kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 23.01.2018

Näin opetat lapsen syömään ennakkoluulottomasti!

Teksti
Karoliina Pentikäinen
65 kommenttia

Meillä asuu ekaluokkalainen, joka syö lähes kaikkea paitsi maksaa ja sipulia (jota kuitenkin syö tietämättään kuusi kertaa viikossa). Hän ei kuitenkaan ole mikään helppo syömäri siinä mielessä, että riemusta kiljahdellen olisi taaperosta asti rynnännyt maistelemaan erilaisia makuja. Ei todellakaan! Hän on monessa suhteessa ollut hyvinkin ennakkoluuloinen, ja ”yök, en syö -puheetkin” ovat ihan tuttuja. Itse asiassa: Ruokaneuvotteluja joudutaan käymään vielä joskus edelleenkin, mutta siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – hän syökin ihan kauheasti kaikkea sellaista, mistä olen kuullut lasten lähtökohtaisesti kieltäytyvän. Nyt kerron, miten tämä on mahdollista.

Minulle ja meille A:n kanssa ruoka näyttelee arjessa todella suurta roolia. Meillä ruoka ei ole vain bensaa, vaan sen suunnitteluun, valmistukseen ja nauttimiseen käytetään aikaa ja energiaa. Ollaan jo tovin käytetty Prisman kauppakassipalvelua kotiinkuljetuksella (rakastan!!) niin, että olemme tehneet viikonloppuna aina seuraavan viikon tilauksen. Maanantaina oven taakse on kannettu sitten koko viikon sapuskat ja tästä syystä jo tilatessa on pitänyt tietää,mitä meinataan seuraavina päivinä syödä. 

Ensimmäinen vinkki lapsen innostamiseen makujen maailmaan piileekin jo tässä: Kun F näkee ja kuulee, miten meillä aterioita suunnitellaan, on se jo ensimmäinen askel kohti ruuan nauttimista. Vaikka hän lähtökohtaisesti epäilisikin jotain uutta ruokalajia tai makua, voi siihen tällä systeemillä valmistautua. Esimerkiksi viime viikolla meillä syötiin parsakaali-peruna-purjo-kesäkurpitsakeittoa. Kun lapsi kuuli edellisenä lauantaina tilausta tehdessä keskustelumme ruuasta, iski kauhea vastarinta. Kun kysyin, miksi hän niin kyseistä ruokaa vastustaa, koska ei ollut edes syönyt sitä koskaan, hölmistyi tyttö jo itsekin. Kun sitten varsinaista soppaa piti nauttia kolmen päivän päästä ensitiedosta, olikin jo eri ääni kellossa. Ruoka maistui, kun siihen oli saanut henkisesti valmistautua (ja toki myös siksi, että se oli oikeasti hyvää).

Toinen vinkki lieneekin siinä, että ruuan, jota valmistetaan, on oltava oikeasti hyvää. Vaikka se olisi mitä, kyllä ruoka maistuu, jos se on herkullista. Joskus kun F juuri etukäteen alkaa protestoida jostain ruuasta, kysyy A aina häneltä: ”Koska täällä on ollut pahaa ruokaa?”. Vaikka tuo kysymys on esitetty kymmeniä kertoja, joka kerta tyttö havahtuu. Koska faktahan on, että lopulta – alun epäluulojen jälkeen – jokainen ruoka on kuitenkin maistunut.

Tämä onkin minusta aika iso pointti. Itsekin nimittäin ajattelen, ettei mikään ruoka ole lempi- tai toisaalta inhokkisafkaani. Kaikki riippuu siitä, miten se on valmistettu! Jokaisen ihanan ruuan voi pilata huonoilla raaka-aineilla ja puutteellisilla kokkitaidoilla. Toisaalta jokaisesta lähtökohtaisesti pahasta ruuasta saa hyvää, jos se tehdään vaan oikein. Tässä suhteessa en usko, että lapset ovat yhtään erilaisia kuin ketkään muutkaan. Heillä on makuuaisti siinä missä aikuisillakin, ja siksi en ole koskaan tajunnut sitä, että lapsille tehdessä ruokaa pitäisi jotenkin häivyttää kaikki mausteet ja maut jonnekin harmaaseen mössöruokahöttöön.

Kolmas ja tärkein vinkkini matkalla kaikkiruokaisen lapsen kasvatuksessa on se, että lapsi tulee ottaa mukaan keittiöön. Olen nimittäin monen monta kertaa huomannut, että kun F on saanut itse valmistaa ruuan, on syömäintokin noussut hurjasti. Ensinnäkin lapsi näkee siinä, mitä ruokaan tulee. Silloin ei tarvitse epäillä, että safkaan olisi piilotettu paha sipuli (vaikka onhan sinne). Toisekseen omatekemän ruuan maistelu on hauskaa. Me teimme viime viikolla yhtenä päivänä koko perheen voimin pulled pork -tortilloja. A teki guacamole, minä salsan ja F korianterilla, mintulla ja parilla muulla ainesosalla maustetun jogurttikastikkeen. Ja voi sitä riemua, kun tyttö sai laittaa omatekoista soosia tortillalätyn väliin. Halusi tehdä koko homman uudelleen myös seuraavana päivänä ja oli pettynyt, kun salsaa oli jäänyt niin paljon, ettei päässyt kokeilemaan myös sen tekoa.

Olen melko varma, että jos jogurttikastike olisi tullut vain valmiina pöytään, F:ää olisi pitänyt erikseen suostutella maistamaan sitä. Mutta kun kastike tuli omien kätösten kautta, söi hän sitä suurella innolla ja hyvällä ruokahalulla.

Ymmärrän hyvin aikuisten tuskan ennakkoluuloisten lasten ruokakuvioissa. En itse esimerkiksi syönyt muutamia jauheliharuoka lukuun ottamatta punaista lihaa kuin vasta ensi kerran 20-vuotiaana. Muistan sen karmean tunteen, kun joskus harvoin lapsuudessa olin maistanut lihaa ja tajunnut samassa hetkessä, että se tosiaan oli jonkin LIHAA. Oksennus tuli väkisin suuhun ja en vaan pystynyt nielemään ruokaani. Jotkut persoonallisuuden piirteet pätevät tietysti myös ruokailussakin, eikä kaikille maistu samat ruuat. Silti uskon vahvasti siihen, että perheen ruokakulttuuri, yhdessä kokkailu ja erilaisten makujen tarjoaminen tuottaa paljon tulosta.

