Olen lukenut viimeisen vuoden aikana useammankin nettijutun siitä, kuinka arkensa alle musertuneet vanhemmat ovat harkinneet (ja toteuttaneet?) eroa siksi, että ajattelisivat sen olevan ratkaisu ainaiselle väsymykselleen ja oman aikansa puutteelle. Eroa on suunniteltu ikään kuin happihypyksi itseään varten – Edes joskus olisi tilanne, jolloin saisi juoda aamukahvinsa rauhassa ja keskittyä omiin harrastukiin, kun lapset olisivat vuorollaan toisella vanhemmalla.
Kun olin itse eroamassa lapseni isästä, täytyy myöntää, ettei tuo asia tullut edes mieleeni. Tai siis tuli, mutta silloin erossaoloajatus enemmänkin vain ahdisti minua. Mietin, miten lapsi pärjää, kun herää yöllä painajaiseen, ja asunnossa ei olekaan juuri se vanhempi, jota juuri siihen hätäänsä kaipaisi. Ja mietin, miten itse pärjäisin niinä päivinä, kun olisin kyllä äiti, mutta minulla ei olisikaan kotona pientä ihmistä, jolle lukea iltasatu.
Totuttelu asioihin vei aikaa. Enkä voi sanoa, että ensimmäiset yksin vietetyt illat, päivät, viikot tai kuukaudet olisivat olleet mitään juhlaa. Kyllä siitä oli vapauden tunne aika kaukana. Ennemminkin tyhjä koti ahdisti ja oli vaikea elää joinakin päivinä sellaista yksineläjän arkea, jota ei ollut vuosiin enää elellyt.
Mutta ajan kanssa tilanteesta alkoi nähdä positiivisiakin sävyjä. Koska elämämme oli – ja on nyt ja jatkossakin – näiden reunaehtojen sanelema, on siitä aivan turha valittaa. Joku kysyikin joskus, onko kauheaa, kun joutuu olemaan lapsestaan enemmän erossa kuin ydinperheäidit. Vastasin, että se voisi olla, jos rypisi ikävissään ja keskittyisi kurjiin tunteisiin. Mutta koska koko homma olisi vain energian hukkaan heittämistä, en viitsi ryhtyä sellaiseen. Enkä vähiten siksi, että tuollainen negatiivinen asenne heijastuisi varmasti myös lapseen.
Olisi valhe, jos sanoisin, etten koskaan ikävöi tytärtä tai olisi välillä huolissani hänestä silloin, kun en saa itse olla läsnä. Olen kuitenkin yrittänyt laittaa nämäkin tunteet omaan lokeroonsa. Mitä minä hyödyn, jos ikävöin? Muuttaako se tilannetta tai parantaa meidän kenenkään oloa? Vastaus on aina ”ei”. Ja kun olen oppinut kääntämään ei-ihanteellisen tilanteen tällä tavalla päälaelleen, olen alkanut nähdä myös positiivisia aspekteja siellä, mistä en ole niiden uskonut löytyvän.
Se, että meidän vanhempien tulee vuorotella aikaamme tyttäremme kanssa, onkin osoittautunut joskus jopa ihan hyväksikin asiaksi. Tarkoitan tällä sitä, että koska tiedän tyttäreni olevan aikoja pois kotoa, ymmärrän myös, ettei yhdessäolo ole itsestäänselvyys. Silloin yhteisiin asioihin, arkeen ja kaikkeen tähän haluaa panostaa entistäkin enemmän. Toisaalta ne ajat, jolloin tytär ei ole kotona, on myös – jos ei keskity negatiivisuuksiin – hyvää aikaa sekin. Silloin voi ladata akkuja ja keskittyä parisuhteeseen. Jutella aikuisten kesken rauhassa ja keskittyä vaan toiseen.
Tämä parin vuoden aikana olenkin tajunnut, että tällainen tilanne voi olla joinakin viikkoina jopa aikuisen voimavara. Kun on kitinää ja hermojen kiristelyä, ainakin itse pystyn pitämään paremmin pääni kylmänä, kun mietin, että vaikka päivän tai viikon päästä onkin muutama ilta, jolloin voi kerätä voimia aikuisvoimin. Ihan sama taktiikka kuin silloin, jos joskus F:n ollessa vielä päiväkoti-ikäinen aamuisin tuli jotain kärhämää – Silloin pinnistelin hermojani sillä ajatuksella, että puolen tunnin päästä lapsi olisi jo päikkärissä, minä työmatkabussissa, joten hetken vielä jaksoi venyttää pinnaa. Olisi turha hermostua, koska kuitenkin kaikille jäisi asiasta kurja fiilis viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi erota päiväkodin ovella.
