Tässä kuvassa on koko minun elämäni.
Ne kaksi kaikkein rakkainta.
Oma tytär. Vatsassani kasvanut. Jo olkapäähän ylettyvä. Samaa pippuria kuin minä. Se, jonka nenän asennostakin tiedän tämän tunnetilat ja se, jonka kanssa kipinät ja pusut sinkoilevat. Tytär, jossa tiivistyy jotain niin hienoa lapsena olosta. Mieltä myllertävää viisautta ja rapa poskella ojissa möyrimistä. Taivaan rantojen maalailua ja tarkkaa retoriikkaa.
Niin ja oma mies. Se vasta aikuisena löydetty, koko elämän ajan etsitty. Kauas olkapääni yli yltävä. Lempein ja viisain, johon olen tähän ikään törmännyt. Se, jonka kanssa kaikki on oikein. Se, jossa on sopivasti kitkaa ja vastusta, turvaa ja silitystä. Molempia oikeissa mittasuhteissa.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen kokenut olevani tietyllä tavalla tärkeämpi kuin koskaan. Tärkeä siksi, että minä olen se olennainen linkki perheeni keskellä. Se, jonka vuoksi nuo kaksi ovat toistensa perheenjäsenet. Syy, miksi me kaikki olemme nyt tässä porukalla.
Toisinaan mietin, miten ihmeessä olen voinut muodostaa näin hyvän sakin. Mikä onni onkaan ollut, että kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Kuinka ihanaa on elää keskellä rakkautta. Kliseistä. Mutta siltä se vaan tuntuu.
Joskus linkkinä olo näiden kahden välillä tuntuu taas kauhealle taakalle. Joskus ajattelen, että minun on pelastettava kaikki. Pelastettava mies lapsiperheen kurjilta päiviltä ja pelastettava lapsi siltä, että ne ohjeet, käskyt ja vanhemman opastukset – varsinkin ne ei-niin-kivat – antaakin äidin sijaan joku toinen. Pelastettava, vaikkei kukaan sellaista ole minulta pyytänyt tai vaatinut.
Silloin kuljeskelen tuntosarvet pystyssä ja etsin mahdollisia alkavia eripuria. Suomennan lapsen ajatuksia miehelle, miehen ajatuksia lapsille. Mietin, että ”voi vittu, monetkohan oksennustaudit ja täivaarat tuo vielä jaksaa” tai että ”voi kun et aikuisena ajattelisi, että me tehtiin kaikki sun kasvatuksessa päin persettä”.
Vaikka ihan turhaan. Sen olen vihdoin alkanut tajuta.
Koska ainoa, jota perheeksi kasvaminen on niin kovasti pelottanut, olen ollut minä. Ei nuo kaksi ole olleet moksiskaan. Mutta minä olen. On ollut vaikea päästää toinen aikuinen minun ja tyttären maailmaan. On ollut vaikea luottaa, ettei sängynpeittelyerimielisyys erota noita kahta toisistaan tai tajuta se, ettei tämänkään – niin täydelliselle kun se kaikessa arkisuudessaan ja ihanassa epätäydellisyydessään tuntuukin – tarvitse olla täydellistä.
Tajusin kaiken yhtenä ilta, kun katselin heitä salaa. He löhöttivät –lapsi ja se kaksimetrinen – 150-senttisessä sängyssä ja lukivat iltasatua. Sadun jälkeen annettiin pusut ja sanottiin jotain ihan erilaista, mitä minä sanon, kun vien tyttären unille. Olivat kehitelleet ihan omat lorut ja riimit. Sellaiset, joihin minä en kuulunut. Joita en ollut aikaisemmin edes kuullut. Ei tarvittu minun ja tyttären mantraa ja aina oikeassa järjestyksessä sanottuja hyvän yön toivotuksia tai iltarukousta. Ei. Heillä oli omat juttunsa.
Siinä ne sitten olivat. Toistensa ihmiset. Kaksin. Ilman minua. Ja silti ihan kokonaisina toisilleen. Ilman, että välistä olisi puuttunut kukaan muu ihminen. Eikä puuttunutkaan. Ei nyt iltasadulla, eikä silloin, kun mies opetti tyttären luistelemaan. Ei silloinkaan, kun nuo kaksi tahkosivat pitkin Pyynikin pururatoja pyörälläajoharjoituksia niin, että tanner tömisi. Metsään oli lentänyt pari pienen ihmisen kirosanaa, mutta lopulta myös apupyörät. Selvittiin ilman minua. Silloin ja sata kertaa muulloinkin.
Joku on joskus kysynyt minulta, mikä tekee minut onnelliseksi. Vastaus on aivan selvä. Silloin, kun näen, että minun rakkaimpani ovat myös toistensa rakkaat.
-Karoliina-
Kommentit (83)
Olipa kauniisti kirjoitettu. Se, että pystyy rakastamaan kuin omaansa, on jotain mille ei sanoja löydy! Kaikkea hyvää sinne!
Myös minä herkistyin tästä postauksesta. Ihanaa lukea uusperhearjen onnen hetkistä! Avioerolapsena tiedän, etteivät nämä kuviot ole aina helppoja. Oma isäpuoleni, joka tuli elämääni kun olin muutaman vuoden tytärtäsi vanhempi, on minulle rakas ja tärkeä ihminen. Olen saanut häneltä rakkautta, läsnäoloa, tukea ja kannustusta ja hän on ollut minulle monella tavalla parempi isä kuin oma isäni.
Kiitos hyvästä ja kiinnostavasta blogista ja hyvää kevään odotusta perheellesi <3
Kiitos, kun jaoit tällaisen näkökulman <3 Minua aina kiinnostaa teidän aikuisten erolasten tarinat. Niiden kautta kun voi yrittää vielä paremmin ymmärtää omaa lastaan.
Ihanaa kevättä !
Ihana kirjoitus. Melkein tuli kyynel silmään.