F veti aamulla vihersmoothien, jossa kaiken muun lisäksi oli mm. selleriä, pinaattia ja sitruunaa. Tuli hyvä mieli, kun hän halusi sitä lisää. Vielä vuosi sitten selleri aiheutti hänessä puistatuksia, mutta nyt sitä saa laittaa – jopa ihan niin, että hän tietää asiasta – smoothieen kuin mehuunkin. Makuaisti kehittyy siinä missä jokin muukin taito!

Lisää aiheeseen liittyviä postauksia vaikkapa nämä kaksi: 7 vinkkiä, joiden avulla lapsi syö paremmin kasviksensa ja Voiko lapsen ruokkia vain salaatilla? 

-Karoliina-

Kuva: Johanna Alanko 

 

 

Kommentit (65)

Voi apua! Ensinnäkin, ihanaa että sinulla on lapsi, joka maistaa ja syö, vaikka ensin protestoisikin.

Sitten. Lapsen syöminen ei ole _välttämättä_ yhtään kiinni siitä miten kotona maistatetaan, keskustellaan, osallistetaan ja miten hyvää ruoka on. Inhottaa sanoa näin suoraan, mutta tässä on vähän sellainen syyllistävä klangi, että jos lapseni ei syö, et vain ole osannut häntä totuttaa ja kasvattaa. Koska asia ei ole niin, välttämättä.

Terveisiä vaan äidiltä, jolla on yksi reipas syöjä, yksi keskivertoepäluuloinen ja yksi, joka syö vaan hedelmiä, vihanneksia ja jogurttia.

Oliko tämän postauksen tarkoitus kehuskella kuinka äärimmäisen taitavia ruuanlaittajia te olette ja kuinka äärimmäisen fiksu sinun lapsesi onkaan kun syö niin ”reippaasti”?

Tietysti 😉 Hyvin löydetty postauksen pointti! 

Kuten aiemmatkin kommentoijat tuoneet ilmi, kyllä nirsostakin lapsesta voi kasvaa ihan kaikkiruokainen aikuinen. Itse olin hyvinkin nirso lapsena ja olen edelleenkin valikoiva (englannin picky -sana sopisi loistavasti tähän), mutta kuitenkin sanoisin olevani kaikkiruokainen. Edelleen on ruokia, joita en itse esimerkiksi osta tai mielelläni syö, mutta ainoat joihin en yleisesti pitkällä tikullakaan koske ovat pinaattikeitto ja oliivit. Keitto inhostani syytä osaksi koulua, jossa sitä pakotettiin syömään ja se tuli sitten myös ulos saman tien, en sen jälkeen ole koskenut. Oliiveissa taas jo haju etoo liikaa, mutta ehkä jonain päivänä niitäkin alan maistella.

Meillä ruokaa on aina laitettu huolella se ei ole ollut vain polttoainetta, kuten asian ilmaisit ja meitä lapsia on myös otettu mukaan sen tekemiseen, mutta silti olen ollut tietyistä asioista pitkään nirso. Veljeni taas ovat olleet kaikkiruokaisempia, mutta heilläkin on ollut inhokkinsa, joita minä taas olen sitten saattanut syödä. Eli nuo kertomasi vinkit eivät tosiaan aina päde kaikkiin lapsiiin. Ja mitä itse olen huomannut, niin tämä ruuan hifistely meillä on johtanut siihen, että en edelleenkään tiettyjä ruokia syö lounaspaikoissa/kouluissa, koska kotona ne on tehty aina niin hyvin ja maistuneet, etten halua pilata noita ruokia syömällä pussista tulleita versioita. Eli tällainen pelkästään hyvän ruuan laittaminen voi myös olla oma kuoppansa, koska itse rakastan tiettyjä ruokia vanhempieni kokkaamina, mutta muualla kun maku ei olekaan ”yhtä hyvä” ja raaka-aineet ”vääriä” niin voisi kuvitella, etten kyseisistä ruuista pidä lainkaan.

Eli kyllä itsekin kannatan ennemmin ajatusta, että ruuasta nautitaan ja se tehdään hyvin, mutta joskus kannattaa lastakin totuttaa ajatukseen, ettei aina se ruoka ole samalla tavalla tehtyä kuin kotona. Ja samalla pitää myös mielessä, ettei se kovin vaarallista ole jos lapsi ei jotain ruoka-ainetta suostu syömään millään. Itse en ole aikanani syönyt ollenkaan tomaatteja, mutta nykyään ne ovat ehdoton osa voileipiä ja muihinkin ruokiin niitä innokkasti sotken. Pakottamalla (vaikket sitä todennäköisesti teekään) taas voi helposti saada sellaisen reaktion, ettei lapsi koskaan tule kyseistä ruokaa toista kertaa maistamaan. Itselläni ainakin vieläkin nousee kuvotus jo pelkästä pinaattikeiton ajattelusta kiitos koulun.

Hyvä pointti! Tähän tulee mieleen meidän perheen klassikkotarina, jossa siskoni ei suostunut syömään omaa lempiruokaansa kaverinsa luona. Selitys oli: ”eriväristä kuin kotona” 😀 

Susta itsestäkin siis loppujen lopuksi tuli ihan kulinaristi, vaikka sulla oli aika pahalta kuulostava ruokaongelma lapsena ja vielä aikuisiälläkin.

Joten älkää olko huolissanne, vaikka nämä ohjeet ei toimisi! Lapsellanne on vielä toivoa 🙂

Näinpä! Aika monessa asiassa lapset kehittyy. Tosin uskon, että kehitystä voi avustaa ja vähän tuuppia!

Luitkohan tuon Voiko lapsen ruokkia vain salaatilla- postauksen kommentteja ollenkaan, kun siellä useaan otteeseen kerrottiin miten lapset saman perheen sisälläkään eivät syö samanlailla, vaikka he olisivat pienestä pitäen mukana ruoanlaitossa, saisivat rauhassa maistaa uusia makuja ja ruoka on hyvää. Vai luuletko, että nirsojen lasten perheessä ei osata laittaa hyvää ruokaa ja kyse on vain siitä. 🙂

Luin 🙂 Ja juuri siksi tämä jatko-osa! 

Toi otsikko kertoo jo kaiken siitä millä sävyllä tää kirjoitus on kirjoitettu…

Niinkö? 

Pitää muistaa se että lapsen ei tarvitse tykätä kaikesta (varsinkaan ekalla kerralla) koska eihän aikuisetkaan kaikesta tykkää. Mut ruokaa ei haukuta pahaksi, voi sano että ei oo mun makuun. Meillä 6v joka on tottunut että chiliä on melkein kaikissa ruuissa meillä. Inhokit maissi ja pavut (maistettu useita kymmeniä kertoja silti) Ja kyllä, kaikkea pitää maistaa mut tosiaan ei tarvi tykätä.

