Hauskaa, miten tuo blogin kommenttikentän aukeaminen on taas herättänyt blogin ihan uudelle tavalla eloon. Jossakin vaiheessa jo unohdin, kuinka paljon kommenttien lukeminen inspiroi myös kirjoittamista.
Kirjoitin alkuviikosta lottovoittajaelämästä, jonka inspiraationa toimi tämän postauksen kommentti. Yksi lottovoittajapostauksen kommentti kirvoitti minut puolestaan pohtimaan somea ja sitä, millaisen kuvan sosiaalinen media ihmisten elämästä antaa.
Olen toki jo aikaisemminkin mietiskellyt somen ja todellisuuden suhdetta. Sitä, annanko esimerkiksi itsestäni oikean kuvan ulospäin ja mitkä toisaalta ovat asioita, joista edes haluan kertoa julkisesti. Niin ja keitä somevaikuttajia ihailen, ketkä vaikuttavat minun näkökulmastani feikeille ja keiden Instagram-sivu huokuu aitoutta.
Luettuani somea käsittelevän kommentin lottovoittajapostauksen kommenttiboksista aloin kuitenkin pohtia, mikä todellisuudessa onkaan sitä aitoa aitoutta, mikä silottelua ja mikä jotain ihan muuta: ”Jos somessa jakaa vain huippuhetkiä, kuten tosi moni tekee, ja silottelee muita hetkiä, niin kyllä kai siinä vähintään alitajuisesti yhtenä syynä on juuri näyttää muille että ”katsokaa miten hyvin mulla menee ja miten täydellinen olen”. Antaahan se vääristyneen kuvan ihmisille, mutta sehän siinä on tarkoituskin.”
Uskoisin, ettei lukijan kommentti viitannut vain ja ainoastaan minun blogiini, vaan someen yleensä, joten tarkastelen asiaa nyt sekä itseni ja oman somekäyttäytymisen kautta, mutta myös niin yleisesti kuin subjektiivisesti sen voin tehdä.
Lukijani kommentti osuu varmasti monelta osin naulankantaan. Turha kai edes väittää, etteikö moni jakaisin somessa kauniita kuvia ja ihania tilanteita. Ja niinhän kyllä itsekin teen. Feedi nyt on vain yksinkertaisesti mukavampaa katseltavaa, jos sitä rytmittää ennemmin kukkapuskat kuin koiran kakat. Ja kaipa se on niinkin, että jaettu ilo on moninkertainen. Myös some-aikana.
En kuitenkaan usko, että asia olisi niin yksinkertainen kuin lukijani kommentti antaa ymmärtää. Minä en nimittäin usko, että ihmiset antavat tarkoituksella ja järjestelmällisesti vääristyneen kuvan itsestään tai elämästään. En tietenkään voi puhua kuin itseni puolesta ja siltä pohjalta, ketä somevaikuttajia tunnen, mutta niin ainakin itse ajattelen. On totta, että moni (vaikuttaja) miettii feedin värimaailmaa, osaa ottaa kauniita kuvia tai nähdä ympärillään visuaalisesti hiveleviä asioita, mutta en silti näkisi tuota somekauneutta asiaksi, jolla yritetään kertoa ”miten hyvin mulla menee”. Brändääminen ja oman linjan luonti kun on vaan aikalailla arkipäivää oli kyse sitten henkilö- tai yritysbrändistä. Ja joidenkin asioiden rajaaminen ulos kaikelta kansalta – vaikka kuinka vaikuttaja olisikin, tai ehkä juuri siksi – on enemmänkin fiksua.
Jotenkin minua on alkanut jopa vähän ärsyttää se, millä tavalla kaikki kaunis, onnellisuus ja harmonisuus leimataan usein automaattisesti epäaidoksi. Aivan kuin kaikki elämän nurjat puolet, rumuus ja valitus olisi vain sitä todellista aitoutta, hyvin menevät asiat automaattisesti feikkiä.