Kiva, jos oli ilo lukea 🙂
Suurin syy miksi herkistyin oli juuri tuo kohta kirjoituksesta kun olet huomannut että lapsesi ja miehesi ovat ystävystyneet ja heillä on omat juttunsa.
Olen itse erolapsi ja asuin isäni kanssa. Toivoin aina että saisin ”äitipuolen” jonka kanssa olisi läheiset välit ja jonka kanssa voisin jakaa asioita.
Ihanaa että tyttärelläsi on nyt yksi aikuinen lisää pitämässä huolta ja antamassa rakkautta. Rakkautta tässä maailmassa ei ole yhtään liikaa <3
Oli nii ihana ja aito teksti että herkkiksellä tuli tippa silimää <3
<3 Kiva kuulla!
Usko tai älä, minulla ei ole tarve loukata seuraavalla kommentillani. Mutta en vain ymmärrä miksi, mitä tai ketä varten kirjoitat tällaisen postauksen? Loukataksesi eksääsi? Osoittaaksesi miten hyvän puolison olet löytänyt isäpuoleksi lapsellesi, korostaen heidän välistä läheisyyttään…mutta kenelle sinun pitää todistella? Ehkä koet epävarmuutta, kun olet tilanteessa jossa lapsesi elämässä voikin olla pian myös ns. äitipuoli joka suukottaa ja halaa lastasi yöunille mennessä? Jolla on omat tärkeät juttunsa ja joka tekee asiat eri tavoin, mutta kuitenkin oikein. Jota lapsesi ehkä tulevaisuudessa rakastaa ja ihannoi? Mietitkö koskaan asiaa tältä kannalta kun kirjoitat tällaisia postauksia?
En ole sitä mieltä että vanhempien täytyisi pysyä yhdessä lasten vuoksi. Erikseen olette varmasti onnellisempia, parempia ihmisiä ja siten myös parempia vanhempia. Ja hienoa että olet rakkauden löytänyt. Mutta kun sitä ei voi mitenkään muuksi muuttaa, että tapauksessanne sinun rakkautesi ja onnesi oli syy, minkä vuoksi lapsesi joutui kauas isästään. Tuntuu todella kurjalta biologisen isän ja lapsen suhteen kannalta ajatella, miten he eivät saa kokea niitä hetkiä arjessa jolloin opetellaan luistelemaan tai ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Vaikea ajatella etteivät he sitä olisi halunneet yhdessä kokea. He eivät siihen ratkaisuun saaneet vaikuttaa. Kaikki kunnia nykyisellesi, on varmasti turvallinen ja hyvä aikuinen lapsellesi ja toimitte parhaalla tavalla tilanteessanne. Mutta miksi kirjoitat tällaista? On niin paljon asioita joita et halua eikä tarvitsekaan jakaa blogissa. Miksi haluat kirjoittaa näistä asioista? Miksi et kunnioittaisi sen verran eksääsi, lapsesi isää, että jättäisit nämä kerskailulta haiskahtavat kirjoitukset väliin ja nauttisit niistä asioista omien läheistesi keskuudessa jotka tilanteen ymmärtävät ja ovat aina puolellasi, kuten läheisten kuuluu.
Kertoo jotain onnestaan = välittömästi kerskailee? Juupa juu, näkee kirjoituksesta että kyseessä on joku näistä Karoliinalle erosta katkerista kommenttiboksin huutelijoista. Miten muka voi enää kukaan jaksaa harata kaikki postaukset sillä ”onko tässä nyt tarkoitus loukata ex-miestä?” -kammalla?
”Miksi kirjoitat tällaista?” Saman kysymyksen voisi kirjoittaa jokaisen bloggaajan jokaiseen postaukseen. Ketä kiinnostaa Reiman ulkovaatteet? Ketä kiinnostaa uusi smoothieresepti? Ketä kiinnostaa (uusio-)perheen dynamiikka? Ketä kiinnostaa bloggaajan ajatukset? SIKSI niistä kirjoitetaan, koska halutaan kirjoittaa ja osa lukijoista haluaa sitä elää mukana ja siitä tietää.
Miksi et kunnioita eksääsi?” Kyllä tässä nyt taitaa joku muu olla jostain kumman syystä loukattu kun se exä..
Mielestäni oli hienoa lukea pieni, kaunis kurkistus tähän, kuinka dynamiikka alkaa muotoutua uusioperheessä! Todella lähellä perheenjäseniä mutta sitten kuitenkin loukkaamatta yksityisyyttä. Hieno teksti!
En ole koskaan aiemmin kommentoinut tänne mitään enkä ymmärrä miten voisin ylipäänsä olla katkera toisten ihmisten erosta joka ei kosketa minun elämääni millään tavalla?
Enkä tiennyt sitäkään että joku lukija tuntee bloggaajan ajatukset niin hyvin että osaa vastata tämän puolesta tälle osoitettuihin pohdintoihin? Noh, jokatapauksessa.. Jokainen saa katsoa asiaa millaisten tahansa lasien lävitse ja ajatella asiasta kuten haluaa. Alkuperäinen kommenttini oli kuitenkin suunnattu bloggaajalle itselleen.
Pidän ehdottomasti aidoista kirjoituksista jotka käsittelevät parisuhdetta, vanhemmuutta ja niihin liittyviä aiheita. Uusioperheiden ja varsinkin tuoreiden sellaisten kohdalla kuitenkin itse käyttäisin erityistä hienotunteisuutta.
Tämä oli ihana,lämminhenkinen kirjoitus…täytyy olla lukijassa vikaa että saa asian käännettyä ihan päälaelleen!
Lapselle on vain ja ainoastaan rikkaus elää turvallisten,rakastavien aikuisten ympäröimänä ja F:llä selvästi se tilanne on…molemmissa kodeissa.
Hei älä viiti.
