Kohta on takana pari kuukautta tätä arkea, jossa ei tarvitse enää painaa kahta duunia päällekkäin. Kun ei tarvitse herätä aamulla 5.40, olla sorvin ääressä 8.00 ja matkustaa päivässä 2,5 tuntia julkisilla työ- ja päiväkotimatkoja. Äkkiä sitä käytännön tasolla tottuu siihen, ettei elämässä olekaan niin kireitä aikatauluja, vaikka viimeiset yhdeksän vuotta elämä on mennyt tismalleen samalla kaavalla aina elokuusta Suvivirteen ja sitten repeatilla uudelleen.
Yksi asia, jota aivoni eivät kuitenkaan ole vielä sisäistäneet, on kiireen häviäminen. Minun on ihan mahdottoman vaikea tajuta sitä, ettei minulla olekaan koko ajan asioita rästissä, ettei koko ajan ole askeleen jäljessä, vaan ihan oikeasti joskus on hetkiä, kun voi vaan olla. Konkreettisessa arjessa sitä tajuaa kyllä laittaa kellon soimaan paljon myöhemmin, mutta sydämestä sellaista tykyttävää kiireen tunnetta ei saakaan noin helposti pois. Siellä se edelleen kalvaa, se pitäisi tehdä vaikka mitä -olo, vaikkei sille enää olekaan syytä.
Painoin monen monta vuotta sellaisella tahdilla, että muita hirvitti. Ja minua näin jälkikäteen, mutta ei silloin. Totuin tahtiin, jossa paiskin töitä töiden perään 18 tuntia vuorokaudessa ja nukuin – jos ehdin – kuukaudesta toiseen sellaiset 5-6 tuntia yössä (vaikka luonnollinen unitarpeeni on 8-9 tuntia). Moni kysyi silloin, miten ehdin tehdä kaiken. Nyt mietin itsekin, että miten kummassa.
Uusi elämisen tahti on kummaa. Pitää yrittää nujertaa tuo pään sisäinen kiire ja pitäisi tehdä -ääni sisältäni ja nauttia nyt tästä hetkestä, jolloin ehdin oikeasti ottaa postauskuvat postauspäivänä (eikä viikkoja ennen aikataulutetusti, kuten ennen). Jolloin voin nukkua päiväunet, jos unettaa. Jolloin voin lähteä extempore-kahville, löhötä tv:n (!) ääressä tai yksinkertaisesti vaan istua kahvinkupin kanssa ja katsoa ikkunasta siintävää Näsinneulaa.
On se jännää, että laiskuuttakin pitää opetella! Luulisi, että se jos mikä tulee meille ihmisille luonnostaan.
-Karoliina-
// Takki, Nousu (saatu) //
Kommentit (4)
Hyvää arkipohdintaa naulankantaan! Teksti kosketti etenkin siksi, että olin itse samassa tilanteessa. En tosin ihan yhtä kauaa. Oma työntekoni riistäytyi käsistä reilut kaksi vuotta sitten. Oli päivätyöt, maisteriopinnot, gradu ja lukuisia kirjoitusprojekteja sekä muut freelance-työt. Olin töissä kaiken vapaa-aikani, ja sinä aikana, kun en tehnyt töitä, podin huonoa omatuntoa tekemättömyydestä. Pohjaton väsymyshän siitä tuli. Nyt, kun olen selvittänyt suurimman osan hommista, ja jäljellä on inhimillinen työmäärä, huomaan pohtivani kotona ollessani, voinko tosiaan vaan olla ja eikö huomiseksi paukukaan mikään deadline. Saako sunnuntaina vain löhötä? Uskottava se on, että saa tosiaan vain juoda kahvia ja tuijottaa Näsinneulaa – se kurkkaa täällä Amurissa meidänkin ikkunasta 🙂
Aurinkoa päivääsi,
Anna // https://mediakka.com/
Kuulostaa niin ihanalta <3! Nauti! Tuo sisäinen kiire on kyllä hankala juttu. Itselläkin tuntuu välillä olevan tuli perseen alla ja sitten tajuaa, että eihän tässä nyt olekaan mikään hoppu. Haaveilen tuollaisesta tilanteesta kuin sulla !
Juuri niin. Relaamistakin pitää opetella!
En ole siis (ollut) yksin. Mutta tuo ”voiko vaan löhötä -olo” on niin tuttu. Eilen tuskailin, mitä tekisin. A:n kommentti: ”Mitä jos vaan olisit” sai naurmaan. Niin totta tosiaan. Joskus saa vain olla. Aurinkoa Amuriin!