Mutsis on -blogin Emilia kirjoitti tällä viikolla mielenkiintoisen postauksen kiusaamisesta. Hän kertoi siinä tyttärensä päiväkotikiusaamisesta ja siitä, kuinka he perheenä omalla toiminnallaan edesauttavat sitä, ettei heidän lapsensa kiusaa, vaan ottavat kaikki mukaan leikkiin.
Olen miettinyt kiusaamista, kiusattuna olemista ja kaikkia tähän aihealueeseen liittyviä asioita entisen päivätyöni puolesta ihan hirveästi. Myös some-maailma – se lasten, nuorten ja jos totta puhutaan, myös aikuisten – kiusaamiskenttä on myös asia, josta jutellaan varmasti tuttavapiirissäni kuukausittain. Kun vielä joskus kymmenen vuotta sitten yleinen ”läppä” oli heittää vaikka naureskelukommenttia tuksuista ja muista mediassa tutuista henkilöistä, nykyisin yhä useampi näkee heidät vain median uhreina, joiden oloa ei ainakaan haluta pahentaa tyhmillä vitseillä oli ne sitten lausuttu somessa tai ihan vaan kahvipöytäkeskustelussa. Sanottaisiinko, että mattinykäsille naureskelu ei ole enää kovinkaan coolia!
Emilia kirjoitti postauksessaan, että he eivät halua kasvattaa lapsistaan kiusaajia. Hän kertoi heidän perheensä arjesta ja siitä, kuinka näistä asioista puhumalla ja oikeanlaista esimerkkiä antamalla heidän lapsistaan on tullut erityisen herkkiä tunnistamaan kurjaa käytöstä ja kiusaamista. He eivät esimerkiksi halua olla sellaisten lasten kanssa tekemisissä, jotka kiusaavat. Ja se, mikä minusta oli erityisen ihanaa lukea, oli, että Emilian lapset ottavat mielellään leikkiin mukaan erityisesti niitä, jotka muuten jäisivät leikkien ulkopuolelle. Kuten Emilia sanoi, vaatii sellainen toiminta ennen kaikkea hyvää itsetuntoa! Vaatii rohkeutta — eritysesti lapselta – että puolustaa toisia silläkin uhalla, että saa itse kuraa niskaan nousemalla vastarintaa.
Minusta se, että Emilia uskaltaa ottaa näinkin henkilökohtaisia ja arkojakin aiheita puheeksi, on todella ihailtavaa. Ehkä se, mikä Emilian postauksessa särähti kuitenkin korvaani, oli juuri se sanamuoto, jossa annettiin ymmärtää, että kiusaajia ja ei-kiusaajia ”kasvatetaan”. Vaikkei sitä sanottu tekstissä ääneen, tuli ainakin minulle tunne, että hän ajatteli kiusaamisen ja kiusaajaksi ”syntymisen” johtuvan jollain tapaa kasvatuksesta. Minusta se ei useinkaan ole niin! Totta kai kasvatus, perheen arvomaailma ja perheen aikuisten esimerkki ovat hirveän tärkeitä ja merkittäviä lapsen kehityksen kannalta. Jos ei olisi, mitä järkeä koko kasvatuksessa olisi? Mutta se, että asiat menisivät aina niin yks yhteen kasvatuksen ja tuloksen kanssa, onkin sitten jo toinen juttu.
Kun asiat liittyvät omaan lapseen, on niitä ihan hirvittävän vaikea käsitellä objektiivisesti. Ja sehän on ihan älyttömän luonnollista: Mikä muu asia elämässä onkaan niin henkilökohtaista? Ei oikeasti mikään! Mutta kun asiat menevät henkilökohtaiseksi, katoaa niihin usein myös perspektiivi. Esimerkiksi siihen, että lapset – myös ne kiusaajat – ovat lapsia. Lapsia paljon muullakin statuksella kuin kiusaajina.