Tavallaan olenkin alkanut ymmärtää sen, mitä niin brutaalille kuulostava ”eroan oman aikani vuoksi -ajattelu” pitää sisällään. Siinähän tavoitellaan – toki todella vaarallisin keinoin – itselle lisähermoja ja aivojen tuuletusta. Jopa parempaa vanhemmuutta, koska kyllä virkeä vanhempi on vaan parempi kuin rättipoikkiväsynyt.
Koska en kannusta ketään lapsiperheellistä ilman pätevää syytä – jota oman ajan tavoittelu ei ainakaan minusta ole, vaikka en muiden valintoja tuomitsekaan – eroamaan, olen alkanutkin pohtia, kuinka ydinperheissä päästäisiin samanlaiseen perheajan ja oman/parisuhdeajan vuorotteluun, mikä uusperheissä usein on automaatio, ja jonka voimauttavaa vaikutusta ei voi kiistää. Koska mitä enemmän olen aiheesta jutellut ydin- ja uusperheellisten ystävieni kanssa, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että suurin osa vanhemmista kokisi olevansa parempi vanhempi, kumppani ja jopa ihminen silloin, kun voisi välillä myös olla erillään lapsiperhearjesta. Se ei tarkoita sitä, etteikö jokainen heistä haluaisi olla isä tai äiti. Mutta vähän sama juttu kun töissä: Vaikka tekisit unelmaduuniasi ja rakastaisit mennä töihin, on viikonloppuvapaa ja lomat välillä ihan paikallaan.
Kaikilla perheillä ei ole tukiverkkoa. Asuin itsekin 6 vuotta lapsen kanssa kaupungissa, jossa ei ollut 150 kilometrin säteellä yhtä ainoaa sukulaista a.k.a luontevaa lapsenhoitoapua, joten tiedän, ettei omaa aikaa noin vaan oteta. (Tosin se on pakko sanoa, että kun apua tarvittiin, tuli perhettä apuun 150-350 kilometrin takaakin). Ystävistä oli joskus apua (kun kehtasin pyytää), mutta kun hekin alkoivat lisääntyä, oma kynnykseni kysyä apua nousi koko ajan – ei halunnut, että toisin ystävilleni lisävaivaa.
Olenkin alkanut pohtia, millaisia lapsenhoitorinkejä voisi saada aikaiseksi, ettei kenenkään ydinperheeläisen tarvitsisi erota ainakaan oman ajan puutteen vuoksi. Voisiko vaikka useamman perheen kesken sopia kierrosta, jolloin jokainen pariskunta saisi viedä lapsensa vuorollaan jollekin ringin perheistä hoitoon. Silloin ei syntyisi ”velkaa”, kun jokainen saisi vuorollaan lapsivapaata aikaa, mutta jokainen myös vuorollaan voisi olla avuksi.
Samaan tyyliin olen miettinyt, että perheet voisivat palkata yhdessä lapsenvahdin. Hyvän nannyn saaminen on kiven alla, ja toisaalta hyvästä työntekijästä kannattaa pitää kiinni. Jos perheringillä olisi yksi vakiohoitoaja, voisi kuvitella, että lastenhoitaja pysyisi tyytyväisenä, kun aina jollakin olisi lapsenlikan tarvetta ja samalla palkka juoksisi. Ja jos perheissä olisi vain yhden lapsen perheitä, voisi joskus muutaman lapsen viedä samaan paikkaan vaikkapa yökylään lapsenvahdille, jolloin kaksi vanhempipariskuntaa saisi loman yhtäaikaisesti niin, että maksuissa voisi kuitenkin säästää.
Lopuksi ja tiivistykseksi. En usko, että kukaan vanhempi eroaa aidosti oman ajan tavoittelun vuoksi. Mutta väsymys ja oman ajan puute ajavat kyllä ihan varmasti huonoille urille, joten kehottaisin miettimään happihyppyaikoja perhe-elämästä jo ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Ei ole häpeä ottaa välillä omaa- tai parisuhdeaikaa, eikä ole häpeä sanoa joskus, että tuulettuminen tekisi hyvää. Joten lukijat: Jos teillä on vinkkiä oman ajan tai parisuhdeajan – erityisesti lapsenvahtitilanteen – suhteen, jakakaa ne muillekin! Uskon, että sellaisista vinkeistä hyötyy moni.