Kun nainen kirjoittaa tekstin uudesta rakkaastaan ja onnestaan, hän tekee sen TIETENKIN loukatakseen eksäänsä, josta on eronnut kaksi vuotta sitten. (Tämä osa kommentista oli sarkasmia)
On vain vaikea ymmärtää miksi tästä aiheesta ei saisi kirjottaa, varsinkin kun aikasemmin täällä kommenteissa on tullut palautetta ettei kerrota tarpeeksi henkilökohtaisia asioita. Eikö lukijatkin vois ymmärtää että mennyt parisuhde on mennyt parisuhde selvästi jo kaikille osapuolille?
Kuuteen edelliseen kommenttiin:
Minä ymmärrän, että joillekin ihmisille lapsiperheiden erot ja uusperhe-elo on tabu. Olen aistinut sen, että tämän asian suhteen on oltava julkisesti paljon enemmän varuillaan kuin ydinperheestä kirjoittaessa ja siksi se on osin rajoittanutkin omia tekstejäni. Se saa minut kuitenkin vähän surulliseksi – Minä kun aidosti haluaisin taistella sitä vastaan, ettei uusperheestä puhuminen enää 2018 vuonna olisi mikään häpeä. Koska se ei ole!
Minä olen julkisesti eronnut lapseni isästä kaksi vuotta sitten ja se prosessi ennen julkiseksi tekemistä oli hyvin pitkä ja raskas. Ymmärrän hienotunteisuuden ja asioiden monet juonteet, mutta en aio loppu elämääni pitää perhettäni, miestäni, lastani tai omaa iloani verhojen takana ihan vaan siksi, että minulla ei siihen eronneena äitinä olisi oikeutta.
Minun tarkoitukseni ei ole leuhkia. Vaan kertoa elämästäni sellaisena kuin se on. Joskus se on kauheita hormonikiukkuja, ulkohousuista tappelua lapsen kanssa tai vihersmoothieta, joskus se ihan toden totta – onneksi – on aivan ihanaa ja suurta rakkautta ja onnea.
Uskon siihen, että jos ihminen on aidosti onnellinen, hänen ei tarvitse loukata ketään. Ja voin käsi sydämmellä sanoa, että minä en ajattele – en onnellisuuksissani tai synkissä hetkissäni – eksääni. Enkä silloin, kun elämästäni kirjoitan tänne blogiin. Eksäni liittyy toki tyttäreni elämään ja meidän pitää biologisina vanhempina yhdessä hänen asioissaan toimia, mutta minun tekstini ja elämäni valintani ei ole mikään vastaisku hänelle tai kenellekään. Enkä oikein edes tajua, miksi tekisin niin? Tai mitä siitä saisin?
Minusta on onni, että lapsella on lähellään niin monta rakastavaa ihmistä. Enkä koe, miksi minun pitäisi olla katkera tai peloissani, jos lapsen elämään tulee uusia ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa tai joita ihailla. On vaan ilo, että hän näkee, ettei elämä ole vain yhden aikuisen varassa, vaan rakkautta ja huolenpitoa on yllin kyllin.
Ja se, mikä taitojen opetteluun aikuisen kanssa tulee, olen sitä mieltä, että jokaisella meistä vanhemmista on oikeus ja ilo opetella lapsen kanssa uusia asioita. Tai tehdä muuta mukavaa. Tulee hämmentynyt olo siitä, jos joku kuvittelee, että olisin esimerkiksi estänyt jonkin asian biologisen isän ja tyttären väliltä. Koska heidän yhteiset hetket ovat tyttärelle voimavara ja onni, ovat ne siitä syystä myös asia, johon minäkin haluan ennemmin kannustaa.
Kiitos keskustelusta koko sakille tässä ketjussa! Uusperheasia selvästi herättää tunteita, enkä usko, että tässäKÄÄN asiassa on oikeita tai vääriä ratkaisuja. Paitsi tietysti perheille itselleen 🙂 Se, joka toimii toisaalla, ei toimi toisessa perheessä lainkaan.
Ihanaa alkanutta pakkasviikkoa!
”Minä olen julkisesti eronnut lapseni isästä kaksi vuotta sitten ja se prosessi ennen julkiseksi tekemistä oli hyvin pitkä ja raskas. Ymmärrän hienotunteisuuden ja asioiden monet juonteet, mutta en aio loppu elämääni pitää perhettäni, miestäni, lastani tai omaa iloani verhojen takana ihan vaan siksi, että minulla ei siihen eronneena äitinä olisi oikeutta.”
Niin totta, sinä olet siirtynyt eteenpäin…pitäisiköhän lukijoidenkin siirtyä 😉 Älä piilottele onneasi sen takia että suomalaisten perussairaus on kateus, olet onnesi ansainnut ja siitä tulee nauttia! Onnelliset vanhemmat ovat lapsellekin parasta!
En piilottele. Sitä ei tiedä, kauan täällä maanpäällä saa olla, joten täytyy iloita kaikesta ihanasta, jota matkan varrella eteen sattuu.
Voisikohan se bonusisä opettaa ajamaan pyörällä vaikka se biologinen isä asuisi vaikka naapurissa. Ei asiat ole musta-valkoisia, taikka joko tai – asioita. Lapselle on vain rikkaus kun on turvallisia aikuisia elämässä, oli ne sitten oman puolison tai ex-puolison ”nyksän” kautta tulleita. Tapana on lapsilleni sano, että ”kaikista ei tarvi tykätä, mutta toimeen pitää tulla” sekä ”jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi olla vaikka hiljaa” passaisi tälle blogimaailmaankin erittäin hyvin.
Juuri niin 🙂 Uskon, että kyllä lapsesta riittää meille kaikille ja ilon hetkiä ei tarvitse panttailla!