En tarkoita, ettei Emilia asiaa tietäisiä. Asia vaan tuli mieleeni lukiessaan hänen tekstiään, kun muistin erään tapahtuman F:n ollessa varmasti neljävuotias. Hän kertoi poikien puhuneen rumia juttuja päiväkodissa. Kyse ei ollut kiusaamisesta, mutta moni tyttö F:n lähipiirissä otti poikien ronskit puheet aika henkilökohtaisesti. Kun olin kuunnellut asiasta F.n juttelua useana päivänä, tokaisin sen enempää miettimättä: ”sano niille pojillle, että jos homma ei lopu, sun äiti tulee karjaisemaan niille”. Hei ihan oikeasti! Minä – työni puolesta näitä hommia viikoittain ratkaiseva ihminen – ehdotti ratkaisuksi karjaisua. Ei kovin kypsää, mutta sieltä se primitiivinen lastaan puolustava emohahmo vaan tuuppasi esille ilman hitustakaan järkeä.
Minä en usko, että kukaan kasvattaa kiusaajia. Enkä usko, että kukaan lapsi myöskään on tahallaan kiusaaja. Kyse on siitä – niin kauheaa kun se onkin, jos oma lapsi joutuu uhriksi – että kiusaaja joko ei tiedä tekojensa seurauksi, tai sitten hänellä on jollain muulla tavalla niin paha olo, ettei osaa purkaa olojaan mitenkään muuten. Koska he ovat keskeneräisiä lapsia, joiden tunteensäätely ja emotionaaliset toiminnot ovat vielä aivan kesken. He eivät osaa aina asettua toisen asemaan, miettiä tekojensa seurauksia tai tunnistaa omia tunteitaan.
Sen sijaa, että puhutaan kiusaajista, olisi minusta hyvä keskittyä siihen, miksi jonkin – oli se sitten lapsi tai aikuinen, somessa tai koulun käytävillä – on tarve aiheuttaa ympärilleen pahaa oloa. Miksi jonkin ihmisen itsetunto on niin heikko, että hän saa ilon toisen lyttäämisestä? Ja miksi pahan olon siirtäminen on niin paljon helpompaa kuin hyvän?
Olen itse kokenut, että minulla on aina ollut – kuten äitini sanoo – ”vähän liiankin tarkka oikeudentunto”. Se on tarkoittanut sitä, että minun omatuntoni ei ole antanut periksi vaikkapa kiusaamista tai valehtelua, ja tästä syystä esimerkiksi törppöilevän teinin elämä oli vähän hankalaa, kun kotiarestinkin uhalla minulle tuli pakottava tarve tunnustaa kaljakokeilut ja muut asiat, joista tiesi joutuvansa pannaan. Silti – tästä luonteenpiirteestä ja hyvästä kotikasvatuksesta huolimatta – muistan niitä hetkiä alakoulusta, kun jätimme tyttöporukassa useastikin jonkin tytöistä ulkopuolelle. Juoksimme karkuun tai teimme suunnitelmia ilman jotain kaveria, joka oli vielä edellispäivänä kaveri. Kun juttelimme tästä vanhan ala-astekaverini kanssa, tulimme siihen tulokseen, että kyllä me olimme tuon toiminnan valossa kiusaajia. Aiheutimme pahaa mieltä! Siitäkin huolimatta, että ei meillä ollut mitään yhtä kohdetta tai että edes tajua siitä, että tekisimme jotain väärää. Meistä se oli vain kaveriporukkadraamaa, jossa bestikset ja ex-bestikset vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Ei poista tekojemme kurjuutta, mutta emme edes silloin tajunneet, että kyse oli kiusaamisesta. Asioiden laita valkeni vasta, kun mietimme noita aikoja näin aikuisen aivoilla.
Nyt kun koulut taas alkavat, monen koulun iskulause on ”meillä ei kiusata”. Minusta se on hämmentävin iskulause ikinä, koska kiusaaminen ja kokemus kiusatuksi tulemisesta on niin henkilökohtainen. Se, mitä joku pitää kiusaamisena, toinen aidosti vaan unohtaa olankohautuksella. Se, mikä on kiusaamista, voi olla vaan lapsen avunhuuto.
Todellisuudessa lapset opettelevat tätä asiaa aivan samalla tavalla kuin vaikka kirjoittamista tai pyörällä polkemista. Erehdyksen kautta, koska sitähän kasvaminen on! Emmehän me nimitä sellaistakaan lasta vaikkapa lukutaidottomaksi, joka ei osaa vielä ekaluokan syksyllä lukea. Me tiedämme, että harjoittelu on vielä kesken. Samalla tavalla lapsen leimaaminen vaikkapa kiusaajaksi on aika kurjaa. Samalla tavalla ihmissuhde- ja tunnetaidoissa voi kehittyä, vaikka alku toisten lapsen kanssa toimimisessa olisikin ollut vaikeaa.
