Ylistys kaikille teineille, joihin olen koskaan tutustunut
En ole kirjoittanut työstäni opettajana lukihäiriöpostausta lukuun ottamatta oikeastaan koskaan. Joskus olen maininnut, että päivätöistäni alkaa loma tai töissä on ollut kiirettä, mutta opettajapostauksia ja -kannanottoja minun kynästäni ei ole koskaan tullut. Monta kertaa olisi tehnyt mieli kertoa kantansa ryhmäkoko- tai määräraha-asioista, mutta en ole sitä tehnyt. Joskus minulta on jopa pyydetty ihan suoraan myös muulta taholta kannanottoa koulumaailman asioihin. Olen kieltäytynyt kohteliaasta, koska olen urani alussa jo päättänyt, ettei koulu ja opettajuus kuulu blogiini, eikä toistaalta blogi kouluun. (Mitä nyt esimerkiksi mediakasvatustunnille, jossa koen, että ammattini bloggaajana tuo sellaista tietoa, mitä minulla ei muuten olisi äidinkielen opettajan koulutuksella.)
Jos tarkemmin mietin, oikeastaan minun ei ole tarvinnut edes varsinaisesti päättää tätä linjanvetoa, vaan se on tullut aivan luonnostaan. Blogia kirjoittaessa olen kirjoittaja, yksityishenkilö, en opettaja. Kun taas opettajana olen koulun aikuinen, eikä silloin mielessä vilahtele postausaiheet tai oikeastaan mikään osa-alue bloggaamisesta.
On toki ollut monta kouluun liittyvää tilannetta, jotka olisin halunnut toitottaa koko maailmalle. Kun valvontaluokka on päästetty maailmalle kolmen vuoden jälkeen, on se haikeus ollut sellaista, että olisi halunnut purkaa sen tekstiksi. Kun Kalevala heräsi kerran niin täysillä eloon, että vielä – vuosienkin jälkeen – täytyy välillä palata bittimaailmaan kurkistamaan, miten hienoja asioita ne tärkeät nuoret saivatkaan aikaiseksi. Kun oppilas innostui, panosti ja onnistui, tai kun luokkaretkellä oli niin kivaa, että sydän meinasi pakahtua onnesta. Kun kyynel tuli väkisin silmään Suvivirren aikaan ja kun viimeisen koulupäivän jälkeen sai lukea kortteja, joissa on niin kauniita asioita, ettei niitä meinaa edes uskoa todeksi. Kun vanha oppilas juoksi kiinni kadulla, ja halusi sen jälkeen kertoa koko bussimatkan oman elämänsä viimeisen neljän vuoden tiivistelmän niin, että vanha oppilas-opettaja-asetelma muuttui joksikin toiseksi, ihan vaan ihmisten, väliseksi keskusteluksi. Tai kun joukko täysi-ikäisiä entisiä oppilaita parkkeeraasi perjantai-iltapäivänä etupulpettiin ja kertoi, kuinka ikävä heillä onkaan ollut tähän luokkaan.
En ole halunnut silti kirjoitta näistä, tai monista muistakaan kouluaiheista, koska olen kokenut, että koulu ja opettajan vaitiolovelvollisuus ovat niin pyhiä asioita, ettei niitä sovi mennä ronkkimaan. Ja vaikken olisikaan kertonut – kuten tietenkään en olisi – tarkkoja tapahtumia koulusta, koen, että oppilaani ja heidän perheensä ansaitsevat yksityisyyden niinkin pitkälle, ettei heistä tai kenestäkään muusta lukijastani tunnu, että puhun nyt sen saman opettajan suulla, joka puhuu koulussa. Haluan, että heillä on turvallinen olo siitä, että opettajan roolini ja yksityishenkilöroolini eivät mene sekaisin.
Tänään teen kuitenkin poikkeuksen, koska koen, että haluan sanoa nämä asiat ääneen. Isolle joukolle. Koska tämä asia ansaitsee minusta yleisön.
Monesti nuoria moititaan vaikka mistä, ja tämä ei-niin-mairitteleva ”ei minun nuoruudessani -klisee” on niin loppuun kulutettu. Ja jos olenkin kertonut olevani yläkoulun lehtori, yleensä ensimmäiseksi olen saanut kauhistuneita tai sääliviä katseita: ”Eikös se ole aika kauheaa?”.