Ihan totta, ”lapsesta riittä kaikille”. Mutta sinun on tietysti helppo kepeästi heittää tuollainen lause, koska lapsesi asuu pääosin SINUN luonasi. SINÄ näet hänen lähtevän arkiaamuisin kouluun, SINÄ saat olla hänen kanssaan kun hän tulee koulusta kotiin. SINÄ saat elää sitä ihanaa tavallista arki-arkea. Mutta eksäsi ei saa. Mitä jos paletti olisi toisinpäin? Jos et saisi pitää lastasi kuin tyyliin joka toinen viikonloppu. Pysähdyppä hetkeksi ihan oikeast miettimään sitä tunnetta. Tunnetta jonka kanssa eksäsi elää jokaikinen päivä.
Se, että ajattelee asioista näin ei,hyvänen aika, TIETENKÄÄN tarkoita että minulle uusperheestä puhuminen olisi tabu tai että nykyinen miehesi ei olisi tyttärellesi tärkeä ja rakas ihminen! Tai että sinun pitäisi onneasi peittää. Näytä onnesi, huuda vaikka koko maailmalle, ei kyse siitä ole, sen saavat kaikki tehdä. Mutta kyllä uskoisin että sinuakin kirpaisisi/et ajattelisi samoin jos asiat olisivat toisinpäin. Jos tyttäresi ”äitipuoli” näkisi häntä enemmän kuin sinä, lapsesi ”oikea äiti”. Äitipuoli saisi melkein joka ilta peitellä ja suukotella sinun lapsesi sänkyyn, kun itse saisit tehdä sen muutamana päivänä viikossa.
Ei vika varmasti ”soraäänien” mielestä ole suloisessa uusperheessänne, vaan siinä että sinun muuttosi takiasi isä ja lapsi erotettiin pitkällä välimatkalla, ja sinua ei tunnu se liikuttavan yhtään, koska kuten totesin, tilanne on näinpäin. Entä jos olisikin toisinpäin? Kyvyttömyytesi asettua toisen ihmisen saappaisiin on hämmästyttävä.
Mieheni ex-vaimo myös muutti uusperheensä toiselle paikkakunnalle, meillä siihen asti vuoroviikot asunut poika mukanaan. Tämä toki aluksi harmitti meitä, mutta olemme osanneet nauttia yhteisistä lomista ja viikonlopuista ja panostaa niihin sitäkin enemmän aitoa läsnäoloa. Kyllä se joka toinenkin viikonloppu pitää mukana lapsen kasvussa ja toisaalta tuo ehkä ihan hyvänlaistakin etäisyyttä, pojan tuntuu olevan helpompi puhua meille kuin äidilleen monista asioista. Oikeastaan ainoat muuttoon liittyvät oikeat ongelmat liittyvät pojan yksinäisyyteen uudella paikkakunnalla, josta olemme toki huolissamme. On vaikea kuvitella, että missään tilanteessa pojan äidin ja isäpuolen välinen parisuhdeonni tai lämpimät suhteet uusperheessä olisivat meiltä pois, päinvastoin, pojan äidin menneet parisuhde- ja mielenterveyshuolet ovat pojan kautta heijastuneet kielteisinä meidänkin elämäämme.
Sinulla ei taida olla omia lapsia? Puhut kommentissasi miehesi lapsista ja hänen eksästään. ” Kyllä joka toinenkin viikonloppu riittää lapsen kasvun seuraamiseen” lauseesi jonkun toisen lapsesta sanottuna on jotenkin naiivia ja tästä keskustelusta ulkona. Ei todellakaan kenenkään normaalin lastansa rakastavan vanhemman mielestä riitä 😀 Tässä puhutaan kahden biologisen vanhemman näkökulmista, eikä äitipuolen näkökulmasta. Minua ainakin äitinä riipisi jos en näkisi lastani kuin joka toinen viikonloppu, pelkkä ajatuskin kylmää.
Puhut myös kommentissasi miten pojan äidin mielentervesongelmat ovat vaikuttaneet pojan elämään, mutta sekin on vähän ulkona keskustelusta. Karoliinan lapsen biologinen isä ei vaikuta mielenterveyspotilaalta, vaan terveeltä isältä joka haluaisi viettää lapsensa kanssa aikaa.
On kaksi biologista lasta tämän yhden bonuslapsen lisäksi, joilla on kaikilla sama isä. Ja meillä siis pojan äiti on tämän lähihuoltaja. Jos jäi epäselväksi, niin tarkoitin, että kuka tahansa lastaan rakastava etävanhempi varmasti toivoo vain parasta lapsensa lähivanhemmalle, koska vanhempien ongelmat heijastuvat pakostikin lapsiin. En myöskään usko, että läheiset suhteet bonusvanhempiin tai -isovanhempiin muuta kuin ilahduttavat lapsen parasta ajattelevaa vanhempaa.
Eroperheissä ei ole mahdollista, että lapsi olisi molemmissa kodeissaan koko ajan. Joillekin sopii vuoroviikkosysteemi hyvin, mutta ei se aina ole lapselle paras vaihtoehto tai edes mahdollinen. Ratkaisukeskeiset vanhemmat pyrkivät lapsen parhaaseen vallitsevissa olosuhteissa. Omissa ikävöimisen tunteissaan rypeminen tuskin on tätä lapselle parasta.
Karoliinan kirjoitus käsitteli isäpuolen ja tyttären lämmintä suhdetta ja uusioperheen muodostumista, mielestäni oma kokemukseni äitinä ja äitipuolena uusioperheessä on ihan validi lisä tähän keskusteluun, olen kuitenkin elänyt tätä arkea 8 vuotta ja ehtinyt kokea ja nähdä läheltä monta erilaista kokemusta ja vaihetta.
Minusta eriävän mielipiteen esittäminen on ihan normaalia keskustelua.
Tässä bloggaaja avaa omaa elämäänsä ja kun kaikki eivät ole samaa mieltä, on kirjoittaja (taas) nyreissään.