Juuri näin 🙂 

Huoh, kumpa se olisikin noin yksinkertaista… Ei varmaan ollut sun tarkoitus, mutta postaus tuntui syyllistävältä. Kaikki lapset kun on erilaisia ja vaikka kuinka meillä todella nähdään vaivaa ruuan eteen, tarjoillaan uusia makuja ja ja ja niin ei uppoa ei.

Mulle ruoka on todella tärkeä osa elämä. Rakastan laittaa ruokaa, tehdä viikon ruokalistoja ja nimenomaan laittaa omalle perheelle hyvää ruokaa. Silti meillä asuu lapsi joka kasvaa painonsa kanssa niin miinus käyrällä että huolettaa… Voi mennä puoli päivää syömättä mitään, lounaaksi syö viilin ja sitten illalla karjalanpiirakan. Siinä koko päivän ruoat.

Joka päivä kyllä tarjoan muutakin ja hän istuu ruokapöydässä meidän muiden kanssa ruoka-aikaan. En kuitenkaan koe tarpeelliseksi pakottaa, en hirveästi neuvotella enkä käskeä. En halua että ruokailusta tulee lapselle tukala, sellainen ettei halua tulla pöytään…

Itse olen ollut lapsesta asti kaikkiruokaikainen ja tämä tilanne on ollut tosi vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Lapsi ei vaan syö ja mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota että hän ei syö sitä vähemmän hän syö… Se on pelottavaa. Mitään varsinaista syytä tähän tilanteeseen ei ole löytynyt, en tiedä miksi näin on kun kaikkea on tarjottu ja kannustettu maistamaan, otettu mukaan keittiöön ja ruokalistan suunnitteluun, kaupassa saa valita itse mitä hedelmää haluaisi yms. Hän ei vaan syö…

Lapsesi kuulostaa aikalailla minulta pienenä. En nyt ehkä noin paha ole ollut, mutta melko pieniruokainen ja kokoinen olen koko lapsuuteni ollut. Itse sanoisin, että ei kannata huolestua liikaa, eikä tosiaan kiinnittää huomiota syömiseen liikaa. Yrittää joskus kehottaa maistamaan jotain, mutta pakottamaan ei kannata, se monesti saa vain huonoa jälkeä aikaan. Ihmettelyä ja kyttäämistä kannattaa myös välttää, kuten itsekin sanoit ettei ruokailusta tule ahdistavaa. Itselläni on vieläkin joskus vaikea syödä ravintoloissa tai vieraampien ihmisten kanssa, koska pelkään, etten jaksa syödä kaikkea ja ihmiset ihmettelevät jos ruokaa jää. Tämä pelko/stressi taas johtaa helposti siihen, etten saa mitään alas, koska mietin syömistä liikaa ja tulen ”täyteen” melkein heti pelkän stressin takia. Eivätkä vanhempani siis ole pakottaneet syömään, mutta muiden ihmisten ihmettely nuoruudessa on saanut tämän varmaankin aikaan. Eiköhän se ruoka ala toivottavasti jossain vaiheessa kiinnostaa enemmän 🙂

Missään nimessä ei ollut tarkoitus syyllistää. Vaan kertoa vaan vinkkejä niihin tapauksiin, jotka ovat helpompia. Kuten facessa kirjoitin, ilman tämmöistä F ei esimerkiksi varmuudella söisi kuin jotain hamppareita ja pastaa. Hänelle pieni painostus on tehnyt hyvää, kaikille ei varmasti.

Tsemppiä ruokailuihin <3 Kaikkeen ei voi vanhempi vaikuttaa, joten älä ota asiasta liian suurta taakkaa. Ja jos lapsi kasvaa, silloin asiat on varmasti hyvin, vai kuinka?

Myös täällä löytyy kaikenlaista syöjää samojen seinien sisällä. Nuorin nirso, keskimmäinen syö ennakkoluulottomasti ja vanhin välttää tiettyjä ruokia.
Omat ruuanlaittotaitoni eivät yllä huippukokkien tai superkulinaristien tasolle. Kovin tylsää perusruokaa laitan. Mutta leipoa osaan.
Myös ikävaiheet lapsilla vaikuttavat syömiseen. Paraskin syöjä alkoi nirsoilemaan kun kasvoi murrosikäiseksi.
Tuli nälkä! 🙂

Mä taas olen selvästi laiskempi leipoja. Sitä pitäisi taas viritellä! 

Arvostan aina sitä, jos vanhemmat jaksavat/haluavat panostaa ruokailuun ja se ei ole pelkästään polttoainetta. Itse olen myös hirveän kiitollinen vanhemmilleni siitä, että meillä oli joka päivä samaan aikaan ruoka, jolloin koko perheen oli kokoonnuttava pöydän ääreen yhdessä. Monessa perheessä kun tuppaa olemaan niin, että kaikki syö yksitellen, silloin kun ehtii.

Mutta, vaikka hyviä vinkkejä Kerroitkin, niin aina lapsen ruokailu ei ole näistä seikoista kiinni. Tiedän sen kokemuksesta, koska myös meidän perheessä ruoka näyttelee suurta osaa. Siitä puhutaan ja sitä suunnitellaan yhdessä. Olemme myös mieheni kanssa kummatkin ammattilaisia, siis kokkaamme myös työksemme, joten uskallan väittää että kokkaustaidoistakaan ei ole tässä kohtaa kyse. Lapset myös tykkäävät osallistua ruoanlaittoon ja leivontaan. Mutta silti meillä on kaksi melko nirsoa lasta, jotka harvoin syövät hyvällä ruokahalulla lautasen tyhjäksi.

Tuo perheen yhteinen ruokailu on hetki, jonka muistan niin hyvin omastakin lapsuudesta ja josta haluan pitää kiinni. Harvoin sitä nimittäin muuten ihan varmuudella juttelee perheen kanssa niin rauhassa arkipäivän keskellä. 

Jos mullakin olis vain yksi lapsi, kuvittelisin olevani ihan superhyvä kasvattaja koska lapsi syö mitä vaan. Koska mulla kuitenkin on toinen ja kolmaskin lapsi, ymmärrän että vanhemmalla on asiaan kohtuullisen vähän vaikutusvaltaa. Samat jipot ja periaatteet, kolme täysin erilaista ruokailijaa.

Hassu päätelmä sulla mun ajattelumallista. On kurja ajatella, että sait tekstistä viestin, että tuolla tavalla ajattelisin. 

Joillekin meistä ei suoda kuin yksi lapsi ja silti yritetään keksiä tapoja hoitaa vanhemmuus ja kasvatus yritysten ja erehdysten kautta. 