Ja vaikka somea kuinka syytetäänkin liiasta silottelusta, on minusta aika mielenkiintoinen ilmiö se, miten esimerkiksi perheblogien keskuudessa valittamisesta ja ruikutuksesta on tullut tietynlainen normi, jota oikein odotetaan. Että vain ne vaikuttajat, jotka iskevät peliin selluliitit (hep!), karmean parisuhteen, univajeen, uhmaiät, vaikeat synnytykset, masennukset ja kasan muita ongelmia, ovat niitä autenttisia ihmisiä. Kun taas elämän iloista kertovat tyypit leimataan helposti epäaidoiksi ”katsokaa miten täydellinen olen -tyypeiksi”. Eihän se ihan oikeasti noin mene!
Olen itse tullut jopa siihen tulokseen, että onnellisuus, kauneus ja hyvä fiilis ovat Suomen some-maailman tabuja. Asioita, joita moni ei – ainakaan ilman arvostelu – pysty katselemaan. Jos vaikuttaja lataa somensa täyteen positiivisia aiheita, huoliteltuja kuvia ja tsemppaavia ajatuksia, pitää moni tällaista ihmistä pinnallisena, tyhmänä tai ainakin epäaitona.
On totta, että elämässä on monenlaisia värejä. Ja joskus elämä potkii päähän, kaikki on paskaa ja mieli kuin marraskuun sää. Silti on olemassa hirveästi kaunista, ihanaa ja onnellista, jotka ovat ihan yhtä aitoja kuin ne synkätkin sävyt. Joskus – oikeasti aika usein – on sairaan hyvää ruokaa, kaunis koti, sydämellisiä ihmisiä, suukkoja, kukkia ja naurua. Miksi ihmeessä sellaista pitäisi piilotella? Millä logiikalla se olisi vähemmän totta kuin oksennustauti ja avioero?
Minä myönnän, että minun on helpompi kirjoittaa asioista, jotka ottavat päähän, kuin niistä, jotka ovat hyvin. Monesti deletoin ylistykset tai jätän kirjoittamatta onnellisuudesta ihan vain siksi, että pelkään antavani itsestäni liian onnellisen kuvan. Kuinka hemmetin kieroutunutta se on?
Haluisin purkaa tätä eriskummallista ”kurjuus on ainoaa oikeaa aitoutta -ajattelua”. Joten ihan rehellisesti: Elämä on tällä hetkellä niin käsittämättömän ihanaa. On tasapainoinen, onnellinen, energinen ja siunattu olo, että tekee mieli pomppia ilosta harvasepäivä (vaikka toki välillä onkin riideltävä niistä ulkohousuista). Ja kyllä: Nyt joku tulee tietysti sanomaan – koska niinhän ihmiset kuuluu Suomessa palauttaa maan pinnalle – että kyllä se arki sieltä puskee ja ankeus iskee päin pläsiä. Niin toki voi käydä, mutta miksi ihmeessä ei nauttisi siitä, kun on hyvä olla. Ja millä ilveellä arjen pitää olla synonyymi kurjuudelle? Minä uskon vahvasti siihen, että voi olla arkea ja todellista elämää, jossa onni pesee mennen tullen kurjat sävyt.
Lopuksi pitää vielä sanoa, ettei kauneuteen pyrkiminen ole mikään some-maailman vitsaus. Ei kaikki – läheskään – pyri tasapainoon, kauneuteen ja onneen leuhkiakseen muille, vaan siksi, että sellainen olotila nyt vaan lähtökohtaisesti on mukavampi kuin synkistely.
Minun äitini on esimerkiksi kautta aikojen sisustanut, suunnitellut jo syyskuussa kulloisenkin joulun teemavärin ja illalliskattausten ulkomuodon. Meillä lapsilla on ollut toisiinsa yhteen sopivat vaatteet, monta kuukautta aikaisemmin suunnitellut synttärikakun koristeet ja kausiverhot ihan jo silloinkin, kun kukaan ei ollut edes kuullut Internetistä. Siellä korvessa, jossa meidän kotia tai pihalla olevia lapsia ei kukaan varmuudella edes nähnyt, jos ei varta vasten tullut kylään.