Lapsihan voi jossain vaiheessa haluta elää arkeaan isän kanssa ja tällöin äiti on ns etävanhempi ja elämä muuttuu taas. Minusta on rikkaus että lapsella on turvallisia aikuisia ympärillään, (sitä ei tainnut kukaan reklamoida) mutta kyllä minäkin tunnen pistoksen sydämessäni isän puolesta. On varmasti raastavaa olla ”ulkopuolisena” mukana ja aika julkisena olla osallisena tässä.
Minusta eriävän mielipiteen esittäminen on ihan normaalia keskustelua.
Tässä bloggaaja avaa omaa elämäänsä ja kun kaikki eivät ole samaa mieltä, on kirjoittaja (taas) nyreissään.
Lapsihan voi jossain vaiheessa haluta elää arkeaan isän kanssa ja tällöin äiti on ns etävanhempi ja elämä muuttuu taas. Minusta on rikkaus että lapsella on turvallisia aikuisia ympärillään, (sitä ei tainnut kukaan reklamoida) mutta kyllä minäkin tunnen pistoksen sydämessäni isän puolesta. On varmasti raastavaa olla ”ulkopuolisena” mukana ja aika julkisena olla osallisena tässä.
Kuuteen edelliseen kommenttiin:
Meidän perheen valinnat ovat sellaisia, jotka on tehty niistä lähtkökohdista ja faktojen perusteella, jotka meidän ympärillä vallitsee. En usko, että valintamme olisi kaikille perheille, vanhemmille tai lapsille oikein, mutta me teimme näin. Ymmärrän, että jos itsellä on kokemus tai tuntemus erilaisesta valinnasta, silloin voi olla vaikea hyväksyä toisenlaista tapaa.
Vaikka se, ettei lukijasta tunnu sille, että jokin asia ei ”tunnu liikuttavan” minua yhtään, ei tarkoita, ettenkö äitinä näitä asioita paljon olisi elämäni aikana pohtinut. Mutta toki ymmärrän kantasi, koska lukijana varmasti tarkastelet asioita eri näkökulmasta kuin minä 🙂
”Julkinen osallisuus” on mielestäni kuitenkin sellainen asia, jonka jokainen meistä aikuisista on saanut itse valita. Koen, että on tärkeää se, ettei kenestäkään kirjoiteta vasten tahtoaan.
(P.S. Toivottavasti vastaus meni oikeaan väliin. Välillä pitkien ketjujen vastaus tulee näkyviin vähän hassusti.)
<3 niin ihana teksti!
Oon niin onnellinen sun puolesta et palaset ovat loksahtaneet kohdilleen <3
Kiitos kauniista sanoistasi <3
Minäkin, äitipuoli, opetin poikapuoleni luistelemaan ja laskettelemaan, hiihtämään, uimaan ja pyöräilemään ilman apupyöriä. En usko, että oli keneltäkään pois, vaan asioita, jotka poika vieläkin lämmöllä kohta 13-vuotiaana muistaa.
Juuri niin <3
Ihana kirjoitus <3
Kiitos 🙂
Tämä oli mun mielestä vähän liian intiimi kirjoitus tyttäresi elämästä. Kysyitkö molemmilta luvan, saatko julkaista blogissa sen, mitä salaa tirkistelit oven raosta?
Meillä ei varsinaisesti tarvitse katsella ovenraosta vaikka salaa katselisikin ja molemmilta on kysytty lupa 🙂 Kuten aina, kun kirjoitan kenestä tahansa muusta kuin itsestäni.
”Meillä ei varsinaisesti tarvitse katsella ovenraosta vaikka salaa katselisikin”
Ei toisia saa katsella salaa. Ihan oikeasti, mitä ihmettä?
Kaunis teksti ja kaunis kuva. Ihanaa, että olette löytäneet toisenne ja hitsautuneet perheenä yhteen.
Niin on 🙂 Kiitos sulle <3
Kiitos! Ihana postaus ja mahtavaa nähdä että näitä ”elämänmakuisia” postauksia on tullut nyt lisää kun niitä kommenteissa pyydettiin! En ymmärrä negatiivisia kommentteja täällä, mielestäni kirjoituksesta ei saa mieltään pahoitettua mitenkään päin. Ja olisi ihanaa, että lukijat erottaisivat tämän ja ex-miehesi blogin toisistaan. Minäkin luen molempia mutta mielestäni on väärin vertailla niitä tai varsinkaan vertailla elämäntilanteitanne. Itsekin olen eroperheestä ja ehdottomasti ero on joskus parempaa kuin väkisin yhdessä oleminen ja tappelut. Olen iloinen sinun sekä tyttäresi ja miehesi puolesta että teillä on toisenne.
Hyvää kevättä teille kaikille, kiitos blogin pitämisestä
Ihanaa kevättä sinullekin 🙂 Minäkin toki toivoisin, että historiasta päästäisiin eteenpäin myös täällä blogissa!
Aivan ihana teksti! Toisaalta tekstiä lukiessa ei voinut lakata hymyilemästä, ja toisaalta se taas herätti herkistymisen tunteita. Niin kauniita sanoja rakkaudesta.. Pidän muutenkin blogistasi ja tavastasi kirjoittaa, osaat todella taitavasti vangita teksteihin erilaisia teemoja. Kiitos siitä, blogiasi on ilo lukea!
Voih! Miten iloiseksi tulen, kun kuulen, että tekstit ja niiden teemat ovat teistä lukijoista hyviä.
Kivaa uutta viikkoa!
Hieno ja kaunis kirjoitus. Herkisti kovasti, koska oma kotitilanne on niin päin vastainen.
Voi 🙁 Kurja kuulla! Voimia!
Ihana ja avoin kirjoitus onnellisuudesta, perheestä ja rakkaudesta.
Se, että joku on onnellinen ja kirjoittaa siitä, ei ole minulta pois.
Kun minä olen onnellinen, en halua olevan sen keneltäkään pois.
Hienosti sanottu <3
Oi että, tosi ihanasti ja kauniisti kirjotettu!! Ihana teksti!