-Karoliina-
P.S. Aihetta liippaavaa parisuhdeaikapostaus luettavissa täältä.
Kuva: Pixabay
Kommentit (25)
Hirveän hyvä, että nostit tämän aiheen esille. Onhan se ero heikoimpina hetkinä sellainen märkä uni. Joskin äkkiä se muuttuu painajaiseksi, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea se oikeasti käytännössä pitäisi sisällään.
Olin äskettäin itse ihan todella uupunut. Kaikki tuntui raskaalta ja elämästä katosi ilo. Vähitellen sieltä noustiin, mutta ei sattumalta. Yksi iso tekijä oli äidin, eli minun, oma aika. Kuten monilla muilla, niin myös minulla oli tapana aina laittaa kaikki muu ja muut itseni edelle, eikä lapsiperheessä tekeminen lopu koskaan. Joten aikaa itselle ei vain tullut ennen kuin se merkittiin kalenteriin. Nyt olen kerralla poissa noin pari tuntia yleensä kaksi kertaa viikossa. Se tekee ihmeitä. Siis todella, eikä se vaadi enempää kuin sen pari tuntia.
Parisuhdeaikaa en osaa ottaa niin, että lapset olisivat hoidossa. On toki ollut tällaisia, mutta nyt taas kuopus on niin pieni, että en halua. En pystyisi nauttimaan. Sen aika on myöhemmin. Sen sijaan vietetään paljon aikaa yhdessä iltaisin. Saatan yhden kotityön tehdä, mutta illat eivät ole niitä varten yleisesti ottaen. Poikkeuksia toki on. Mutta tämä oli taas näitä periaatepäätöksiä: jos tekemistä on joka tapauksessa aina, onko koko ajan mielekästä niitä tehdä? Vai voisiko joskus painaa kotityöt paussille ja tehdä jotain muuta? Sen lisäksi yleensä ehkä kerran kuussa tai kahdesti tehdään jotain erityisempää. Laitetaan vähän parempaa ruokaa lasten mentyä nukkumaan, sellaista mikä menisi lasten kanssa ”hukkaan” ja syödään se kahdestaan kynttilänvalossa.
Mielestäni se ei vaadi ihmeellisyyksiä. Arjen pyöritys kolmen lapsen kanssa ja miehen ollessa paljon töissä/työmatkoilla on sellaista karusellia, että ei tarvita paljoa, kun jo tuntuu spesiaalilta. Tämä joululomakin oli todellinen loma. Puolisolla tietysti pyhät vapaana ja sen lisäksi oli muutamana päivänä vain puolipäivää töissä. Ihan luksusta.
Ollessani 93-94 Amerikassa au pairina, oli perheelläni ”playdate” -rinki. Esim. sinä toisit lapsesi minun lasteni kanssa leikkimään/hoitoon tunniksi. Sinä olisit tunnin miinuksella ja minä tunnin plussalla. Mutta sinä voisit ottaa vaikka Tiinan lapset suloisesti, jolloin miinus tulisi kuitattua. Ringissä oli 10 perhettä ja näin kaikki saivat itselleen omaa aikaa olematta kiitollisuuden velassa. Silloin ei ollut edes nettiä niin yleisesti käytössä. Nykyään olisi helppo tehdä nettiin saldot.
Loistava idea!!
Ihana ja hyödyllinen käytäntö 🙂 Tosin tämä taitaakin toimia meidän naapurustossa ihan itsestään, kun korttelin lapset vierailevat koko ajan ristiin ja rastiin.
”Mietin, miten lapsi pärjää, kun herää yöllä painajaiseen, ja asunnossa ei olekaan juuri se vanhempi,”
Hitunen rentoutta ja muihin luottamista on myös hyvän vanhemmuuden piirre ei se että on korvaamaton täydellinen uhrautuva äiti. Toivottavasti olet päässyt asiassa jo eteenpäin sillä onhan se hankala jos lasta on vaikea jättää yöksi oman isänsä luokse… saati sitten varmaan isovanhemmille tai lapsen kaverille yökylään.
…ja blogikirjoituksen lausehan jatkuu: ”jota siihen hätäänsä kaipaisi. ”
En tiedä onko sinulla lapsia, mutta kokemuksesta tiedän että joihinkin asioihin lapsi kaipaa joskus äitiä, joihinkin joskus taas isää. Myös eronneena tiedän myös sen että erityisesti eron alkumetreillä jolloin uusi elämäntilanne on kaikille uusi, on vanhempi myös varma siitä, että joissain tilanteissa on itse ainoa oikea lohduttaja lapselle. (Näin voi olla myös joskus oikeasti)
Jos luit kirjoituksen loppuun saakka saatoit ehkä myös huomata ,että luottamus uusiin tilanteisiin ja niissä selviämiseen niin lapsen kuin äidinkin kohdalla kasvaa ajan myötä.
