Sain viime viikolla blogin kommenttikenttään kysymyksen, jossa kummasteltiin, mitä minä oikeasti teen työkseni. ”Sä tulet työpaikalle suhteellisen myöhään, te juoruatte siellä (olet siitä itse kertonut täällä) ja sitten sä nukut päiväunia TÖISSÄ. Siis WTF. Ja sitten käyt hierojalla yms…. Siis oletko sä yhtäkkiä voittanut lotossa vai maksaako uusi miehesi uuden elämäntyylisi?!!!”
Kommentti sai minut ensin hirveän hämmentyneeksi, sitten jo nauratti. Se oli nimittäin oivallinen esimerkki siitä, kuinka ihmisten elämä näyttäytyy joskus ulkopuolisten silmin. Varsinkin näin some-aikana. Vaikka en itse näe, että oma ruuhkavuosiarkeni olisi yhtään millään ilveellä lottovoittajaelämän näköistä, voi tietysti olla, että tiettyjä palasia yhdistelemällä joku saattaa saada elämästäni vääristyneen kuvan. Tai sitten meillä on erilainen käsitys glamourista. Sekin voi olla hyvin mahdollista. Kaikki kun on niin suhteellista.
Aloin kuitenkin pohtia, onko minulla tosiaan kommentoijan mainitsema ”uusi elämäntyyli”. Ja tulin siihen tulokseen, että kyllä niin voi tosiaan sanoa. Kun jätin pestini opettajana, tein tietoisen ratkaisun hylätä jonkin niin turvallisen ja tutun kuin kaupungin elinikäisen viran. Samalla myös tein arvovalinnan. Olin liian pitkään painanut aivan liian paljon töitä. Se tahti toi kyllä mukavan tuplapalkan, mutta mitään muuta se ei sitten tuonutkaan. Minulla oli koko ajan kiire, stressi ja ennen kaikkea huono omatunto siitä, etten kokenut voivani keskittyä tarpeeksi siihen tärkeimpään – oikeaan elämään perheeni ja ystävieni kanssa. Ja vaikka tunneissa vietinkin vaikkapa tyttären kanssa yhtä paljon yhteistä aikaa kuin nytkin, oli ajatukseni usein töissä. Tai sitten olin muuten vaan stressissä.
Tein siis päätöksen ”uudesta elämäntyylistä” siksi, että päätin, etten voi jatkaa enää sillä tahdilla. En halunnut tuhlata elämäni parhaita vuosi pelkästään työlle. Halusin, että kun tulin töistä kotiin, ei siellä odottaisi enää toinen työ. Halusin, että työpäivän jälkeen odotti perhe, yhdessäolo ja kotiaika. Ystävät, kokkailu, villasukissa hipsuttelu ja akkujen lataaminen.
Samalla mentaliteetilla olen yrittänyt tehdä nyt myös töitä. Teen vain ja ainoastaan asioita, joita rakastan. Ja vain ihmisten kanssa, joiden kanssa haluan ”juoruta”, eli kyllä: Välillä höpötellä aivan päättömiä, mutta myös pitää työpalavereita ja aivoriihiä. Tehdään duunia yhdessä ja erikseen. Ja kuten olen sanonut ehkä ennenkin, yksi luovan työn tärkeimpiä juttuja on se, että saa pompotella ideoita toisten samanhenkisten tyyppien kanssa. On ihan huippua innostua yhdessä!
Vaikka rakastin ihan kauheasti opettajan töitä, on koulumaailma omalla tavallaan niin hektinen, että keskustelulle jää harvoin tilaa. Ei opehuoneessa tule mieleen nukkua tirsoja, vaikka joskus pienet päiväunet – ihan oikeasti siellä toimiston sohvalla – on paras työtehoa lisäävä aspekti.
Uskoisin myös, että teen nyt oikeasti enemmän töitä kuin koskaan ennen. Ja silti minulla on rennompi aikataulu kuin koskaan ennen. Koska tällä kertaa teen aikatauluni ja työlistani ihan itse. Joskus tosiaan voin mennä hierojalle tai kampaajalle keskellä päivää, mutta se, kenelle olen siitä vastuussa, on vain minä itse. Tämä – tai siis nämä duunit, joita teen – kun ei tunne lomia, sairauslomia tai muita yleisiä ”etuja”. Se on yrittäjyyden hinta. Jonka maksan kyllä todella mielelläni.