Kiitos <3
Kiitos Karoliinalle siitä, että selkeästi olet aidosti kuunnellut lukijoiden palautetta ja toiveita: viimeviikkoiset postaukset ovat olleet sitä elämänmakuista linjaa, mitä moni täällä on toivonut. Ihmisten elämät, ajatukset ja arvot ovat mielestäni lähtökohtaisesti todella kiinnostavia asioita, joten niistä on kiva lukea vaikka tuntuisikin kirjoittajasta arkihömpältä.
Tässä postauksessa on kauniisti kuvattu uusioperheen muotoutumista. On täysi selviö, että saman katon alla asuvat kouluikäinen ja turvallinen aikuinen tulevat toisilleen läheisiksi ja jakavat arjen hetkiä yhdessä. Siksi en täysin ymmärrä loukkaantunutta kommentointia siitä, miten tämä asia tuodaan postauksessa esille. Eiköhän ero/uusioperheen kaikki nykyiset ja entiset jäsenet ymmärrä yhteisen arjen lähentävän lasta bonusvanhempaan?. Kuten aiemmin joku muu kommentoi, läheiset suhteet lapsen elämässä eivät ole pois toisistaan vaan bonus. Itse teini-iässä sain elämääni bonusisän, jonka kanssa emme ehtineet kylläkään saman katon alla asua virallisesti kuin joitakin kuukausia. Tästä ihmisestä tuli elämässäni hyvin tärkeä, eikä silti vähennä suhdetta oikeaan isääni. Bonusisän kanssa on ratkottu tietotekniikkapulmia, keskusteltu asioista uudella tavalla ja pystytty näyttämään tunteita eri tavalla. Siis ihminen, jonka tukeen olen voinut ja voin tarvittaessa luottaa. Se ei ole mielestäni pois mistään eikä keneltäkään. Yhden ihmisen verran lisärakkautta lapselle ei ole pois edellisistä!
Kiva kuulla, jos tuntuu siltä, että toiveisiin on vastattu. Olenkin kyllä yrittänyt katsastella blogia yhtäaikaisesti teidän toiveiden ja omien intohimojen pohjalta. Ihan ihana kuulla, jos nyt on teistäKIN löytynyt balanssi. Palaute oli ja on todella tärkeää. Itse en ollut nimittäin huomannut sitä, miten blogi oli muuttunut, ilman, että te kerroitte niin hyvin.
Olipa kiva kuulla sinun tarina oman lapsuuden bonusvanhemmasta 🙂 Minä uskon kanssa, ettei rakkaus ja ekstravanhemmuus ole keneltäkään pois. Päinvastoin!
Kiitos Karoliina tästä postauksesta! Olen itse suhteellisen tuoreessa uusperheessä bonusäidin roolissa, ja on tässä ollut perheen kaikilla osapuolilla opettelemista. Pelot siitä, ajavatko sängynpetauserimielisyydet erilleen ovat varmaan olleet perheen molempien aikuisten mielessä silloin tällöin. Eniten minua on opettanut kuitenkin oman bonuslapseni mutkaton suhtautuminen niihin. Kun olen jännittänyt erimielisyyden jälkeen ja miettinyt miten osaisin parhaiten käsitellä tunteet ja huolehtia ettei mikään jää harmittamaan (kasvatusalan ammattilaisena sitä jää joskus liiaksikin analysoimaan jokaista toimea ja sanaa ja niiden tavoitteita), on lapsi yhtäkkiä kiivennyt syliin ja kysynyt tulenko lukemaan iltasadun. On ollut hämmästyttävää huomata, miten luottamus on rakentunut ja olemme hitsautuneet yhteen kuin itsestään, aivan yllättäen. Enkä todellakaan kuvittele vieväni lapsen äidin paikkaa, eikä se olisi edes mahdollista. Tavoitteena on olla yksi turvallisista aikuisista tämän elämässä, ja tämä tuskin on pois keneltäkään.
Ihana kuulla myös muiden ajatuksia ja tunteita aiheesta, saa omaan elämään uusia näkökulmia ja vertaistukeakin!
Huomaan sortuvani samaan (yli)analysointiin välillä. Mutta onneksi nuo lapset on niin lahjomattomia lopulta.
Minä itse ajattelen, ettei rakkautta ole jotain tiettyä määrää. Että aivan kuin sen ”palaset” pienenisivät, jos jakamaan tulee useita ihmisiä. Päinvastoin: Rakkautta riittää. Ja sitä juuri uusperhe-elokin parhaimmillaan on. Kenenkään ei tarvitse viedä toistensa paikka, vaan jokaiselle kyllä löytyy niin halutessa tilaa.
Luin kommenttiketjun. Vähän tuli sellainen olo, että ollaan melko lailla etuoikeutettujen kuplassa, kun tällaista perhetilannetta kommentoidaan purevan krittiisesti. Bloggaajan perhekuviossa yksi lapsi saa kiintymystä ja huolenpitoa lukuisilta aikuisilta. Bloggaajan uudella puolisolla ei edes ole aiempia lapsia, ei ole kitkaa että kenen sääntöjä noudatetaan, ei mustasukkaisuutta uusien puolisoiden lasten kesken. Suomessakin on paljon ihan oikeaa lasten pahoinvointia. Köyhyyttä, velkaantumista, heitteillejättöä, päihdevanhempia. Ja silti monen kommentoijan mielestä tämän bloggaajan perhetilanne on jotenkin erityisen kyseenalainen ja huono lapselle – mitä ihmettä?? On olemassa uusperheitä, joissa lapsi joutuu ihan oikeasti pelkäämään vanhemman uutta puolisoa. Bloggaajan perheessä taas on selkeästi turvalliset olot sekä kiintymyksen että aineellisen hyvinvoinnin suhteen.