Mullakin oli vielä sädekehä esikoisen kanssa – hän söi aikusten alkupaloja ravintolassa ja vaati saada palvelutiskistä jokaista erikoisuutta kotiin maistettavaksi. Hän söi kaikkia ruokia, kaikkia mausteita, ja vaikka ei olisi jostain ruoasta tykännyt, söi silti.

Sitten sain toisen lapsen.

Toisen lapsen, joka ei seuraavalla viikolla suostu syömään edes sitä, mikä viime viikolla oli ehdottomasti lempiruokaa.

Lapsen, joka ei syö hernekeittopäivänä edes sitä pannaria. Eikä hilloa.

Lapsen, joka näkee ruoasta päältä maistamatta, että se on pahaa. Ja joka ei sen jälkeen maista. Ei hyvällä eikä pahalla, ei houkuttelulla, kehulla, kannustuksella, tuuppimisella, painostuksella eikä kiristämisellä. Kun ei, niin EI.

Onneksi hän on nirso lapsi jo kolmannessa polvessa, joten me tiedämme, että ”kyllä sinä isona opit tästäkin ruoasta vielä tykkäämään”.

Niin. Lapset ovat kovin erilaisia syöjiä. Osa maistaa kaikkea uutta innoissaan, osa on ennakkoluuloisia ja heitä saa houkutella maistelemaan.

Mielestäni kaikesta ei tarvitse tykätä. En minäkään tykkää esim. parsakaalista, en vaikka olen maistanut monella eri tavalla valmistettuna. Enkä usko, että kyse olisi aina huonosti tehdystä ruuasta.
Melkoinen yleistys, että jos ruoka ei maistu, sen on oltava huonosti tehtyä ja tästä syystä pahaa. Sen kuvan tästä postauksesta sai.

Jos ideana on vaan saada muksu syömään vaikkapa kesäkurpitsaa, niin tokihan sen saa sujautettua sapuskaan ilman, että se edes sieltä maistuu.
En usko, että sama lapsi söisi esim. moussakaa, jos ei tykkää kesäkurpitsasta. Ei, vaikka se olisi kuinka hyvin tehtyä.

Mielestäni on kuitenkin eri asia maistuuko esim. sienet sieninä vai johonkin ruokaan piilotettuna.

Millaista on harmaa mössöruokahöttö?

Se, että melko isoillekin lapsille ruoka tarjoilaan ilman mausteita, suolaa tai vaikka chiliä, vaikka se siihen oikeasti ”kuuluisikin”. 

Pakko tähän väliin kirjottaa, että suolan vähentämisestä hyötyisi koko perhe. Suomessa syödään paljon enemmän suolaa kuin olisi tarve. Makuaisti tottuu vähäsuolaiseen ruokaan yllättävän nopeasti.

No eihän maustamaton ruoka taida maistua kovinkaan monelle, eihän se edes maistu miltään.
Mausteiden ja suolan pois jättämistä en ymmärrä, jos lapsi siis pystyy niitä ikänsä puolesta syömään. Chili varmasti vaatii totuttelua eikä sekään kaikille maistu.
Meillä molemmat muksut syövät hyvinkin mausteista ruokaa ja chilitkin menee.
Toki molemmilla on ruokia, joista eivät tykkää. Näin saa ollakin. Kaikkea kannustetaan maistamaan, mutta pakottamaan ei aleta.

Moussakaa kannattaa kokeilla munakoisolla. Toimii!

Meillä kolmesta lapsesta vanhin syö kaikkea, ravintolassakin on ikäisekseen tosi kokeilunhaluinen.

Keskimmäinen syö melko hyvin, mutta ennakkoluuloja joihinkin ruokiin on.

Nuorin taas on tosi rajoittunut ruokailun suhteen. Jossain vaiheessa oli vain pari ruokaa joita pystyi syömään.

Kaikki on saman kasvatuksen saanut ja meillä tosiaan kotona tehdään päivittäin ruokaa ja me vanhemmat ollaan kulinaristeja. Onneksi iän myötä lapset yleensä oppii tai viimeistään sitten aikuisena 🙂

Itsekin olin lapsena nirso lihan suhteen mutta niin vaan olen oppinut syömään mitä vaan. Mielestäni asiasta ei kannata tehdä kovin isoa numeroa jos lapsi on valikoiva ruuan suhteen. Kaikki pakottaminen pahentaa yleensä vaan ongelmaa. Taustalla saattaa olla aistiyliherkkyyttä tai muuta josta johtuen vaikka ruuan koostumus on epämiellyttävää.

Meillä oli lapsuuden kodissa aivan sama kuvio: Minä en syönyt lihaa, yksi sisko söi kaikkea ja kolmas oli äärimmäisyyksiin asti ronkeli. Nykyisin kaikki syö melkein kaikkea! 

Meillä on myös kaksi hyvää syöjää kotona ja koen, että omalla asenteella voi tehdä jo paljon. Meillä ei esimerkiksi koskaan kysytä onko ruoka pahaa, vaan siitä keskustellaan positiivisen sanoin. Jos on jotakin mistä ei lapset ei maistamisen jälkeen tykkää, ei meillä yökötellä vaan se siirretään lautasen reunalle jos lapsi ei sitä syö. Aikuiset päättää mitä syödään ja monipuolisesti ja lapset ovat myös paljon päässeet ravintoloihin ja kahviloihin ja siellä aina valittu aikuisten listasta lastren listojen sijaan. Ja mausteita ja raaka-aineita on käytetty rohkeasti ihan pienestä saakka ja itse pohdittu mistä ruoka tulee.

Ihana kuulla tuollaisesta <3 Itseäni harmittaa lastenlistojen köyhyys. Ja koska minusta toisaalta lapsella on oikeus valita harvoilla ravintolakerroilla ruokansa, tulee pöytään usein se ihan-perus-lohi tai lihapulla, vaikka tarjolla olisi mitä herkkuja aikuisten listassa. 

Paras ravintolakokemus on monen vuoden takaa oululaisesta Hugosta. Siellä tehtiin lapselle tismalleen sama annos kuin aikuisille, mutta kasvisten koko, asettelu ja muut yksityiskohdat oli räätälöity lapsen suuhun. Ihan loistavaa! 