Työstä on tullut viimeisen kahdeksan kuukauden aikana yhä suurempi osa minua – hyvällä tavalla . Oikeastaan en näe nykyisin enää edes hirveän tarpeelliseksi määritellä työn ja vapaa-ajan rajaa, koska tuntuu sille, ettei sellaisilla jaoilla tässä elämäntilanteessa ole enää niin suurta merkitystä. Se, missä ennen ahdistuin töiden lipumisesta ”omalle” ajalleni, saatan nykyisin kaivaa läppärin esille ihan vapaaehtoisesti joku ilta tai viikonloppuaamu. Silti työ ei enää tunnu häiritsevän aikaani perheen kanssa. Ehkä siksi, että koko tekeminen tuntuu nyt rennolle. Eikä läppäri sylissä tarkoita hampaat irvessä tekemistä.
Kun mietin tarkasti, on elämäni nyt sillä tavalla balanssissa, että sitä kai voi kutsua lottovoitoksi. Ja minä ihan oikeasti rakastan sitä, että olen tajunnut tehdä ratkaisuja tarpeeksi ajoissa. Koska vaikka työ (ja raha) olisi kuinka ihanaa, niin tärkeimmät asiat ovat siellä kodin sisällä.Niitä ei voi mitata euroilla tai CV:llä.
-Karoliina-
Asu: Takki, JC // mekko, Asos // kengät, ikivanhat // kamera ja laukku, Olympus (lainassa)
Kuva: Noora Näppilä
Kommentit (24)
Hyvä postaus, ja herätti hieman omiakin ajatuksia/tuntemuksia asian tiimoilta! Nykyinen some-ajanjakso tosiaan tunnetusti mahdollistaa sen, että ihmiset pääasiassa jakavat (ja luonnollisesti haluavatkin jakaa) vain niitä arjen huippuhetkiä. Ja näiden hetkien kautta on mahdotonta saada edes osittaista kuvaa millaista arkea kyseinen ihminen todellisuudessa elääkään. Ja samalla some varmasti luo paljon kateutta ja katkeruutta niissä, jotka ovat jo vahvasti sille tielle lähdössä. Itse näen siis tuon sinun saamasi kommentin lähinnä kateutena. Itse olen elänyt työelämää, jossa panoin välillä enemmän töitä ja sitten toisena jaksona otin ne lomina. Pystyin lähteä töistä klo 13 kampaajalle, jos työtilanne salli ja pystyin myös itse vaikuttaa hyvin paljon työtilanteeseeni. Ja tämä tulee aina olemaan yksi isoista kriteereistä urallani. Kuvailemani ”vapaus” joskus herätti kateutta jopa omissa työkavereissa, jotka pelkäsivät liikaa hyödyntää sitä vapautta ja oman aikataulun suunnittelua, joka meille jokaiselle oli mahdollista! Osaan siis kuvitella, että työt joissa oman aikataulun suunnittelu ja etätyöskentely edes jossain määrin ovat mahdollisia, herättävät kateutta niissä, joille tämä ei valitettavasti ole mahdollista.
Kommentti ja sitä myötä postauksesi nostaa esille myös toisen keskeisen kateuden aiheen, eli rahan.
Itse olen kova säästämään, mutta myös matkustamaan. Minulta on kysytty muutamia kertoja ihan suoraa, että millä rahalla mä voin noin paljon matkustaa. On luonnollisesti oma asia miten oman elämänsä rakentaa ja millaisia päätöksiä tekee. Ja tämä vaikuttaa rahan menon lisäksi myös usein siihen miten sitä tienaa. Kun elän vielä lapsettomana, yksiössä avoliitossa ja ainoat kiinteät kulut perusarjen lisäksi on kuntosali, niin kyllähän sitä rahaa jää hyvin säästöön. Mutta nämä ovat todellakin minun valintojani, joku toinen ehkä haluaisi isomman kodin, auton, hevosen ja seitsemän lasta.
Ps. Kiitos hyvästä ja realistisesta otteesta blogissa! 🙂
Loistava kirjoitus taas kerran! Asioilla kuin asioilla on monia puolia. Yrittäjyydessä on etunsa, mutta toisaalta kukaan muu ei maksa esim. niitä sairaslomapäiviä. Tunnen työni kautta paljon yrittäjiä ja he ovat niitä, jotka eivät tuntejaan laske.
Se, mitä olet paljastanut työhistoriastasi, kertoo, että olet tehnyt vuosia sitkeästi töitä päästäksesi tähän pisteeseen eli tilanteeseen, jossa voit valita kuinka leipäsi ansaitset. Onnea peräänantamattomuudesta! Olet esimerkkinä monelle, joka siitä haaveksii!