Voi kun voisi kasvattaa sellaisen sukupolven, jonka itsetunto olisi niin hyvä, että he eivät kokisi iloa toisen surusta. Voi kun kodeissa ja kouluissa olisi niin paljon resursseja, että pahaa oloa ei tarvitsisi purkaa kiusaamiseen, vaan se huomattaisiin aikaisemmin. Ja voi kun keskustelua toisten kohtelemisesta käytäisiin niin paljon, ettei yhtäkään vahinkokiusaamista enää tapahtuisi.
Kiitos Emilialle siitä, että nostit asian esille minusta täydelliseen aikaan. Nyt on taas hyvä – vähän ennen syksyn kerhoryhmien ja koulun alkamista – jutella noiden pienten palluroiden kanssa siitä, miten toisia ihmisiä otetaan huomioon…ja toivotaan, että edes joillekin asia jäisi myös päähän. Koska mikään ei ole parempi oppi kuin vertaisryhmän hyvä käytös!
-Karoliina-
Kuvat: Pixabay
Inspiraatio: Mutsis on / Miten kiusaajia ei kasvateta?
Kommentit (4)
Täysosuma tämä postaus!
Kyllä vanhempi voi valita ja vaikuttaa asiaan opettamalla lapselleen empatiaa ja kaveritaitoja. Nämä kun eivät ole mitään itsestäänselviä juttuja. Linkki on vanhentunut, mutta tekstin sisältö ei.
http://www.laakarilehti.fi/kommentti/index.html?opcode=show/news_id=8272…
”Syntynyt selviytyjäksi
Julkaistu 17.12.2009 12.53
Pienen pojan syntymäpäivillä 3-vuotias vieras potki 1-vuotiaan vieraan nurkkaan, löi 2-vuo tiasta päivänsankaria, ja istui muun ajan keräämässä talon lelut itselleen omiin leikkeihinsä. Tämä ei ole ennen kuulumatonta, 3-vuo tiaalle voi sattua huono päivä. Huomiota he rätti äidin käytös. Hän ei eleelläkään hillinnyt poikaansa. ”Syntynyt selviytyjäksi” kertoi hänen pieni hymynsä, kun hän katseli pojan mellastusta.
Hän ei varmaankaan ollut huono kasvattaja. Nykyaika vain on hukannut tajun siitä, miten käyttäytyy selviytyjä, ja milloin puhutaan aggressiosta. Kun aloitin luennoijan urani 30-vuotta sitten, koski suurin osa luentopyynnöistä aggressiivisuutta. Kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempien illoissa haluttiin kuulla, miten suitsia lapsen aggressiivisuutta ja ohjata hänet sosiaalisen käytöksen poluille. 20 vuoteen en ole enää saanut yhtään tällaista pyyntöä. Ilmeisesti ongelma saatiin silloin hoidettua pois päiväjärjestyksestä ja aggressio hävitettyä.
Ensimmäisistä puistoleikeistä saakka vanhemmilla on huoli lapsen sosiaalisesta kehityksestä. Varsinaisesti ei kuitenkaan kanneta huolta sosiaalisuudesta, vaan siitä, miten lapsi selviää muista lapsista, ettei vain jää alakynteen. Pieni aggressio ei kasvattajia niinkään huoleta, mutta oikea sosiaalinen käytös, toisin sanoen lapsi, joka myöntyy, jättää tilaa toiselle, luovuttaa tälle lelunsa, sen sijaan huolettaa. Merkithän viittaavat luuseriin!
Huoli ei ole vain vanhempien. Pyysin jokin aika sitten opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita lopputentissä kertoman, mikä heidän mielestään on vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkemisen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä. Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin, eivät riko koulun sääntöjä ovat nykykoulun suurin haaste? ”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma oli mennyt hyvin perille.