Itse söin yhdessä vaiheessa lapsena vain makaroonia ja karjalanpiirakoita. Melkein aikuiseksi asti pitsassani oli ainoastaan kinkkua ja hampparin välissä pihvin lisäksi vain ketsuppi. Nykyään olen melkeinpä kaikkiruokainen. 🙂

Siksi en jaksa huolestua, vaikka lapselleni ei ihan kaikenlainen ruoka uppoa. Enkä jaksa suoraan sanottuna ihan hirveästi nähdä vaivaa siinäkään, että tarjoaisin kaikenlaisia uusia makuja jatkuvasti. Arkena ruoka on meillä polttoainetta, joten mielelläni laitan niitä ruokia, joiden tiedän maistuvan koko porukalle. Uusia reseptejä kokeillaan silloin tällöin, mutta pääasiassa mennään tutuilla ja turvallisilla 🙂

Uusien makujen kanssa periaate on, että maistaa pitää, mutta ei ole pakko syödä jos on pahaa. Omasta lapsuudesta muistan kaikkein kamalimpana sen, kun pahaa ruokaa oli pakko syödä 🙁 onneksi ajat on muuttuneet koulussakin!

Toi on niin hyvä asenne: Muistan  itse, kun joskus oli tosiaan pakko (koulussa) syödä lihaa. Ei vaan mennyt alas, oksetti ja vedet tuli silmiin. Sellainen pakkosyöttö on kauheaa. Makujen maistaminen tosiaan ihan eri juttu. 

Oliko se niin, että jotain uutta makua pitää testata 20 kertaa, jotta tietää, pitääkö siitä? 

Hyviä kommentteja vanhemmilla. Kaikkeen et voi vanhempana ja kasvatuksella vaikuttaa ja tämän minäkin lapseton ihminen olen elämäni aikana oppinut. Siksi on aina yhtä inhottavaa lukea ”näin teet sitä ja sitä” oppaita iltalehdistä tai blogeista. Ei se elämä ole niin mustavalkoista

Ihan oikeassa olet! Tosin: Kasvatuksessa ja elämässä usein ainakin itse olen hyötynyt monista vinkeistä, joita olen saanut. Tietysti ollut myös paljon turhia, mutta mielelläni olen vinkkejä ottanut vastaan ja myös testannut. 

Meillä epäluuloisuus menee makujen ohi koostumukseen asti. Ihan sama miltä sosekeitto maistuu, koostumus oksettaa esikoista niin paljon, ettei pysty. Samasta keitosta paistetut pihvit jo menee. Tämä kaveri ei siis meinannut edes suostua maistamaan pirtelöä juuri koostumuksen takia vaikka tiesi sen olevan jäätelöä.

Mutta jos teillä tehdään niin hyvää ruokaa, että epäluuloinenkin maistelija tykkää, lisää ruokalistoja ja etenkin reseptejä kehiin! Olen onneton maustaja. Etenkin kun yritän olla käyttämättä suolaa, jotta suolan saanti pysyisi jotenkuten aisoissa. Suomalaisilla kun suositusrajat paukkuvat helposti jo piilosuolasta.

Kai kuvittaja sai tästä kuvasta asianmukaisen palkkion? Eikä vain 10e

Se, joka on pikkuisenkin perillä kirjoittamisen periaatteista ja lainalaisuuksista, tietää, että otsikkojen on pakko olla provosoivia. Ei kai niitä muuten kukaan lukisi. Eikä kukaan kirjoittaja ajattele, että kirjoitanpa mahdollisimman tylsän ja ärsyttämättömän otsikon, jotta kukaan ei kiinnittäisi tähän tekstiin huomiota. Kirjoittaja tekee juuri niin niin kuin pitääkin ja te/me lukijat toimimme nyt juuri niin kuin on haluttukin. On win-win-tilanne. Kirjoittaja saa klikeistä tuloja ja me lukijat pääsemme nimettöminä ja kasvottomina päästämään irti sisäisen pirumme ja saamme haukkua sydämen kyllyydestä ihmistä, joka meille avaa elämäänsä. Ja meillä on varmaan siitä kovinkin hyvä mieli. Pitäähän toki olla huolissaan ainakin päiväpeitoista, vihanneksista, saadusta palkasta ja palkkioista, ruokailutavoista, lasten kasvatuksesta, sisustamisesta ja parisuhteesta. Toisten.

Harvassa on sellainen opetus, jossa kannustetaan otsikoinnilla provosoimiseen. Provosoiminen on hyvä tehokeino oikein käytettynä ja toki moni haluaa provosoido koko tekstillään alusta loppuun saakka, mutta silloin täytyy olla valmis ottamaan se ärsyttävän tyypin rooli omakseen. Minusta tämän blogin kirjoittaja ei sitä ole osannut omaksua ja hän ei selkeästi itse edes ymmärrä, että jakaa muille neuvoja kuin paremminkin asiaan perehtynyt ammattilainen. Kun hän lopulta saa kritiikkiä itsensä asettamisesta korokkeelle, hän puolustautuu väittämällä itseään väärinymmärretyksi.

Tiiätkö, jos kirjoittaa hyvää ja mielenkiintoista blogia, otsikon ei ole pakko olla provosoiva. Minusta ihan äidinkielen tunnillakin opetetaan, että otsikon tulee vastata tekstin sisältöä. Se on tärkeää.

Tässä tuo aiemmin ehdotettu otsikko olisi ollut lukijalle paljon mielekkäämpi vaihtoehto. Ilman huutomerkkiä.

Mielipide.

Ai niin, lisään vielä että erityisesti huutomerkeistä!!!

Voi miten toivon että sinulle tarjotaan työstä korvaukseksi nättiä hymyä ja sitä että työn teettäjä lupaa kehua sua vastaantulijoille.
Vieläpä huutomerkkien kera!!!!!!!!

Meillä yksi muksu ja kaikkiruokainen on.En ole tehnyt numeroa lapsen syömisestä.Syö samaa mitä itsekin ja vaihtelua yritän miettiä ruokiin.Tykkään ruuanlaitosta mutta arkena siihen jää aikaa liian vähän.Vapaapäivinä sitten teen ruokaa senkin edestä.Mikään gourmetkokki en ole,perusruualla mennään.Leipoa tykkään.Päiväkodissa lapsi syö kaikkea ruokaa ja innolla maistaa uusia juttuja.Mies ei meillä kokkaa ollenkaan,ei vaan halua vaikka osaisi.Lapsuudessa perheelläni oli lounas klo 11 ja päivällinen klo 16 jolloin piti olla ruokapöydässä (jos ei oltu koulussa).Noista ruoka-ajoista pidettiin kiinni.Veljeni ei muuten suostunut lapsena syömään esim.porkkanaa mutta syö kyllä nykyään sitäkin.Nyt minulla on oma perhe jossa kaksi vuorotyötä tekevää aikuista ja yksi lapsi.Arkena syödään töissä (tiellä lounasaika usein iltapäivällä) ja muksu syö päiväkodissa ennen kotiin hakua.Syömme siis arkena kotona vain iltapuuron (päivällinen ei enää mahtuisi mahaan).Vapaapäivinä syödään sitten se 5-6 kertaa ja ruoka-ajat on silloin säännölliset.Arkisin päivän jutut vaihdetaan siis puurolautasen ääressä.Meillä ruokailussa toimii stressittömyys,mitään ei pakoteta mutta maistetaan.Ruuanlaittoon toivoisin enemmän aikaa mutta olen joutunut hölläämään töissä käynnin vuoksi.Esim.eilen haettiin lounas kaupan palvelutiskiltä (ihanaa vuohenjuustosalaattia ja lohta).Minusta parempi vaihtoehto eineksille.