Joten kyllä – visuaalisuuskin on asia, josta moni nauttii ihan vain itsensä vuoksi. Ei siksi, että sillä voisi leuhkia. Tosin en näe siinäkään mitään pahaa, jos kauneutta ja hyvää oloa haluaa sirotella ympärilleen. Vaikka sitten somessa.
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Asu: Lainassa By Emkasta
Lokaatio: By Emka
Kommentit (26)
Mieletön teksti… kiitos. Tätä ravistusta me ruikuttavat ja valittavat ankeilijat tarvitsimme. Voi kun muistaisimme useammin asiat jotka ovat hyvin ja jakaisimme hyvästämme. Kiitos.
Toisaalta itseäni on alkanut tympiä kaikki kurjuus ja valittaminen, nillittäminen ja negatiivisen kautta ajatteleminen. Mielensä pahoittaminen kaikesta. Toisten tallaaminen. Kaipaan positiivisuutta ja iloisuutta elämääni. Siksi esimerkiksi somessa on tullut karsittua ankeuttajia ja etsittyä itseä inspiroivia ja ilostuttavia tilejä ja blogeja seurattavakseni. Uutta, freesiä.
Toisaalta taas plussan puolella elämisesssä huomaa sellaisen, mikä ei — ainakaan itselle — tunnu aidolta. Ehkä se on jotain, mikä tuntuu vieraalta tai kaukaiselta itselle. Elämäntilanne, arvot, status, tyyli. Tai sitten se on kuvien ja päivitysten läpinäkyvyyttä, sitä, ettei joku/jokin olekaan sitä, miltä näyttää tai mitä antaa ymmärtää.
Joka tapauksessa keskityn sellaiseen, joka antaa minulle jotain. Olipa se sitten hyvä mieli, vertaistuki, inspiraatio tai ajattelemisen aihetta. Sillä myös vierastusta aiheuttavista asioista oppii eniten itsestään!
Lottovoittajuuspohdinnoistasi (eikä vain siis sinuun liittyen!) haluaisin sanoa aitouden kokemiseen sen, että vaikkei kaikkea — onnea tai murhetta — jaa, voi ”valheellisuuden” tunne tulla myös tietynlaisesta seuraajan tai lukijan luottamuksen pettämisestä. Tai pettymisestä, sillä tuskin sellainen esimerkiksi bloggaajalta on tahallista. Kohdallasi voisin kuvitella uuden elämäntilanteen kirvoittavan epäilyksiä ja muuta negaa siksikin, kun aiemmin kirjoituksesi antoi olettaa muuta elämäntilanteestasi. Seuraajat elivät uskossa, että kaikki parisuhteessasi on hyvin ja sitten kävi kuten kävi. Jos lukijan (joka ei kaikkea todellisuutta tule koskaan tietämäänkään, eikä tarvitse tietääkään) usko tekstien välittämiin tunnetiloihin katkeaa, voi myöhemminkin olla vaikea niihin säikeisiin uskoa. Tämä siis vain pohdintana, ei millään tavalla arvostellen.
Kiitos ajatusten herättämisestä!
Todella avartava kommentti – Olet varmasti hyvinkin oikeassa tuossa. Koin nimittäin, että kun erosin, moni otti asian aivan jopa henkilökohtaisena loukkauksena. Hehän olivat tietysti kokeneet, että jossakin vaiheessa oli tavalla tai toisella viilattu heitä linssiin. Vaikka kyse olikin vain julkisen ja yksityisen pitämisestä erillään.
Ankeus tuntuu olevan todella syvässä meissä suomalaisissa ja itseänikin se on alkanut tympiä ja ärsyttää. Se ei tunnu enää hauskalta kulttuurimme piirteeltä, vaan tunkkaiselta oman oksan sahaamiselta.
Toisaalta perheblogeissa näen osittain taustalla sen tarpeen purkaa johonkin sitä elämänvaiheen rankkuutta, jotta ei ehkä sitten ihan niin paljon purkaisi sitä perheeseen. Ja myös sen rankkuuden näkyväksi tekemisen: hei sinä siellä ruudun toisella puolella, et ole yksin! Sitten taas toisaalta olen myös pistänyt merkille senkin trendin, että siitä valittamisesta on tullut vallitseva diskurssi ihan joka puolella, myös siellä hiekkalaatikolla, ehkä jopa tarkkakuuloisten lasten kuullen. Kun halutaan purkaa, mutta yritetään jotenkin kevyesti tehdä se, vähän ironian kautta. Saakohan kukaan tästä ajatuksesta kiinni?
