ajattelin, että vielä ehtii rakastua ja saada ainakin yhden lapsen. Vuosia kului, ikää tuli mutta niin tuli sopiva mieskin kuvioihin. Ja viime kesänä onni täydentyi pikkuisella pojalla, ja isoveli 12v oli/on erittäin ilahtunut uudesta roolistaan. Nyt on uusi vauvakuume päällä mutta oma terveydentila jarruttaa. Toivotaan kropan elpymistä, että kolmannenkin vielä syliin saisi ennen 40v.
Tsemppiä sulle, älä menetä toivoa 🙂

Ihan kuin minun elämästäni.

Mutta sitten elämä yllätti, ja kahdentoista vuoden jälkeen sainkin kääriä vähän liian pitkiä hihoja nyytin ympärille.

Itke ja sure, työstä ajatuksia. Mutta jätä silti toivonkipinä sydämen reunaan.
Kaikkea hyvää. 🙂

Tää kuulostaa ihan multa… Paitsi että luvut on erit, olen 23 ja suhteessa 5 vuotta. Mutta mulla on ollut jo monta vuotta hirveä vauvakuume, mies ei ole ollenkaan valmis ja vähän tuntuu, että onko koskaan.

Itse ratkaisin tuon ”ongelman” jättämällä ehkäisyn pois siitä mainitsematta etukäteen silläkin varjolla että olin valmis kohtaamaan sen sanoi mies mitä tahansa asiaan ja olin valmis vaikka yksin lapseni huolehtimaan. Kun mies sai tietää vauvan tulosta oli hän kuitenkin heti onnellinen eikä koskaan asiasta syyllistänyt vaikka kerroin jättäneeni ehkäisyn pois omasta halustani. Hänestä on tullut loistava lastaan yli kaiken rakastava isä. Toinen lapsi tehtiinkin sitten jo yhteisymmärryksessä. Onnellisia ollaan. Ei aina kannata jäädä odottelemaan toisen olevan valmis isäksi jos suhde on kaikin puolin muuten hyvä. Kyse on myös omasta oikeudesta tulla äidiksi. Riskin ottaminen kannatti.

Voi että, halaus Sinulle! Tuo on rankkaa, mutta varmasti jollain tasolla helpottavaa. On aika elää eteenpäin. Toivon kaikkea hyvää Sinulle!

Ajattelin samaa. 🙂 Itse säästän parhaimmat. Voi olla, että sitten joskus lapsenlapset saavat ne päällensä.

Puristi minunkin rintaa tämä postaus. Vauvahaaveesta luopuminen ei ole mikään pikkujuttu.

Eiköhän elämällä kuitenkin ole vielä tarjota sinulle vaikka ja mitä!

Olisit edes yhden jättänyt muistojen laatikkoon… 🙂

Tuttuja tuntemuksia.. Vaikka onkin kaksi lasta, kyllä haaveilin kolmannesta. Kuopuksen syntymän jälkeen oli ehdoton ei, kun oli vähä shokkikokemus mutta viidessä vuodessa aika kultasi muistot… Mutta kun kuulemma oli ollut puhetta kahdesta… Vaikka elävästi muistan että kolmesta.

Niin vaan sain unohtaa haaveeni…

Mutta nyt olen hyväksynyt asian. Rakastan lapsiani ja annan heille,aikani. Nyt olen ”liian” vanhakin jo saamaan lisää.

Iski sydämeen tämä postaus…

Koskettava aihe ja kirjoitus. <3

Voi kun ihmiset ymmärtäisivät keskustella tärkeistä asioista kuten lapsiluvusta ennen lasten tekoa. Ja sinetöikää liittonne jotenkin ennen lasten hankintaa. Naimisiin mennessä tulee mietittyä suhdetta vakavammin kuin jos vain asuu yhdessä. EI ole tarkoitus olla ilkeä, mutta luulisi aikuisen ihmisen ymmärtävän, että jos lapsista ei ole puolison kanssa puhuttu niin ei hän niitä välttämättä automaattisesti halua.

Tiedätkö, kun joskus tulee sellaisia hetkiä, jolloin ajattelee, miten tämä on mahdollista? No ilmeisesti internetavaruuden robotit linkittivät tämän kirjoituksen minulle ensimmäisenä, kun avasin koneeni päiväunien jälkeen. Olen kirjoittannut aiheesta parikin kertaa, mutta vaikein teksti oli tämä: https://wordpress.com/post/pienimerenneito.wordpress.com/272. Minusta tuntuu kamalalle se ajatus, että käytännössä voin tulla raskaaksi, mutta en voi synnyttää. Miten se vaikuttaa parisuhteeseen? Aloin luopua oman lapsemme vaatteista saman tien, koska pelkäsin jonain päivänä kohtaavani vuoren muistoja ja unelmia, joita en halua kohdata. KAikkea hyvää uuteen elämänvaiheeseen! Ihanaa, kun kirjoitat näinkin vaikeista asioista.

Vielä pieni lisäys: On väärin sanoa, että saimme ”vain” yhden lapsen. Olemme todella kiitollisia tästä ainokaisestamme, sillä tiedostamme toki, että jotkut eivät saa sitä ensimmäistäkään. Ja kuten joku tuossa aiemmin jo totesi: Täytyisi olla onnellinen siitä kaikesta, mitä on, eikä surra sitä, mitä ei saa.

Tiedän niin tuon tunteen. Me saimme vain yhden lapsen, itse olisin halunnut kolme lasta. Lapsi on jo reipas ekaluokkalainen ja vasta viime vuonna raaskin luopua hänen vauvavaatteistaan. Lähestulkoon joka ikisen vaatteen kohdalla vuodatin kyyneleitä. Muistin jokaisen vaatteen kohdalla jonkin tapahtuman, jolloin hänellä oli kyseinen vaate päällä. Niin haikeata… Kaikkein tärkeimmät ja ihanimmat vaatteet olemme kyllä säilyttäneet, mm. ne vaatteet, jotka hänellä oli päällä kun tulimme laitokselta kotiin. Mutta sinä olet vielä nuori! Mikään ei ole vielä myöhäistä! Elämä voi vielä yllättää 🙂

<3

En usko, että suru on kiinni siitä, onko jo lapsia vai ei. Voimia <3

<3 Kaikkea hyvää!

Voi miten surulliseksi tarinasi minut veti. Voimia ja valoa tulevaan <3

Kiitos, elle <3

Kiitos 🙂

Voi tsemppiä teille ja voimia asian kanssa elämiseen!

Oi ihanaa <3 Onnea!

Kiitos!

Toki jätettiin ne kaikista rakkaimmat vaatteet!

Kävipä teille lopulta hyvin <3

Oi ihanaa! Onnea <3

Niin tämä on minusta todella vaikea aihe. Itse en koskaan olisi halunnut/uskaltanut tehdä noin, koska minusta se olisi vain niin epäreilua miestä kohtaan. Ymmärrän kuitenkin tarpeen tulla äidiksi, joten silloin varmasti kaikki keinot tulevat mieleen. Onneksi ylemmälle nimettömälle kävi hyvin <3 Tsemppiä sinulle toinen <3

Kiitos E!

Niin mäkin uskon. Kaikella on tarkoitus sitten lopulta!

Toki, toki! Onhan niitä sellaisia vielä varastossa.

Kiitos <3

Kiitos tästä näkökulmasta <3

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X