Tässä loistava esimerkki siitä, miten poimitaan tekstistä vain itse haluamansa kohdat ja ymmäretään TAHALLAAN väärin. Sitten fiksusti kommentoidaan jotain häijyä bloggaajalle ja odotetaan omalle kommentille tykkäyksiä. Toivottavasti löydät jotain muuta sisältöä elämääsi.
Kolmeen edelliseen kommenttiin:
Kuten tuossa postauksen loppuvirkkeissä ja -kappaleissa kirjoitin, elämäntilanne on opettanut rentoutta – tai ennemminkin tilanteensietokykyä – asioiden suhteen.
Mutta: Joskus on tietysti tilanteita, että kuka tahansa rakas aikuinen käy (vaikka vanhempi itse pelkäisikin, että on korvaamaton). Mutta joskus on aidosti myös tilanteita, että ihan oikeasti ihminen – lapsi tai aikuinen – kaipaa juuri tiettyä tihmistä. Joskus lapsi tarvitsee vain yhtä vanhempaansa tai toisaalta aikuinen kaipaa vaikkapa tiettyä ystäväänsä (vaikka muutkin ystävät olisivat yhtä rakkaita). Sellainen on kai aika inhimillistä 🙂
Siskoni ja heidän naapuri ottavat vuoroviikoin toisen lapsen koulun jälkeen illaksi hoitoon/leikkimään. Voi olla, että naapurissakin ollaan vain kotona, mutta toisaalta voi olla ylitöissä tai kaupassakin. Miksi tätä ei käytetä laajemmin?
Tuo on todella hyvä idea! Ja yksinkertaisuudessaan sellainen, että tulisi toteuttaa laajemminkin!
Sellainen lastenhoitorinki olisi hyvä idea myös yh-äideille, että pääsisi joskus edes yrittämään luomaan mitään parisuhdetta. 🙂
Kuule! Voin sanoa, että KOKEMUSTA ON 😀 Joten tsemppiä ja kekseliäisyyttä lapsenvahdin etsintään! (Ja ainakin on todella helppo olla ihan luonnostaan vaikeasti tavoiteltava, kun lähes mikään tapaamisaika ei käy 😉 )
Lapsettomana, mutta lapsirakkaana aikuisena sanoisin, että tarttukaa rohkeammin tarjoukseen jos joku tarjoutuu hoitamaan lapsianne. Lapsista on paljon iloa muillekin kuin vanhemmille jos vaan reippaasti antaa lapsensa hetkeksi hoitoon 🙂 En ole koskaan ajatellut, että joku jäisi minulle jotain velkaa jos olen viettänyt kaverini/tuttavani lapsen kanssa aikaa. Ilo on ollut omalla puolellani ja silloin jos minulle ei sovi, sanon sen. Eli ei syytä kursailla.
Ihana, olisipa sinunlaisiasi enemmän!
Lapsettomana, mutta lapsirakkaana aikuisena sanoisin, että tarttukaa rohkeammin tarjoukseen jos joku tarjoutuu hoitamaan lapsianne. Lapsista on paljon iloa muillekin kuin vanhemmille jos vaan reippaasti antaa lapsensa hetkeksi hoitoon 🙂 En ole koskaan ajatellut, että joku jäisi minulle jotain velkaa jos olen viettänyt kaverini/tuttavani lapsen kanssa aikaa. Ilo on ollut omalla puolellani ja silloin jos minulle ei sovi, sanon sen. Eli ei syytä kursailla.