Silmäkulma kostui, kun luin tämän. Samaistuin niin tuohon mitä kirjoitit tyttärestäsi. Välillä on niin huono omatunto, kun tulee sanottua kovasti maailman rakkaimmalle. Miten voikaan saada aikaan riitaa parivuotiaan kanssa. Mutta kuten teilläkin, mekin näytämme tunteet laidasta laitaan. Lohduttaudun sillä, että jos on kränää niin on myös vähintään tuplapaljon niitä pusuja.
Pusuja päiväänne! <3
Miksi isän kipeää kaipausta ja lapsesta erossa olemisen surua täytyy vahvistaa tällaisella julkisella ulostulolla?
Eikö aiheesta voisi vaieta, kun se on vuorenvarmasti isälle kipeä ilman tällaisia postauksiakin.
Tämä oli oikein ihana postaus ja mielestäni juurikin hyvällä maulla kirjoitettu: kerrot avoimesti ja henkilökohtaisesti, mutta kuitenkin asianomaisia kunnioittavasti siitä miltä uudet kuviot tuntuvat. Olen samaa mieltä et blogissa on ollut selkeästi nähtävissä kehitystä kivempaan suuntaan, jossain vaiheessa tämä oli melkoista vellomista ja nokittelua kommenttiboksissakin. Hyvää viikon alkua!
Ihana kuulla: Olen yrittänyt kuunnella teidän toiveita ja nyt alkaa tuntua sille, että olen alkanut saada koppia toiveista 🙂
Kivaa viikkoa!
Ihana kirjoitus! Yh-äitinä tämä jotenkin kosketti todella syvältä ja lämmitti mieltä. Oli ihana kun avasit näin henkilökohtaista ja herkkää aihetta. Harmi että kaikki eivät kommenttiboksin perusteella ymmärrä miten äärimmäisen hieno asia on se että lapsella on rakastavia luotettavia ihmisiä elämässä – ja mitä enemmän, sen parempi. Lapsella ei voi olla liikaa rakkautta ja turvaa. Toivon kovasti että löydän joskus omaan perheeseeni vastaavan onnen! Kiitos Karoliina<3
Voi onnea sinulle rakkauden löytämiseen ja uudenlaiseen alkuun <3
Melkoista hehkutusta.
En voi ymmärtää, miksi exä on rivien välissä haukuttu pystyyn eron aikoihin. Sitten päätit ettet puhu asiasta mitään.
Nyt kehut uutta miestä ja yllättäen exällä on samaan aikaan uusi suhde aluillaan.
Tästäkin joku ajattelee että uusi mies on parempi isä lapselle.
Ihan kuin sinussa ei olisi ollut syytä eroon. Kirjoitit kuitenkin olleesi uhrautuja joka teki kaiken miehen laiskotellessa
Tässäpä se ero, että kun E kirjoitti uudesta suhteesta, täyttyi kommenttiboksi ilosta ja onnesta. Kun K teki samoin, haukkuu hän exää, kerskailee ja haluaa pahoittaa E:n mielen? Huhhuh.
Ja entäpä jos se E ei edes oikeasti halua tavata lastaan useammin?;)
Kahteen edelliseen:
Valitettavasti en ymmärrä, mitä ensimmäisessä kommentissa tarkoitetaan. Voitko hieman selventää? 🙂 On varmasti minun lukutaidossa nyt vaan vikaa.
Ja toiseen: Kommentoimatta enempää mitään kommenttiboksielämästä, on toisaan totta, että en halua loukata ketään omilla teksteilläni. Minusta on tosin surullista, jos joku kokee, että se, miten olen ja elän, loukkaa jotain toista.
Hyvä ja avoin kirjoitus. Jännä, miten vielä nykyaikana uusperheestä positiivisesti kirjoittamiseen vaaditaan tietynlaista rohkeutta.
Eihän se, että uusperhe toimii hyvin ja kaikilla on hyvä olla, ole lapsen toiselta vanhemmalta pois.
Ei ainakaan niissä tilanteissa, joissa uusi puoliso on ”bonusvanhempi”, joka ei yritä viedä biologisen vanhemman paikkaa.
Voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta moni aiemmin kirjoittanut on tuonut ajatukseni esille, joten jätän tähän.
Kiitos kaikille asiaa ”järkevästi” kommentoineille, niitä oli kiva lukea!
Hyvää lomaviikkoa!
Kiitos sulle myös kivasta kommentista 🙂 Ihanaa viikkoa sinne!
Tämä oli tosi liikuttavan kaunis teksti. Kaikessa arjen epätäydellisyydessä rakkaus on aidoimmillaan.
Kiitos <3
Pystyin samaistumaan täysin, näin itsekin uusioperheellisenä ja samoja asioita kokevana. Ja voi, että… niin kaunis teksti, johon silmäkulmanikin havahtui. Kiitos hirmuisesti tästä, kolahti ja syvältä! <3
Elisabet – http://www.fashionpoetry.eu
Ihana kuulla <3 Kivaa kevättä!
Lapsen kanssa yhdessä tekeminen, iltasatujen lukeminen ja se, että bonusvanhempi luo yhteyttä lapseen olisi itselleni päinvastoin hyvin rauhoittava tieto. Pahinta olisi että lapseni eläisi arkea aikuisen kanssa joka suhtautuu häneen välinpitämättömästi, etäisesti tai negatiivisesti.
Tuntuu että osalla menee pahasti sekaisin omat tunteet ja asianosaisten tunteet.
Hyvä Vierailija. Tuohan olikin täysin subjektiivinen tuntemus, kuten kirjoitin. Ja täysin vilpitön kommentti.
Olisi mahtavaa, kun asiat pystyisi aina näkemään kuvailemallasi tavalla. Toivotaan, että asiat ovat näin hyvällä tolalla. Voi olla, että minulta (kyllä, taas oma tunne!) veisi enemmän aikaa sulatella asioita.