No oli miten oli. Nyt kun itsellä taas aavistuksen helpompi kausi, yritän keskittyä positiiviseen ja välttää valittamista, kun joku kysyy mitä kuuluu.
Sanoisin, että yksi tosi oleellinen sana tässä aiheessa on kateus. Se on ikävä tunne joka saa myös sanomaan ja ajattelemaan ikäviä asioita, eikä kukaan mielellään myönnä (edes itselleen) olevansa kateellinen. Silloin on helpompi tuomita.
Daniella ja Pieni Merenneito:
Ymmärrän kyllä myös tuon vertaistukiaspektin. Ja kuten täälläkin blogissa, voi se ajoittain toimia sekä lukijan, että kirjoittan kannalta positiivisesti…vaikka kyse olisikin jostain lähtökohtaisesti negatiivisesta asiasta.
Tuo kommentti oli minun. Sai inspiraationsa itsestäni ja siitä mitä usein tein kun nuorempana olin vielä esim facebookissa. Ja monen julkisuuden hahmon ns ulostuloista, Janni Hussi, Saara Sarvas, Kiira Korpi, joista esim viimeisin oli virallisesti jonkun vuoden positiivisin suomalainen ja nyt kertonut laajalti miten ahdistunut ja stressaantunut oikeasti oli. Mutta ”hyvänmielen- Kiira- brändistä” piti pitää kiinni.
Enkä tarkoita että kaikilla joilla näyttää menevän hyvin, meneekin ihan huonosti…en epäile lainkaan etteikö suurin osa onnellisen oloisista ihmisistä ole oikeasti onnellisia. Kuten kaikki aina sanoo, niin itsestään saa jakaa tai olla jakamatta mitä haluaa, ylipäätäänkin. Siitä mitä jakaa tulee toisille ihmisille mielikuvia ja joskus on tarve suuresti kontrolloida näitä mielikuvia. Mikä oli lähinnä huomio, ei vaatimus että vaikkapa bloggareiden pitäisi kertoa elämästään kaikki vastoinkäymiset aasta ööhön ollakseen ”aito”.
(Jos mainittu urheilija olisi uran aikana esittäytynyt synkkänä ja myrtyneenä ja haastatteluissa kiroillut ”perkele piti taas jossain fakin maitomessuilla sirklata, ei muuten vois vähempää kiinnostaa ja maitoa en ole juonu koskaan” niin eihän se kovin fiksua ja myyvää olisi ollut.)
Urheilija ei edusta itseään vaan urheilija-minäänsä ja sponsoreitaan, siksi he eivät edustustilaisuuksissa voi sanoa mitä tahansa. Sitä en tosin ymmärrä, kun joskus on saatu kohu siitäkin aikaan, kun urheilija penkin alle menneen kisasuorituksensa jälkeen sanoo vähän liian suoraan negatiivisia tunnelmiaan. 🙂
Samaten bloggarilla on bloggariminä eikä minusta kaikkea tarvitse ja oikeastaan edes pidä jakaa vaan omasta yksityisyydestä pitää huolehtia, varsinkin kun siihen usein liittyy muitakin ihmisiä.
Hyviä pointteja teiltä molemmilta.
Uskon, että kaikilla, joiden työ on julkista, on joskus haaste näiden asioiden kanssa – aitous on tärkeää, mutta myös tietty suojakuori, eli se oma alue, on kuitenkin säilytettävä!
Ja sehän on juuri se minun perimmäinen syy seurata (joitain) blogeja: inspiroitua! Seuraan treeniblogeja, oman alani blogeja, lapsi- ja perheblogeja, mutta vain semmosia mitkä iskevät silmään 😉 Kauneus, esteettisyys ja visuaalisuus houkuttaa ja koukuttaa. En seuraisi negatiivistä ruikutusblogia.
