Kuinka siirtyä jääräpääyksinhuoltajuudesta kahden aikuisen eloon?
Huhhuh, mikä olo. Kropassa on tunne, kuin olisin jäänyt jyrän alle. Jalat ja kädet ovat lötköä ylikeitettyä makaronia, väsyttää ihan koko ajan. Mihinkään ei varsinaisesti satu. Nenä ei ole tukossa, kurkku ei ole kipeä. Mitä nyt vähän ehkä astma-ahdistuksen piirteitä, mutta kipeä olo ei tule oikeastaan siitäkään, vaan vartalossa olla muuten vaan kipeä ja voipunut olo.
Niinhän siinä sitten tosiaan kävi, että F:n kuume tarttui minuunkin. F sairastui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, itse huomasin oman kuumeeni eilenillalla. Olin kummastellut koko päivän vetämätöntä oloani, kun tajusin sitten illalla mitata omankin kuumeeni F:n mittauksen yhteydessä. Samat lukemat kuin F:llä, joten menimme molemmat tytöt nukkumaan eilen ennen kahdeksaa (ja silti nukuin tänään päiväunet).
Harmittaa tämä kevätflunssa. Ulkona on aurinkoa ja kaunista ja silti on pakko haahuilla kotosalla. F:kin kaipaili tänään jo eskariin ja pyöräilemään, ja voin sanoa, että minullekin riittäisi yöpukuelämä. Noh. Jos jotain iloa tästä repii, niin taudin ajankohdan. Viikonlopulle F:llä on omaa ohjelmaansa, minulla ja A:lla puolestaan niin monet valmistujais- ja synttärikemut, ettei edes kaikkiin taideta ehtiä. Ja ensi viikolla taas luvassa on reissu, joten jos joskus pitää sairastaa, niin nyt on tietysti paras vaihtoehto.
Hassua muuten huomata , kuinka yksin vastuussa olevan vanhemman ja aikuisen rooli onkaan minulla verissä. Että vaikka olen ollut menneisyydessäni kuinka kipeä, hoidin aina lapsen ja kävin kaupassa vaikka viimeisillä voimillani. Tietysti. Oikeastaan en koskaan, edes vatsataudissa, toivonut, että joku muu hoitaisi velvollisuudet. Ja kun tarvitsin joskus harvoin apua, tilasin siivoajan, that`s it. Martyyrisyndrooma vai vaan tilanteen luoma pakko? Tiedä häntä.
Varsinkin näin kipeänä sitä kuitenkin huomaa sen, miten luksusta onkaan, kun kotona on myös se toinen tekevä aikuinen. Tiedän olevani – joskus raivostuttavuuteen asti – itsenäinen. Ja minun on toisinaan todella vaikea ottaa apua vastaan. Johtunee ehkä reippaan tytön syndroomasta. Tavallaan unohdan sen, että puoliso ei ole mikään ulkopuolinen apu, jonka palveluksia pitäisi jotenkin häpeillä, vaan perheen toinen aikuinen, jonka on ihan ok hoitaa asioita silloin kun minä en jaksa. Ja myös silloinkin, kun minä jaksan! Niin ne asiat perheissä jaetaan, ja se jos mikä, minun tulee takoa tähän jääräpäiseen kallooni.
Taisin tässä joku ilta F:n höpistessä unissaan sängyssään ohittaa A:n, joka oli menossa lastenhuoneeseen katosomaan tyttöä ja sanoin: ”minä menen, munhan se on”. Tajusin kyllä heti samalla heittoni idiottimaisuuden, ja niin tajusi A:kin. Sain aikalailla palautetta kommentistani. Ihan syystä.
Näin sitä pitää opetella jopa sellaista elämää, josta on haaveillut.
-Karoliina-
Kommentit (2)
Häiritsee, ku sun esittelytekstissä on vähän vanhaa tietoa 🙂
Hyvää kesää, oot ihana!<3
Hitsi. Pitäisi saada aikaiseksi väkertää uusi.
Ihanaa kesää sullekin <3