Hei Karoliina!

Olen järkyttynyt siitä, miten nykyään saat toistuvasti (koko ajan) runsaasti negatiivisia kommentteja. Rakentava palaute ja kommentointi on ihan eri asia kuin jatkuva nillittäminen aiheesta kuin aiheesta, takertuminen sanavalintoihisi ja välimerkkeihin sekä tahallinen provosoituminen joka ikisestä tekstistä. Epäilen löytyisikö enää yhtään sellaista postausaihetta, jonka nämä lukijat voisivat neutraalisti lukea ja ymmärtää, että se mitä kirjoitat on sinun kokemaasi ja sinun elämääsi, etkä ole kirjoittamassa heille kaiken kattavaa Näin elät täydellisesti ja onnistuneesti ja onnellisesti -opusta.

Ylipäätään soisi ihmisten kaikkialla netissä miettivän tarkemmin tarvettaan kommentoida. On eri asia tuoda omalla kommentillaan lisäväriä, uutta näkökulmaa tai täysin vastakkainenkin mielipide johonkin aiheeseen kuin tieten tahtoen aiheuttaa pahaa mieltä epäasiallisilla, piikittelevillä ja alentavilla sanoilla. Blogimaailmaan kuuluu kommentointi, vastavuoroinen keskustelu. Bloggaajat ovat rohkeita, kun kirjoittavat itse omalla nimellään ja kasvoillaan. Kommentoijista harva siihen kykenee, uskaltaa. Nimetön kommentointi mahdollistaa jatkossakin sen, että ihmiset voivat takoa näppäimillään kaikkea sellaista, mitä eivät kasvotusten kehtaisi ja uskaltaisi sanoa. Se, jos mikä on raukkamaista.

Kunpa jokainen muistaisi, että bloggaaja on myös ihminen, ihan tavallisine huolineen ja murheineen. Että blogi on aina vain pintaraapaisu siitä elämästä, mitä hän elää. Jos kirjoittaa pinnallisempia asioita, leimautuu pinnalliseksi. Jos avaa syvällisempiä asioita, niihin sohitaan välittömästi. En edes käsitä, kuinka bloggaajat jaksavat sitä syljen ja arvostelun määrää, mitä saavat välillä (usein?) päälleen.

Äitien raakuus toisiaan kohtaan on pelottavaa. Sitä pohdin nyt paljon, kun esikoistani odotan. Millaisen mallin me äidit annamme lapsillemme sillä, että arvostelemme julmasti toistemme tapoja kasvattaa, elää ja olla.

”Silti uskon vahvasti siihen, että perheen ruokakulttuuri, yhdessä kokkailu ja erilaisten makujen tarjoaminen tuottaa paljon tulosta.” Kyllä, näin uskon minäkin. Se ei ole tae sille, että lapsesta tulisi kaikkiruokainen! Mutta se antaa lapselle mahdollisuuden maistella, totutella ja turvallisesti kokea yhdessä perheen kanssa. Se on lapsen makumaailmaa avartavaa, ennemmin tai myöhemmin.

Ollaan ihmisiksi. Levitetään enemmän hyvää mieltä ja positiivisuutta itseemme ja toisiimme.

Olisi kiva jos tekisit postaus sarjan perheesi ruokaohjeista 🙂 Uudet vinkit arkiruokiin on aina paikallaan.

Ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani! Paitsi että kaupassa pitää kyllä käydä ihan itse, koska Prismaa saati kauppakassipalvelua ei ole lähimaillakaan. Sinne lapsi lähtee lähes aina mukaan.

Niin, ja paitsi ettei se meidän lapsi syö siltikään monipuolisesti. 🙂 Musta on hienoa että teillä homma toimii, mutta vähän nämä tällaiset aina kirpaisee, kuten jo salaattipostaukseen kommentoinkin.

Nämä samat keinot toimineet myös meillä. Ja olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että makuaisti kehittyy myös lapsella. Itsekin inhosin korianteria, kun maistoin sitä ensi kerran aikuisena. Maistui saippualle. Nyt rakastan korianteria, eikä maistu yhtään saippualle 😀 samoin kävi esim. jeeran eli juustokuminan kanssa.

Minulla on kaksi lasta ja kyllä toinen on kuin onkin luonnostaan paljon nirsompi kuin toinen. Mutta hänen kanssaan olemme ”treenanneet” enemmän ja koko ajan hän syö monipuolisemmin.

Meillä on pakko maistaa, mutta ruoka SAA OLLA PAHAA! miksi ei saisi?! Ruokaa ei saa tuomita maistamatta, mutta kun on maistanut se SAA olla pahaa. Siitä huolimatta sitä maistetaan myös seuraavalla kerralla. Ja usein käy niin että kun ruokaa maistetaan, niin se onkin hyvää ja lautanen tyhjenee 🙂

Meillä laitetaan paljon erilaisia ruokia ja aikuiset päättää ne. Toki myös lapsilta kysytään ja heiltä tuleekin jo mahtavia toiveruokia. He myös valitsevat mielummin kotitekoisen pizzan ja hampparit kuin vaikka Hesestä ostetut. Meillä ei tehdä, eikä ole koskaan tehty lapsille esim. vain makaronia +(eines) lihapullia. Miksi tehtäisi? Emme syö sellaista ruokaa, miksi tekisimme sitä lapselle/opettaisimne hänet syömään sitä? Meillä tehdään myös todella paljon erilaista ruokaa, kokeilemme uusia reseptejä yleensä monta kertaa viikossa. Käytämme ruoanlaittoon aikaa ja suunnittelemme seuraavan viikon ruoat etukäteen. Maustekirjo on laaja! Chiliä nirsompi lapsistamme sietää paremmin kuin ”kaikkiruokainen”, mutta se on ihan ok, koska ruoan mausteisuus ja maku ei ole riippuvainen chilistä.