Kahteen edelliseen:
Keskusteluissa ja tunteissa ylipäätään – varsinkin lapsiperheen erotessa – kamppailee usein tunteet ja se, miten vanhemman on oikein toimia oman lapsensa parhaaksi. Onneksi kaikki tunteet on sallittuja, vaikkei tunteen tarvitsekaan olla suora tie toimintaan.
Kun en itse ole tyttäreni kanssa, on aina niissä hetkissä hirveän hyvä olo, jos tiedän, että lapsella on kivoja aikuisia ympärillä. En minä silloin ajattele, että ”ai kauheaa, jos siellä halaillaan”. Mutta se on tietysti taas minun subjektiivinen kokemukseni tässä elämänvaiheessa 🙂
Hei Karoliina,
halusin kommentoida tähän ketjuun sinulle ja muillekin vähän toisesta näkökulmasta; olen parikymppinen nuori nainen, jonka vanhemmat erosivat ollessani 4 vuotias, ja lähivanhemmaksi minullekin tuli äiti. Isääni tapasin joskus arkisin ja joka toinen viikonloppu, hänen uusi puolisonsa eli äitipuoleni ja kaksi veljeäni tulivat elämään pari vuotta myöhemmin. Vaikka oma perhe-elämä ei ole tietysti ollut mitenkään mutkatonta tai riidatonta, pikemminkin päinvastoin, pidän typeränä ja surullisena tätä kaikkea keuhkoamista äidin, tässä tapauksessa Karoliinan, itsekkyydestä tms ’moraalisista’ vioista. Ihan höpö höpöä, tämmöinen äitien syyllistäminen pitäisi lopettaa tykkänään, nyt on herrajumala 2010-luku… Tämä puhe on kuin suoraan jostain puolen vuosisadan takaa. Ne ongelmat eivät tule siitä erosta tai aikuisten ’kyvyttömyydestä pysyä yhdessä’; aikuiset ovat kokonaisia ihmisiä, ja lasten elämä on parasta, kun aikuiset voivat olla onnellisia ja rauhassa, tarkoitti se millaisia asumisjärjestelyjä hyvänsä, jos lapset saavat riittävästi turvaa ja rakkautta, mistä ei tässä tapauksessa selvästi ole epäilystäkään. Rakkaus voittaa kaiken, nämä katkerat toisten elämän parjaajat saavat puolestani suksia kuuseen.
Ihana oli lukea tämä postaus, onnenne perheessä on ihanan loistavaa ja ihanaa seurattavaa! Tuli itsellekin tosi onnellinen olo. <3 Onnellista kevättä.
Mulle tule tippa linssiin tästä kohdasta: ”Ne ongelmat eivät tule siitä erosta tai aikuisten ’kyvyttömyydestä pysyä yhdessä'”. Se kosketti syvältä, ja pitää sisällään niin paljon. Voisin kirjoittaa nyt kymmenen sivua tähän alle, mutta tyydyn vaan sanomaan: Kiitos <3 Kiitos siitä, että tiedät selvästi, mistä kirjoitat ja siitä, että sydämesi on selvästi kovin viisas ja avara.
Ihanaa kevättä!
Täytyy sen verran kommata,että vaikka exä asuisi samassa kaupungissa,ei silti ota osaa lapsen elämään,kuin elatusmaksun muodossa. Mahdollisuus on ollut näin tehdä ja nähdä,sitä vastoin vaihtoi yhteishuoltajuuden yksinhuoltajuuteeni uuden perheensä myötä…Näin oon itse kokenut aikoinaan. Lapsen kasvaessa ja elämän tasoittuessa,tilanne on tasaantunut ja kaikki on ok.
Käsittääkseni ja mitä oon lukenut kyseessä olevien henkilöiden blogeja,asiat ovat nykyisellään reilassa molemmissa osoitteissa vaikka aina voidaan tietty aatella,että lopullisen laidan tietävät vain asianosaiset.Alkuun eroa ennen,ollessa vireillä ja pahimmoillaan,varmaan on ollut rankkaa,mutta yleensä asioilla on taipumus järjestyä,jos vain on tahtotila molemmilla osapuolilla.
Onneaan ei tarvitse piilottaa ja pikku F vaikuttaa ulkopuolisen silmin ihan onnelliselta ja ikäisensä lailla iloiselta tytöltä.
Tsemppiä kaikille!
Niinhän se on, että elämä on usein ihmeellisempää ja monimutkaisempaa, miltä se saattaa ulkopuolisesta näyttää. Onneksi asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä <3
Ihanaa kevättä!
Kiitos kirjoituksestasi! Toivottavasti rohkenet jatkossakin kertomaan tällaisia elämänmakuisia asoita blogissasi, ne antavat paljon, vaikka aiheuttavat myös soraääniä. Tsemppiä ja aurinkoa kevääseen!
Rohkenen <3
Täälläkin yksi, jolla kostui silmäkulma! Ihanan välittävä fiilis tuli!
Ymmärrän, että saattoi herätä kysymys biologisen isän roolista/tärkeydestä. Mutta ei tarvitsisi tehdä omia tulkintoja asioista, joista bloggaaja ei kirjoita. Mitä enemmän lapsella on välittäviä aikuisia ympärillä sita parempi. Ihanaa, että lapsella on lämpöiset ja turvalliset välit arjen aikuisiin, mihin kuuluu myös ajoittaiset ”törmäyskurssit”…
Totta: Törmäyksetkin on osa elämää 🙂
Ihanaa kevättä!
Tästä kirjoituksesta tuli tosi lämmin ja onnellinen olo, niin kauniisti ja rakkaudella kirjoitettu <3
Oi kiitos <3 Rakkaudella olikin tehty. Mutta ihana, jos se kuva välittyi myös ulospäin!
Minua henkilökohtaisesti riipaisisi – ja syvältä – nähdä kuva samanlainen kuva ex-puolisoni blogissa/somessa.
Niin kaunis kuva kuin se onkin.
Kaikenlaiset tunteet on varmasti sallittuja <3
Kiitos <3 Samoin iloa sinne!