Kun tämä kasvatus sitten tuottaa hedelmää, istumme me aikuiset joukolla alas paheksumaan ja päivittelemään. Huudamme yhteisöllisyyttä apuun ja ihmettelemme, mihin se on kadonnut. Se ei ole kadonnut, vaan se ei ole syntynyt. Yhteisöllisyys tulee kasvattaa ihmiseen, eikä se ole kaikkein yksinkertaisin kasvatustehtävä. Ihminen kun ei ole luonnostaan toisen huomioonottava ja hänen oikeuksiaan kunnioittava. Jos näin olisi, ei heikompien puolustamiseksi tarvittaisi lainsäädäntöä, vaan se hoituisi itsestään. Jos ihminen saa elää ”luontonsa mukaisesti”, tulee käyttöön viidakon laki ja omien oikeuksien valvominen ja puolustaminen hoituvat yhä aggressiivisemmin keinoin. Näin osoittaa tutkimus.
Jokainen vanhempi haluaisi, että hänen lapsensa olisi pärjääjä, ja ellei nyt menestyjä, niin ainakin selviytyjä. Samaan aikaan hän kuitenkin toivoo, että hänen lapsellaan olisi turvanaan yhteisö, jossa ketään ei sorreta, jossa ei jatkuvasti kilpailla, ja joka tukee silloin, kun kilpailussa jääkin rannalle. Hänen lapsensa on se menestyjä, muut saavat muodostaa sen yhteisön. Tämä on kuitenkin mahdoton yhtälö. Ei ihme, jos kaikki ovat lopulta hämmentyneitä ja hukassa.
Liisa Keltikangas-Järvinen
psykologian professori
Helsingin yliopisto”
En tiedä miten, mutta olisi hyvä jos jotenkin saataisiin lapset tajuamaan se, että heidän jo alakoulussa harjoittamallaan kiusaamisella saattaa olla todella pitkät vaikutukset heidän elämäänsä. Tämä tuli heti mieleen tekstiäsi lukiessa, sillä olen nyt lyhyessä ajassa törmännyt muutamaan pahimpaan kiusaajaan, joita meillä yläasteella oli. Ja olivat hyvin nöyrää ja noloa poikaa kaikki, ja mikä yllätti eniten, tulivat meille kiusaamilleen kertomaan kuinka huonosti heillä onkaan mennyt ja että omastakin mielestään jopa ansaitsevan sen.
Kiusaaminen antaa todella huonot lähtökohdat elämään molemmille osapuolille. Me onneksi pääsimme asiasta yli ja olemme menestyneet elämässä toisin kuin kiusaajamme, mutta tiedostan, että liian monella tämä ei ole onnistunut vaan kiusaamisen haamut seuraavat kaikkialle…
Hei. Ei oikeasti varmaan kukaan kasvata lapsestaan kiusaaja tarkoituksella.
Itse olen sosiaalialalla töissä ja päivittäin selvittelee kiusaamisasioita työni puolesta,silti myönnän että omat lapseni ovat koulussa kiusanneet vaikka en todella anna minkäänlaista esimerkkiä siihen.
Omia lapsiani on varmasti kiusattu ihonvärin vuoksi vaikka he eivät sitä suoraan myönnä,mutta jossain tilanteissa se on tullut ilmi. Ja aika useasti lasta jota kiusataan niin valitettavasti se viha purkaantuu kiusaamalla taas seuraavaa. Lapsella monesti ei ole keinoa eikä välttämättä halua purkaa asiaa jos häntä kiusataan ja monesti kierre on valmis.
Monella vanhemmalla on jo itsellään kiusaamistausta kiusaajana tai kiusattuna ja tunteiden käsittely on varmasti monelle vielä todella suuri haaste.
Se on hienoa että Emilia osaa varmasti lastensa kanssa käsitellä tunteita,se on todella hienoa. Kaikkien lasten kanssa se ei ole niin helppoa.
Itse voin tunnustaa että työssä se on minulle helpompaa mutta kotona niitten rakkaimpien kanssa se on vaikeaa. Ammattiapuakin on saatu mutta ei sekään aina auta varsinkin kun lapsi ei mielellään kerro mitä tapahtuu vaikka välit on tiiviit ja kotona on aina voinut puhua ja puhutaan paljon.
Eli helppoa tämä ei ole ja näin ollen vanhempia en haluaisi syyllistää.