Lapsemme (myös meidän mielestä se ”nirsoilija”)saavat kehuja päiväkodissa, kun syövät kaikkea. Mutta sen eteen on tehty paljon työtä, joka alkoi jo vauvana. Kaikki mahdolliset kaupansoseet käytiin läpi ja kaikki yhdistelmät mitä keksittiin, tehtiin itse. 😀 Silloinkaan ei syötetty vain sitä ”mistä vauva tykkää”.

Ja vielä loppuun.. minä olin nirso. Söin mm. kuivia makaroneja ja kaurahiutaleita 😀 inhosin juustoa, ketsuppia, makkaraa, rahkaa jne. Ja söin pizzasta pelkät reunat 😀 mutta voin rehellisesti sanoa, ettei minua myöskään ”opetettu” kaikkiruokaiseksi. Meillä oli/on ihana, rakastava, paras äiti, joka teki alusta loppuun monipuolisen ruoan, mutta joka oli pääosin sellaista mikä meille lapsille maistui. Myöhemmin ”opin” itse kaikki ruokaiseksi. Myös miehelläni on ollut lapsuudessa kausi kun suostui syömään pelkkiä makaroneja 😀 nyt olemme todellisia kulinaristeja molemmat. syömme hyvin pitkälti kasvis-/kalaruokia ja lapsemme (4 ja 7) puputtavat fenkolit, salviat, sellerit, sipulit, kyssäkaalit yms. Ja etanat on minusta PAHOJA, ja sen tietää myös lapseni, joille ne maistuvat 😉

Eli työtä lapsen kaikkiruokaisuuden eteen voi ja kannattaa tehdä! <3 miksi kaikkiruokaisuus ja ihana makumaailma pitäisi löytää vasta aikuisena?

Ylellä oli tänään tähän liittyvä juttu, jossa oli samankaltaisia pointteja. Tätä samaa varmaan ajoit takaa, vaikka jotkut lukijat syyllistyivät provosoivasta otsikosta.

https://yle.fi/uutiset/3-10037752

Tärkeä aihe, tosin suurimmalle osalle vanhemmista itsestäänselvyyksiä. Eikä varmaan ole tarkoitus väheksyä sitä, että on kokemusta vaan yhdestä lapsesta, mutta toki se perskpektiivi jää hieman kapeammaksi. Uskoisin että saamasi kritiikki johtuukin tästä, sellainen lukijoiden aliarvioiminen väijyy tekstistä, huutomerkinkin olisi voinut jättää otsikosta pois. Pieniä mutta tärkeitä yksityiskohtia.

Postaus herätti samoja ajatuksia myös itselläni. Otsikoksi mietin myös vaihtoehtoa ”Näin opetin lapseni syömään ennakkoluulottomasti”.

En kyllä ymmärrä yhtään tätä keskustelua. Ehkäpä siksi, että meillä yhteinen ruokailuhetki keskittyy kohtaamiseen, keskusteluun ja hauskanpitoon. Me laitamme yhden maukkaan, monipuolisen (usen välimerellistä tyyliä) ruuan yhdessä illaksi. Jos on kiire niin se tekee joka ehtii, ja istumme syömään sitä kuitenkin kaikki yhdessä. Monesti pöydässä istuu arkisinkin kavereita, lasten kavereita tai sukulaisia . Tuntuisi niin ahdasmieliseltä ja epämiellyttävältä kyttäämiseltä edes seurata mitä kukin syö, kukin meillä ottaa sen mitä haluaa ja tarvitsee. Lapsemme ovat liikunnallisia, hyviä koulussa, sosiaalisia, normaalipainoisia, pääosin terveitä ja ovat kasvaneet käyrillään, joten en näe mitään syytä edes seurata heidän syömisiään. Joskus joku ottaa lisää, joskus ei oikein maistu, mutta mitä väliä. Pitkällä aikavälillä kukin syö ja saa sen mitä tarvitsee kunhan ei mene tuputtamisella ja tarkkailemalla pilaamaan lasten omaa kyläisyyden tuntemusta. Anteeksi, jos meni ihan ohi aiheen.

Joko luin postauksen liian hätäiseen ja en kohtaa huomannut tai sitten Karoliina ei missään suoraan julistanut, että hänen keinonsa on ainoa oikea, varmasti toimiva. Mielestäni hän vain yksinkertaisesti jakoi vinkkejä, jotka heillä ovat toimineet. Minua on viime aikoina lähes harmittanut Karoliinan puolesta, kun kirjoitus toisensa jälkeen lytätään. Ja kyse on kuitenkin vain hänen omista ajatuksistaan, kokemuksistaan ja mielipiteistään. Kun omat lapseni olivat pieniä, pohdin usein niin tätä, kuin montaa muutakin asiaa ja ongelmaa ystävieni kanssa. Ystävät kertoivat vinkkejä, miten olivat itse asiat ratkaisseet. Ei minulle tullut koskaan mieleenkään alkaa kritisoimaan heitä siitä. Enkä ajatellut, että nyt he luulevat olevansa tämän kanssa yksin oikeassa. Jotkut saamistani vinkeistä toimivat, toiset eivät. Ja vaikka kaikki ei toisiaan omien lasten kanssa toiminut, ei olisi tullut mieleenkään alkaa kritisoimaan tätä toista, jolta vinkin kuulin. Olin ainoastaan kiitollinen, että sain muitakin näkökulmia asioihin, kuin omani.

Sulla on usein hyviä tekstejä, mutta pakko antaa sellainen palaute, että todella usein otsikko ei sovi itse tekstiin yhtään. Tässäkin itse teksteissä (ja kommenteissa) selität miten teillä toimitaan, mutta otsikko on taas sitten todella provosoiva. Ja tätä samaa on ollut aiemmissa postauksissa; eli otsikosta saa ihan väärän kuvan. Eli tällainen kehitysvinkki: otsikoinnista osuvampaa 🙂

Olen samaa mieltä näistä otsikoista. Oletko Karoliina muuten huomannut, että käytät otsikoissa tosi paljon huutomerkkejä? Olen viime aikoina kiinnittänyt siihen huomiota, ja huutomerkit (siis se, että niitä on usein) häiritsevät minua. 😀 Tästäkin otsikosta tulisi vähemmän provosoiva, jos olisit jättänyt huutomerkin pois.

Minäkin suosittelisin pohtimaan tarkemmin otsikointia. Ellet sitten nimenomaan halua provosoida. Aiemmin ehdotettu ”Näin opetin lapseni syömään ennakkoluulottomasti” -otsikko vastaisi paremmin sisältöä. Tosi hupsua yleistää oman kokemuksen perusteella yleisesti lasten syömistä. Vaikka olisi useampikin lapsi itsellä, niin omaan kokemukseen perustuva argumentointi ei vaan ole kovinkaan merkittävää suhteessa niinkin laajaan joukkoon kuin ”lapset”.