Mistähän noin monia perheitä sitten löytäisi.. saati rinkejä oikein. Ei täältä päin ainakaan. Enkä itsekään ole niin rohkea että menisin juttelemaan vieraille tai pimpottelemaan ovikelloja 🙁 Ois kyllä luksusta jos joku oikein tarjoutuisi hoitamaan lapsismme, ei ole vielä tapahtunut kyllä, lapset nyt 9v ja 4v. Isovanhemmatkin asuvat samassa kaupungissa mutta ei, niillä on muitakin lapsenlapsia jne. Ja vähän asenne tuntuu olevan että ite ku on lapset tehty ni ite ne pitää hoitaakin. Todellakin joudun häpeillen myöntämään että haaveilen tollasesta unelmasta ett jatkuvasti ja säännöllisesti ois vkon tai ees muutaman pvän loma. 🙁 Kukaan muu ei ees tee täällä yhtään mitään paitsi minä, päinvastoin. Oon ihan loppu ja vihanen aina. Sais edes olla siistissä kodissa sen pari pvää <3
Palasin tähän postaukseen.. Särähti korvaan, että joku on sinulle sanonut, että olisit erossa lapsesta enemmän kuin ydinperheäiti.. Vai ymmärsinkö oikein. Olen kolmen lapsen yh-äiti jonka lapset on isällään joka toinen vko, koen olevani enemmän lasteni kanssa kuin ydinperheäiti ja viikot lasten kanssa on todella intensiivistä yhdessäoloa.. Ennemmin ottaisin joka pvä hetken rauhassa kuin sen vapaan vloppu. Toinen mikä on mielessä monesti käyny, että tutut ydinperheäidit kyllä kulkee omissa menoissaan runsaasti enemmän pitkin viikkoja, itse on ihan puhki kahden vkon intensiivivanhemmuusvkon jälkeen, jonka jälkeen vapaata vloppu ei tajua edes luksukseksi jota joku voisi kaivata.
Siis joka toinen viikonloppu ovat isällään..
MLL välittää edullisia ja koulutettua, tarkoin valittuja lastenvahteja. Kannattaa tutustua: https://hameenpiiri.mll.fi/perheille/lastenhoitoapua/lastenhoitotoiminta/
http://www.lily.fi/blogit/isyyspakkaus/nain-loysimme-apua-lastenhoitoon?…
Tutustuin miltei 10 vuotta sitten leikkikentällä toiseen yh-äitiin. Siinä vaiheessa kummankaan ex-miehet eivät olleet kuvioissa. Jonkin aikaa pyörimme koko porukalla ja sitten pikkuhiljaa lapset alkoivat olla illan tai yön vuorotellen toistensa luona. Pidimme aina kiinni, että vierailut on vuorotellen. Voi kuullostaa nipolta, mutta näin kummankaan ei tarvinnut marmattaa. Nyt pojat on yläkoululaisia, mutta perinne jatkuu edelleen, tällä hetkellä tosin valvonta on vähäisempää 🙂 Kummallakin oli heikosti muuta turvaverkkoa ja uskon tämän pelastaneen suorastaan meidän kaikkien elämän 🙂 Nyt taas onneksi on isätkin paremmin kuvioissa, kun kriittisimmät ajat on ohi.
I am so grateful for your article.Really looking forward to read more. Great.
Marja Hintikka kirjoitti tästä aiheesta hyvin yhden Instagram-kuvansa yhteyteen. Pienikin hetki yksin/puolison kanssa voi tuntua lomalta Malediiveilla jne. Käyhän kurkkaamassa 🙂
Olipa kivasti ja järkevästi ajateltu ja kirjoitettu!
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta hyvin on muistissa arki 3 alle 5- vuotiaan kanssa. Asuimme myös miehen työn takia kaukana isovanhemmista ym sukulaisista., joten tukiverkko ja satunnaiset lastenhoitajat piti löytää muuten. Naapureista tulikin korvaamaton apu ja ystävyys on jatkunut tähän päivään!
Onneksi mieheni on aina osallistunut tasavertaisesti lasten- ja kodinhoitoon. Olen voinut harrastaa, käydä lenkillä ja elokuvissa aina kun olen halunnut ja vaan se ollut mahdollista.
Parisuhde aika oli tietty kortilla, mutta naimisissa ollaan yhä 🙂
Huomenna kuopuskin lähtee armeijaan. Aika menee kuin siivillä, ja nyt vietämme paljon aika kahdestaan ja se on ihanaa- vieläkin. Onneksi se ei ole myöhäistä vaikka joskus varmasti pikkulapsi arjessa tuntuukin mahdottomalta ajatukselta päästä vaikka reissuun ihan kahdestaan.
Juuri niin! On hassua, miten pienet teot voivatkaan olla merkitykseltään niin suuria.
Hassua, mitä sanoit noista tekemättömistä töistä. Itse olen tajunnut tuon saman työtöiden suhteen: Vaikka skippasin JOKA työaamu lenkin/salin, ei ne työt lopu. Siksi olen nyt nipistellyt aamuista liikunta-aikaa, eikä oikeasti edes tunnu, että tekisin töissä silti juurikaan vähempää.
Ihanaa alkanutta vuotta 🙂