Voi kiitos kauniista sanoistasi <3
Ihan mahtava juttu, olen niin iloinen sun puolesta! Just noin sen pitääkin mennä :). Ja eikö ole ihan mielettömän vapauttavaa, kun saa itse päättää aikatauluistaan? Mulle vakityössä se kahlitsevuus oli just pahin rasti (ja okei, aamuherätykset).
Sä olitkin kuulemma opettajana yksi parhaista ja mukavimmista (kertoi jälkikasvumme).
<3 Hannele
http://www.rakkaudellahannele.fi
On kyllä upeaa, että jos vaikka tyttärellä on koululääkäri, mä voin sinne mennä, vaikka keskellä päivää. Kaikki tämmöiset joustot tuntuu niin mahtavalle.
Ja pakko sanoa N:lle ja koko tuolle sakille sinun kauttasi terveiset. Olivat niin ihana luokka! Juuri näytin meidän työpaikan kuvaajan TET-harjoittelijalle viime viikolla tuon kyseisen luokan Kalevala-videon (ja ikävöin samalla myös koulumaailmaa)!
Jos somessa jakaa vain huippuhetkiä, kuten tosi moni tekee, ja silottelee muita hetkiä, niin kyllä kai siinä vähintään alitajuisesti yhtenä syynä on juuri näyttää muille että ”katsokaa miten hyvin mulla menee ja miten täydellinen olen” . Antaahan se vääristyneen kuvan ihmisille, mutta sehän siinä on tarkoituskin.
Tekeekö jengi aina noin? Musta tuo on aika stereotyyppinen ajattelu. Itse ajattelen niin, että varsinkin äitibloggaajien keskuudessa yksi trendi on valittaa vähän kaikesta. Ja jakaa niitä oikein tarkoituksella ankeutettuja stooreja ja kuvia.
Wau, tälläiset päätökset, saati sitten niistä kirjoittaminen, vaatii kyllä todellista rohkeutta. Hieno kirjoitus ja KIITOS kun jaoit sen meidän kanssa. <3
Oi kiitos <3
Opettajan tarkasti aikaan sidotun työn ja täysipäiväisen yrittäjyyden väliin mahtuu toki myös paljon työpaikkoja, joissa voi käydä kampaajalla kesken päivän ja ottaa tirsatkin. Liukuva työaika alkaa asiantuntijatyössä olla jo sen verran yleistä, ja sanotaanko että mitä luovempi ala tai modernimpi työpaikka, sitä harvemmin noita katsotaan kieroon. Toki joustoa on oltava puolin ja toisin, joskus pitää ottaa puhelu tai parikin ”virka-ajan” ulkopuolella ja toisinaan vastuu painaa ja joutuu miettimään asioita viikonloppunakin. Itsekin teen tällaista työtä ja se on ihan sama missä pidän puhelinpalaverin tai kirjoitan artikkeleita. Ja joo joskus nukun pitkään vaan koska nukuttaa jos mitään ei oo aamuksi sovittu, vaikka olenkin ihan vakityöpaikassa normi 40h viikkotyöajalla.
Mutta pointtina siis, kuten lukuisat tutkimukset on osoittaneet, työ on muuttunut ja muuttuu hurjasti. Ihmettelen kyllä saamaasi kommenttia, toki jos on itse nähnyt vain vaikka hoitoalan vuorotyötä voi tuollainen tuntua erikoiselta. Mutta aika tavallista se on asiantuntija-alalla.
Työ muuttuu, mutta aina opettajan ajattelin, että on olemassa myös duuneja – jatkossakin – joissa tulee aina olemaan työajat. Ja niin kuuluukin tietysti olla.
Yrittäjällä on oma vapaus ja vastuu, en ymmärrä miksi sairauslomat nostetaan aina esille, koska nehän kuuluu juuri tuohon vastuu- kategoriaan. Ja tosiaan monille liukuva työaika on ihan tavallista ja kesken päivän voi hoitaa omia asioita omalla ajalla ja jatkaa työpäivää sitten myöhemmäksi tai käyttää saldoja tähän.
Blogin osalta uusi työsi on kuitenkin osittain vähän erilaista kun monen normityö, koska aihepiirit, joista kirjoitat ja kuvaat voivat olla myös arkisia ja täysin omaan arkeen liittyviä kuten aamupala tai päivän asu. Mitenkään siis väheksymättä, mutta välillä vaan huvittaa joidenkin lifestyle- bloggarien liiallinen valitus omista työkiireistä, kun monilla se työ on kuitenkin samalla sitä omaa tavallista arkea.