Mutta tuo on totta, somessa ja suomessa tuo onnellisuus on kuin punainem vaate härälle. Vaan eipä mitään, kyllä minä postaan kaiken kauniin ja omat onnistumisen kokemukset silti. Tiedän, että ainakin pieni osa minun some-ystävistäni niistä tykkää eikä epäile aitouttani. Mutta annahan jos jaan esimerkiksi facebookissa kuvan pohjaan palaneesta nakkikastikkeesta…Sehän saa tykkäyksiä enemmän kuin se onnistunut creme brulee! Kyllähän se taitaa olla niin, että suurin osa meistä on vähän kieroutunutta (tai ka-teel-li-sia, mutta varotaan sanomasta sitä ääneen. Muuten meitä sanotaan vielä ylpeiksi).
Toki pieleen menneet asiat – kuten vaikka pohjaanpalanut ruoka – on hauskaa viihdettä. Mutta kuten sanoit, on hassua, miten joskus kurjuus voittaa ilon.
Nyt komppaan.
Jos omistaa optimistilupnteen, näkee omassa huom OMASSA ELÄMÄSSÄÄN vaivaa kivalle, kauniille, ihanille asioille: Keneltä hemmetin kermaperseeltä se ON pois??!!
Mä oon niin fukin kyllästynyt täällä oleviin ruikuttajiin.
Stella Harasek kirjoitti juuri vikan tekstin blogissaan kuinka vihamielinen ilmapiiri suomessa edelleen jyllää.
Samoin mä kirjoitin omaan blogiini samasta aiheesta. Jopa ehkä liiankin suoraan!!
Mutta, mua ei kiinnosta enää yksikään neggispostaus tai ihmisetkään sen puoleen.
Mulla on hemmetti soikoon olla oikeus omaan onneen ;)):!!!
Ihana teksti!!
Hah! Ihanaa tarmoa sinulla <3
Voi kirjoittaa myös kultaisesta keskitiestä. Ei kaiken tarvitse olla käsittämättömän ihanaa tai avioeroja ja oksennustautia. Sama kun sun liikuntajutussas fitnes vastaan liikkumattomuus tjsp.
Entäs jos on ihanaa?? Saa kai sen sanoa. Eihän se ole keltään pois. Joskus on keskitietä. Joskus ihan paskaa. Pääasia ettei näe vain sitä paskaa.
Mä olen kyllä kanssa samaa mieltä: Toki jokainen tietää omat filtterinsä somen ja tosielämän välille. Mutta: Miksi ihmeessä tunteiden kärkipäitä – varsinkaan kivoja sellaisia – pitää himmailla, jos kerran tuntuu hyvälle? (Toki teen itsekin niin…mutta silti kummastelen, mistä tämmöinen asenne kumpuaa).
Mitä miehesi on sinun bloggaamisesta/työstä mieltä? Tai sen tuomasta julkisuudesta? Ei tainnut ainakaan pelästyä kun ei sua karkuun juossut..? 🙂 vai tiesikö silloin mitä sun työ voi tuoda tullessaan myös teidän yhteiseen elämään (juorut palstoilla, julkisuus, yksityisen elämän kyttäys tms). Mielenkiinnosta kysyin 🙂
Meidän elämä on aivan jotain muuta kuin ”julkisuutta”, jossa pari kertaa vuodessa juorulehdet päättää tehdä naurettavan jutun, josta omaa elämää ei edes tunnista.
Bloggaaminen ja kirjoittaminen on oikeasti jotain ihan muuta kun näkyvyyttä, vaikka sekin siihen toki pakosta liittyy.
