Eräänä heinäkuun torstaina kävi jotain, jonka muistan varmasti koko elämäni. Minä ja A, sekä ystäväni perhe treffasimme leikkipuistossa. Aurinko paistoi, höpistiin kuulumisia. Hetken päästä näin, kun puiston ulkopuolella näytti makaavan mies. ”Pojat (eli miehet), viitittekö käydä katsomassa, että tolla on kaikki kunnossa”, tokaisin kevyesti ja viittasin päälläni makaavan miehen suuntaan. A ja ystäväni mies lähtivät paikalle. Aluksi rauhallisesti kävellen, mutta sitten kohta jo juosten. Ihan tavallinen puistohetki muuttui sekunnin sadasosassa hätäpuheluksi, elvyttämiseksi ja puolitoistatuntiseksi murhenäytelmäksi, jonka todellista lopputulosta emme edelleenkään tiedä. Sairauskohtaus ja minuutit, joiden aikana paikalle kaahasi pelottavan paljon pelastushenkilökuntaa.
Kun tilanne oli meidän osaltamme ohi, kävelimme hiljaisina ravintolaillalliselle. Lapsille lihapullia ja aikuisille hermo-oluet, joita ennen piti käydä pesemässä kädet verestä. Veti hiljaiseksi. Ja toisaalta puheliaaksi – piti päästä purkamaan, mitä tapahtui, miksi ja olisiko – koska tottakai siinä jokainen jollakin tavalla itseään parjasi – asiat voinut tehdä toisin.
Tapahtuma jäi kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi meidän kaikkien aikuisten mieleen. Ystäväni, joka elvytti, kertoi miehen kasvojen tulleen mieleen monena iltana, kun hän sulki silmänsä nukkumaan mennessä. Ja kyllä se oli asia, josta meilläkin puhuttiin vielä monen monta kertaa. Onneksi F oli juuri tuolloin mummon ja papana kanssa samaan aikaan ostamassa koulureppua. Hänelle asioiden selittäminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa.
Vaikka aina sitä kuvittelee tietävänsä, että elämä on lyhyt, sen lyhyyden tajuaa vasta, kun tapahtuu jotain tällaista. Yhdessä hetkessä sitä ollaan kävelyllä, toisessa maataan keskellä katua elämän jatko vaakalaudalla. Ja kun tämä voi tapahtua kenelle vaan meistä!
Olen miettinyt elämän arvostamista jo ennen tapahtunutta, mutta nyt sitä vasta olenkin pohdiskellut. Olisi ihan todella tekopyhää ajatella, että jokaista elämän päivää voisi ajatella elävänsä kuin viimeistä. Nimittäin en minä ainakaan elämäni viimeisenä päivänä haluaisi käydä ruokakaupassa, taistella lapsen kanssa housuvalinnoista tai käyttää iltaani telkkaria tuijottaen, vaikka sitä se arki joskus ihan välttämättä onkin. Eikä siinä ole edes mitään vikaa!
Mutta jos ei nyt elä jokaista päivää kuin viimeistä, niin voi kun voisi elää jokaisen viikon kuin se olisi läpileikkaus siitä, millaisen kokonaiskuvan elämästään haluaisi. Että vaikka jokaisesta yksittäisestä hetkestä ei olisi niin ylpeä, niin edes siitä, millainen teema ja yleisvire elämässä vallitsee.
Luin tällä viikolla Selfmaden Insta-sivuilta hienon viisauden: ”Jos ikinä löydät itsesi väärästä tarinasta. Lähde.” Tämän voisi kääntää vielä toisinpäinkin – Jos olet löytänyt oman tarinasi, pidä siitä kiinni. Muista arvostaa ja olla läsnä.
Täällä ollaan vaan hetki. Voi kun osaisi rakentaa tarinastaan sellaisen, että kun se joku hetki loppuu, voisi olla ylpeä jokaisesta luvusta. Varsinkin siitä viimeiseksi kirjoitetusta.
-Karoliina-
Kuva: Miiro Seppänen
Kommentit (3)
Tämä kolahti ja kovaa! Näitä samoja asioita on tullut mielessä pyöriteltyä viime aikoina niin ystävän vakavan sairauden ja oman elämän suunnan muuttumisen myötä..
tunnistettavia ajatuksia, samansuuntaisia ollu mullakin. rajallisuuden sisäistäminen. se on ainakin tullut vahvasti nyt. se ei tarkoita kuoleman pelossa elämistä/kenenkään ilon pilaamista ”pelottelulla” , vaan sen totuuden tunnistamista, että minä voin olla seuraava. sen vuoksi onkin kirkastunut ajatus siitä, kuinka tärkeää on kuunnella itseään ja elää oman näköistä elämää. koska muistaa, kuka on sanonut, että pitäkää toisten lisäksi huolta myös itsestänne.
nyt alkaa itkettää.
<3 Se on vaan niin kurjaa, että usein ensin pitää sattua jotain kurjaa, että muistaa arvostaa kaikkea kauneutta ympärillään! Ainakin minulla näin.