Te oppilaat ja opettajat, jotka tätä luettu, tiedätte kyllä, että Sallisen (sillä nimellä minua koulussa kutsutaan) naama ei joka päivä ole hymyssä. On totta, että välillä yläkoulussa pitää olla hirveän tiukka ja aika harvassa muussa työpaikassa kuulee niin monta vittua ja desibelirajat ylittävää mölinää päivän aikana. Siitä huolimatta haluan kertoa, kuinka valtavan hienoja nykynuoret ovat. Ihan varmasti aika monella tavalla hienompia kuin monikaan meistä nykyaikuisista teininä oli (tai on edelleenkään).
MUUN MUASSA TÄSTÄ SYYSTÄ NYKYNUORET* OVAT HUIPPUJA:
- ITSETUNTO. Siinä, missä moni meistä aikuisista edelleenkin nolostelee itseään tai punastuu, kun työhaastattelussa täytyy kertoa omista vahvuuksistaan, nuoret lähtökohtaisesti tietävät omat vahvuutensa. Ja uskaltavat kertoa ne myös ääneen. Koko luokan edessä esimerkiksi työhaastattelu-pitchauksessa. Silmiin katsoen ja ilman himppustakaan häpeilyä!
- TYTTÖ-POIKASUHTEET. Kun minä olin nuori, tyttö- ja poikaystäväasiat olivat usein hihittelyasia. Kiusattiin siitä, jos sattui olemaan ihastunut. Saatettiin tehdä aika pahallekin tuntuvaa pilkkaa ja tahallista nolaamista. Sen lisäksi kynnys olla vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ihan vaan kaveri, oli melko suuri. Nykynuori sen sijaa kertoo ilmekään värähtämättä ihastuksensa, rakastuksensa ja ihan vaan kaverit. Ja mikä parasta: Kukaan muukaan ei naura.
- AIKUISEKSI KASVAMINEN. Pahinta, mitä minun nuoruudessani oli, oli se, että jos olisi puhuttu vaikkapa kuukautisista ääneen. Muistatteko sen terveystiedon tuntien valtavan ahdistuksen, kun aiheena oli lisääntyminen tai sukupuoliasiat. Terveyssidepaperia yritettiin olla rapistelematta koulun vessassa ja nolous oli aivan kauhea, jos joutui kertomaan, ettei voi uida MENKKOJEN takia. Nykyisin asiat ovat toisin. Jos kuukautiset yllättävät, voi tamponin lainata vaikka opettajalta. Eikä silloin – edes ne pelottavat pojat – ole moksiskaan. Kappas, kun kuukautiset ovatkin vuonna 2017 ihan luonnollinen juttu.
- KUNNIANHIMO. Minä olin teininä hyvä koulussa, mutta ei minulla – eikä kovin monella muullakaan – ollut yläasteella vielä hajuakaan, minne töihin tähdättäisiin. Tai ainakaan sinne haaveammattiin johtavia keinoja ei osannut miettiä. Ei sitä, mihin aineisiin tulisi panostaa, mitkä arvosanat pitäisi saada, minne lukioon pitäisi hakea. Tuntuu, että nykyisin suurin osa teineistä tietää jo viimeistään kasilla, mihin haluavat. Ja ne penteleet tekevät vieläpä töitä haaveidensa eteen. Järjestelmällisesti!
Ihanaa kevättä opettajat, muu koulun henkilökunta ja ennen kaikkea te yläkoululaiset – tutut ja tuntemattomat! Aamukammassa on enää viisi sakaraa!
-Karollina
*Havaintoni perustuvat noin 1764 teiniin, joita olen opettanut vuosina 2007-2017
Kuvat: Pixabay
Kommentit (2)
Mä niin tykkään, kun riveistä ja rivien välistä huokuu ylpeys ja kunnioitus omaa työtä kohtaan!
//Millian
Mulle tuli tippa linssiin jo tätä lukiessa, vaikka ei oo kokemusta opettajuudesta nuorten kanssa työskentelystä 🙂 Varmasti samaan aikaan super haastava ja antoisa ammatti.
Silti olen aivan samaa mieltä nykynuorten ihanuudesta! Mulla on melkein 10 vuotta nuorempi pikkuveli ja mä oon pitkään tiedostanut, että tässä sukupolvessa on jotain erilaista, rohkeampaa ja positiivisempaa kuin omassani.
Ajattelen silti että on tärkeää pitää mielessä, ettei nämä nykynuoretkaan ole mitään superihmisiä tai superpärjääjiä ja heillä on myös erilaisia taustoja ja erilaisia kipukohtia. Varmasti osittain myös sellaisia, joita meidän vähän vanhempien sukupolvi ei oikein edes tajua. Siksi tärkeää myös kuunnella ja tukea nuoria, vaikka ne niiiin pärjääviä onkin 🙂