Noh, on jo jonkin aikaa tehnyt mieleni huomauttaa blogin muuttuneesta tyylistä.. Onko tämä sitten tietoinen linjaus vai muuttuneen elämän tuomaa muutosta, sitä en tietenkään lähde arvailemaan. Otsikointi on välillä melko raflaavaa ja (tarkoituksella?) harhaanjohtavaa.. klikkailua ja mielipiteitä herää varmasti, jos se on tarkoitus.. Jotenkin vaan tässä lööppien ja klikinkalastajien maailmassa en kaipaa enää yhtään tätä tyyliä lisää. Kauneudenhoito sinulla taitaa olla jatkuvasti mielessä, sitä ja tätä tuunataan ja renssataan.. jotenkin tätä ei ollut kun aloin blogiasi lukemaan. En muista koska tämä alkoi, mutta vieras ihminen yhdistää sen uuden miehesi aikakauteen ja tekee hataria päätelmiä epävarmuudesta jne. Kirjoitustyyli sinulla on aina ollut viimeistelty, kieli moitteetonta ja selkeää. Ihan primaa. Aiheet tutkittuja ja kirjoitus jäsenneltyä, laadukasta kaiken kaikkiaan ja se on blogimaailmassa harvinaista. Hiukan hutilointia tässä havaittavissa ja se tuntuu hullulta kun tietää blogin olevan nyt enemmän työtäsi kuin opeaikoina.
Anteeksi suorasanaisuuteni, en halua loukata tai muuta. Maallikon havaintoja. Hyvää jatkoa ja kaikkea hyvää elämäänne!
Olet oikeassa: Postausten on tarkoituskin herättää keskusteluja ja tunteita. Haluan saada dialogia aiheista, joita mietin tai jotka ansaitsevat mielestäni huomiota. Vaikkapa lasten oikeudet, terveyssiteiden kemikaalit, VR:n hinnoittelupolitiikka jne.
Blogi muuttuu samalla, kun oma elämä muuttuu. Kirjoitukset kumpuavat kirjoittajasta itsestään, joten se lienee aika luonnollista. Tuo kosmetiikkahuomiosi on tosin kyllä virhellinen:Minulla oli ennen paljon ennemmän meikkijuttuja ja mm. ihan oma postaussarjakin, jossa joka kuukausi julkaisin kuvan uusista kynsistäni. Tosin: Nyt kun otit asian puheeksi, täytyy taas viritellä jotain postauksia siihen suuntaan. On päässyt kokonaan unohtumaan.
Minua häiritsee hehkuttamisessa se, jos vastapainoksi ei kerrota koskaan mitään elämän nurjasta puolesta. Yhdenkään ihmisen elämä ei ole koko ajan pilvissä liitelyä, ja minusta on tekopyhää esittää, että näin olisi. Jos me kaikki hypetettäisiin somessa omaa elämäämme ja piilotettaisiin ankeat päivämme, jossain vaiheessa me alettaisiin kukin tahoillamme miettiä, miksi oma elämä ei ole niin täydellistä kuin muilla. Mä ainakin haluan kirjoituksillani osoittaa, että elämä on sekä ihanaa että ajoittain ankeaa, ja että vaikeuksista päästään aina yli.
Olet oikeassa: Koko elämän kirjon esiintuonti varmasti antaisi realistisen kuvan…ja myös armoa kanssaeläjille. Kaikilla kun on ne iloiset ja synkät hetket.
Hyvä kirjoitus! Ihmiset myös välillä tuntuu unohtavan, että arki on sellaista kuin siitä tekee.
Omaan elämään on täydet editointioikeudet. Voi päättää ihan itse omilla valinnoilla millaista elämää elää.
Tietenkään se ei pyyhi pois sairauksia tai vastoinkäymisiä, joita kaikille tulee, mutta auttaa hemmetisti kun keskittyy kivaan. Eteläisen Suomen lumisateellakin voi ihan itse valita katsooko kauniita hiutaleita taivaalla ja puissa vai tuijottaako loskaa maassa.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä: Jos poissuljetaan karmeat sairaudet, onnettomuudet ja muut hirveydet, aika moneen asiaan voi vaikuttaa omalla asenteellaan!
Tämä! Toisaalta olen törmännyt myös siihen, että omaa pahaa oloa, surua ja menetystä ei saa tuoda esille. Ikäänkuin elämää pitäisi vain jatkaa eteenpäin ja kaikki suru on heikkoutta.
Kiitos <3 On totta, että itseään täytyy aina välillä ravistella katsomaan asioita kauniiden lasien läpi. Ruikutus kun on paljon helpompaa 🙂