No nyt on pakko sanoa, että sulla on hieman vääristynyt kuva arjen ja blogin suhteesta. Vaikka kirjoittaisi arjesta, ei postaus tule siinä vaan kylkiäisenä. Ainakaan minun mielestäni. Tokihan arjessa syö aamupalan ja pukee vaatteet päälle, mutta ei arjessa tarvitse etsiä sopivaa valoa kuvata kyseinen asu/ruoka. Eikä käyttää aikaa ko.kuvan käsittelyyn, tekstin kirjoittamiseen, kuvien ja tekstin siirtoon alustalle jne.
En valita toki tästä, koska olen itse työni valinnut ja rakastan sitä. Mutta ei postaus, edes se yksinkertainen, ole mikään elämän automaattinen sivutuote, vaan se on ihan oikeasti tehtävä ja rakennettava.
Tarkoitin bloggausaiheena joku pieni omaan arkeen liittyvä asia on varmasti paljon vähemmän ajatus- ja kirjoitustyötä vaativaa kuin vaikka yhteistyöpostaus, postaus johon haet ehkä lähteitä, postaus jossa kirjoitat jostakin aiheesta vs. otat kuvan ruoasta tai asusta. Toki kuvien ottamiseen ja käsittelyyn menee oma aikansa, toisaalta ne voi jättää vähän heikkolaatuisemmiksi ja autenttisemmiksi.
Kai bloggauksessakin on eri tasoisia töitä, ainakin mun työssä it-alalla on helppoja ja aika vähän aivotyötä vaativia rutiinitöitä ja sitten hankalampia duuneja, joiden kanssa menee pidempään ja oman jaksamisen ja vireystason valitsen mitä milloinkin teen, deadlinet tietenkin huomioiden. Eli kyllä mä uskallan sanoa ääneen, että osa mun töistä on jopa helppoja eikä se mun työn arvoa vähennä.
Blogaajan ammattia ei varmaan moni ymmärrä. Eli miten paljon se oikeasti tuottaa työtä ja miten vaikea sitä välillä on sovittaa aikatauluihin. Itse olen myös yrittäjä ja itsellani on pieni pikkuruinen blogi ja pelkästään sen postauksien kirjoittaminen on jäänyt jalkoihin, koska se oikeasti vie aikaa. Saati sitten, jos lähes joka päivä pitää saada kirjoitus ulos. Se käy työstä 🙂
ps. kiva kun avasit kommentit! Monta kertaa tehnyt mieli jotain kommentoida, mutta rekisteröitymistä ei vaan jaksanut
Bloggaamisen tehtävä on herättää myös yhteiskunnallista keskustelua. Toki paikkansa on asukuvilla ja aamupalalla mutta hyvinpä näkyy tämäkin aihe keskustelua herättävän ja tuovan uusia näkökulmia esiin.
Juuri näin. Kepeälle ja diipille on molemmille oma aikansa ja tilauksensa.
Ihanasti kirjoitettu. Raha ja tavara ei tosiaan tuo parasta elämän sisältöä.
Toki ne auttavat ja helpottavat. Mutta eivät rakenna mitään todellista!
Olen myös aiempia työaiheisia postauksiasi lukeneena jäänyt miettimään mitä työsi juuri kyseisessä toimistossa pitää sisällään? Aiemmissa postauksissa on kuvattu työviikon jakautumista pelkästään blogin ja kirjan välille. Miten kirjoittamisprojektisi siis liittyy toimistoon jossa työskentelet?
Mua vähän harmittikin, että silloin kun kirjoitin mun työviikosta, ei tuolla viikolla (lähinnä kirjaprokkisen vuoksi) ollut yhtään H23-duunia. Pitänee tehdä näistä hommista siis ihan oma postauksensa!
NJ ja Vierailija:
Mäkin tein 9 vuotta (plus kesätyötyöt vuodesta -99 alkaen) työaikatyötä, joten mäkin uskon, että vapaat työajat on monissa töissä kerta kaikkiaan vaan tuntematon aihen.
On ollut itsellekin avartavaa tutustua – hyvässä ja pahassa – ihan erilaiseen työntekoon. Kuten sanottu: Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa!
Ei todellakaan kaikki! Tuossa kommentissa oli vaan mielestäni kateellinen sävy. Voi myös olla että itse tulkitsin sen niin, koska kuvittelin siihen tietyn äänensävyn.
Eli kaikki kritisointi ja ihmettely on kateutta? Ei kai sentään… Kateudella kuitataan ihan liian usein eriävät mielipiteet.
Itsekin yrittäjänä ja 90 % omat työaikataulut laativana en niinkään kokenut kyseistä kommenttia kateutena vaan hassuna kysymyksenä, josta paistoi läpi se, etteivät palkkatyöläiset välttämättä ymmärrä miten yrittäjä pystyy rytmittämään työaikansa.