Minun arkeni on jaettu ikään kuin erilaisiin aikayksiköihin, jotka pitävät sisällään tiettyjä toimintoja. On aamutoimiyksikkö, päivätyöyksiköt, lapsiyksiköt, kotityöyksiköt, bloggaamisyksiköt, skypetysyksiköt ja kasapäin muita aikayksiköitä, joiden välissä yritän sukkuloida sulavasti ja välillä aivan mahallani raahautuen.
Jotkut aika- ja toimintayksiköt pitää järjestää mielestäni niin, etteivät ne kohtaa toisiaan, mutta joidenkin kanssa pieni päällekkäisyys ei haittaa ollenkaan. Saatan siis oikein hyvin saman hetken aikana suorittaa kotitöitä ja viettää F:n kanssa aikaa. Tai skypettää A:lle ja valmistaa ruokaa. Valita blogikuvia koneelta ja jutella hands freen avulla ystävän kanssa puhelimessa.
Joidenkin yksiköiden sekoittaminen ei mielestäni kuitenkaan ole ollenkaan hyvä juttu. Suurin yksikköristiriita on mielestäni lapsiyksikön ja bloggaamisyksikön välillä. Nimittäin kun otan koneen eteen – ja vaikka F leikkisi omassa huoneessaan, lukisi kirjaa tai katsoisi lastenohjelmaa – koen olevani ihan hirmuisen huono vanhempi. Koen, että vaikka tämä blogityö onkin siinä mielessäni niin ihanaa, että sitä voi tehdä kotoa käsin, en kuitenkaan voisi tehdä sitä F:n ollessa läsnä.
Olen pohtinut tätä asiaa aika paljon. Miettinyt, miksi minusta on ihan ok ripustaa pyykit, imuroida, leipoa rieskaa F:n ollessa kotona, mutta tietokoneella näpyttäminen ei olekaan enää sallittua. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että ensinnäkin tietokone eristää minut helposti muusta ympäristöstä. Tiskikonetta täyttäessä ei aivoja paljon tarvita, joten havainnointikykyä jää muuhunkin. Kotityöt sen lisäksi ovat minusta sitä aikuisen perusarkea, jota lapsen kuuluukin nähdä (ja omalta osaltaan myös osallistua niiden tekoon), mutta tietokonetyö – niin arkea kun se minulle ja monelle vanhemmalle nykyisin onkin – on puolestaan perhe-elämän ulkopuolista puuhaa.
Kun työelämän ja kodin välinen raja koko ajan vain hämärtyy, olenkin pohtinut sitä, miten perheissä rajataan töiden teko lasten ollessa läsnä. Tai pitääkö sitä muiden mielestä edes rajata? Onko töiden teko kotona perheelle plussaa, koska vaikkapa päiväkotipäivää voi tämän avulla lyhtentää? Vai miinusta, jos fyysisesti läsnä oleva vanhempi ei olekaan henkisesti läsnä? Pitäisikö työt hoitaa työaikana ja perhe perheaikana? Siitäkin huolimatta, että perheaika olisi näin ajallisesti lyhyempi.
Miten teillä jaetaan työnteko ja perheaika? Ja teettekö paljon töitä lasten ollessa läsnä?
-Karoliina-
Kuvat: Sanni Kariniemi (Teoksesta Tee se itse -vauva, Kariniemi&Sallinen, 2016, Bazar)
Kommentit (4)
Olen itse miettinyt paljon samaa. Töitä tehdessä helposti suljen korvani kaikelta häiriöltä, jolloin myös nuo elämäni tärkeimät henkilöt yllättäen muuttuvat osaksi noita ulkopuolisia häiriötekijöitä. On helpompi kaikille olla hetki kokonaan pois kuin olla kotona olematta varsinaiseti läsnä. En halua lapsieni oppivan, että tietokone, puhelin tai jokin muu laite on heitä ”tärkeämpi”. Mielestäni hyvä mittari on se kuinka paljon vastaava toiminta loukkaisi minua, jos ystäväni tai puolisoni tekevät/tekisivät niin viettäessämme aikaa yhdessä. Tämä pätee mielestäni niin töihin kuin someen ja muuhunkin laitteiden räveltämiseen.
Toisaalta on myös hyvä, että lapset oppivat vanhempiensa töistä jotain jo pienenä. Vanhempien töihin meneminen tuntuu olevan pientenkin lasten arjessa iso ja melko keskeinenkin asia, joten sen sisällön ei pitäisi jäädä lapsellekaan ihan pimentoon. Omat ja mieheni työt ovat luonteeltaan sellaista, että joudumme käyttämään työprojekteihin toisinaan myös omaa aikaamme. Pyrimme tekemään kotona tehtävät työt joko silloin kun toinen ulkoilee lasten kanssa tai sitten lähdemme työhuoneelle. Lapset ovat myös vierailleet työpaikoillamme, jotta he näkisivät edes vilaukselta mitä työmme sisältää.
Totta tuokin. Lähinnä se jos vanhemmat katoavat tietotekniikan pariin ilman selityksiä, voi siitä tulla lapselle hylätty olo. Samoin loukkaannun itse jos seurassani vietetään aikaa What’s upissa tai somessa. En loukkaannu siitä, jos puolisoni tekee sovitusti töitä. Tärkeää on nimenomaan tuo selkeä jako työnteon ja perheen kanssa vietetyn ajan välillä.
Silloin kun itse opiskelin oli toisinaan luettavaa niin paljon, että en olisi pystynyt silloin yksinhuoltajana suoriutumaan kaikesta lukematta myös lapsen läsnäollessa. Onneksi teatteritieteen ja kirjallisuustieteen oppimateriaalit sopivat hyvin myös ääneen luettaviksi. Esikoiseni rakasti Sinuhea ja Kalevalaa ja kävi toisinaan mukanani myös luennoilla. Hän vertaili luennoitsijoiden kykyjä ja kyseli tarkentavia kysymyksiä minulta kotimatkalla asioista jo ennen esikouluikää. Hän luki ensimmäisen sanansa ennen kuin täytti kolme: Poika tutki kirjapinoja ja totesi yht’äkkiä: ”SHAKESPEARE, mutta ei se edes tarkoita mitään!” Myöhemmin, kun olen jo aikoja sitten valmistunut, hän on kertonut välillä kaipaavansa yliopiston luennoille.
Hyviä pointteja. Minulle haaste on se, että esimerkiksi some on viihdettä (sen ymmärtää jo 6-vuotias), mutta se on myös osa työtäni. Jotenkin koen, että minun tulee selittää asia auki silloin, kun some/netti hyppää arkeemme. Tyyliin ”Teen nyt tämän työjutun/postaus on jaettava Instaan” tms.
Työn selittäminen on mielestäni tärkeää. Myös lapset voivat ymmärtää (ehkä jopa helpommin kuin aikuiset), että viihteenkin takana on työtä. Ehkä lapsen voi ottaa mukaan sen verran, että näyttää mitä tekee.