Herranjestas. Ihan ekaksi: miksi, oi miksi ihmiset provosoituu näin herkästi ? Täällä vallitsee sellainen ilmapiiri, että jos kerrot lumen olevan valkoista, niin ihmiset takertuu siihen, että lumi ei välttämättä ole valkoista jos koira on vaikka pissannut siihen. Eihän ihmiset kasvotustenkaan kyseenalaidta KAIKKEA mitä toinen puhuja sanoo . En usko sen olevan keneltäkään toiselta äidiltä tai isältä pois, jos kerrot teidän ruokailutottumuksista TEIDÄN perheessä. Mielestäni et tekstissä vähättele millään tasolla muita vahempia ja heidän ruokakasvatus metodeja. Valitettavasti tämän blogin henki on näissä kommentoinneissa mennyt suorastaan naurettaviksi. Useat äiti-ihmiset tuntuu olevan toistensa suurimpia kilpailijoita, mikä on sääli. Haluaisin näiden mamojen itse kirjoittavan julkista blogia avaten omaa elämää ja toiset voisi kommenttiboksissa sylkeä heidän päälle, josko rupeis ymmärrystä löytymään? Itse olen viidennellä kuulla raskaana ja odotan esikoista, ja kauhulla odotan jo sitä miten toiset äidit hyökkäävät, teet niin tai näin. Pakko sanoa vielä, että minua ainakin itseäni suorastaan ottaa päähän aikuiset ystäväni, jotka ovat nirsoja ruoan suhteen ja tuntuu että monet ruoka-aineet ovat nounou listalla. Nämä aikuiset perustelee sitä usein niin, että ei ole tottunut syömään, joten siksi ei maistu, joten hyvä Karoliina, että yrität kasvattaa lastasi maistelemaan eri ruokia:) ja te ilkeät kommentoijat; teille suosittelen opettamaan vaikka jostain hyvästä kasvatusoppaasta lapsillenne ymmärrystä, empatiaa ja luetunymmärtämisen taitoja, jotta ei ole pelkkien geeniperimän varassa. Kiitos 🙂

Miksi aikuisten ystävien nirsous ottaa päähän? Mitä se sinua liikuttaa mitä he syövät tai eivät syö? Terveisin yksi kovin ruokarajoittunut (sekä allergioita että nirsoutta) aikuinen.

Tähän kommettiin: provosoidut itse tarpeettomasti asiallisista JA erimieltä olevista kommenteista

Ilkeät ja tylyt kommentit on toki ikäviä, mutta tokihan kaikki erimieltä olevat eivät kommentoi ilkeästi.
Täälläkin on moni kertonut, kuinka samassa perheessä lapset syövät eri tavoin. Ihan vailla ilkeilyä.
Se, että ei pidä jostain – edes aikuisena – ei välttämättä johdu kotoa opituista ruokailutottumuksista.

Jep, olen samaa mieltä, että saa olla eri mieltä asioista ja myös lukijalla on oikeus perustella omia eriäviä mielipiteitä täällä kommentoinnissa, mutta tahallaan mielensäpahoittaminen ja joka asiaan takertuminen sekä provosoituminen on mielestäni usein vain kirjoittajan kiusaamista.

Itse lapsettomana en provosoitunut tai syyllistynyt, mutta ihmettelin sekä tarkoituksellisen provosoivalta vaikuttavaa otsikkoa sekä puuttuvaa disclaimeria – näin tunteita herättävästä aiheesta kirjoitettaessa, varsinkin viime aikojen kommenttiketjun ilkeilyiden jälkeen, on mielestäni todella hämmentävää ettei koko tekstissä kertaakaan mainita, ettei kirjoittaja tarkoita yleistää että kaikkien lasten kohdalla odottaisi, että nämä keinot yksin auttaisivat. Itsestäänselvyys toki, olettaisin, mutta olisi hieman voinut tasoittaa tekstin provosoivuutta. Koska kyllä vähän ajattelen, että jos joka toisessa tekstissä pahoittelee, että ihmiset provosoituvat ja kommentoivat ikävästi ja joka toisessa painelee pahimpia vanhemmuuden syyllisyysnappuloita ilman mitään pehmennysyrityksiä, niin täytyy myös uskaltaa katsoa peiliin kommenttiketjun sävyn suhteen.

Tärkeä aihe, jota käsittelet hienosti. Näen, että avarakatseisuus ruoan suhteen on hyvä opettaa lapsille jo pienenä. Lasten tulee saada osallistua ”erikoisiinkin” raaka-aineisiin tutustumiseen. Olen itse kärsinyt vuosikaudet ennakkoluuloista ravinnon suhteen ja minun on täytynyt itse opetella syömään oikeasti monipuolisesti vasta aikuisena.

Juuri näin. Vaikka miten valmistelisit lasta uusiin makuihin ja ottaisit mukaan ruoanlaittoon, niin ei ne kaikki silti vaan suostu maistelemaan.

Meillä laitetaan monipuolista ja taatusti herkullista ruokaa, mutta kaikki kolme lastani ovat lähtökohtaisesti nirsoja, jotka syövät mieluiten makaronia ja jauhelihaa. Kehitystä toki tapahtuu nirsoudessakin; joitakin vuosia sitten meillä oli turha laittaa perunaa, mutta nyt se menee kaikille. Paprikaakin tykkäävät nykyään rouskutella, mutta edelleenkään kukaan ei koske parsakaaliin tai papuihin. Porkkanaa on turha tarjota kypsennettynä, mutta raakana sitä on kiva rouskuttaa.

Silti uskon siihen, että heistä lopulta kasvaa monipuolisesti syöviä, ruuasta innostuvia ihmisiä. Niin on käynyt myös minulle ja sisaruksilleni, vaikka mekin olimme aikamoisia nirsoja lapsena. Äitini vaan jatkoi uusien ja erilaisten ruokien tarjoamista koko lapsikatraan nirsoilusta huolimatta (Ai että, se on mahtanut turhauttaa toisinaan! Nimim. Been there…).

Kahteen edelliseen:

Juuri noin, kuten Myntin vikassa kappaleessa sanottiinkin: Sinnikkyys (usein) palkitaan. Vaikkei jokin ruoka maistuisi nyt tai ensi viikolla, varmasti periksiantamattomalla ruokakasvatuksella tuloksia saavutetaan sitten vaikka 10 vuoden päästä 🙂 

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X