Katselin SuomiLOVEa sinä iltana, kun PMS oli taas kerran vallannut mieleni. Normitiloissa lempiohjelmani sai toki liikuttumaan nytkin joissain väleissä, mutta tällä kertaa en katsonutkaan ohjelmaa niin ruusuisten silmälasien läpi kuin yleensä.
Mieleni alkoi kuin jonkin myrkytyksen saaneena maalailla piruja seinille. Aloin pohtia, kuinka näitä ohjelman pariskuntia alkaisikin ärsyttää ohjelmaan mukaan lähteminen, jos suhde päätyisikin eroon. Kuinka heitä piinaisi telkkarin uusinnat ja se, että pitikin silloin joskus hehkutella rakkauttaan koko Suomelle. Ja jos ei siinä vielä olisi ollut tarpeeksi typeriä ajatuksia päähäni, pysähdyin henkilön kohdalla, joka kertoi tietävänsä miten he rakastavat miehensä kanssa toisiaan aina. Tuhahdin. Mistä kukaan voi muka tietää varmaksi tuollaista? Ehkä tässä hetkessä asiasta voi olla aika varma, mutta elämässä tapahtuu niin paljon shaibaa, ihmiset eivät pidä sanojaan ja elämä muuttaa, että on vaan silkkaa typeryyttä ajatella tietävänsä jotain rakkauden kulusta.
Muutaman päivän päästä – heti PMS-hirviön mentyä taas kerran tiehensä – havahduin, kuinka pöllöjä ajatuksia päässäni olikaan SuomiLOVEa katsoessani ollut. Vaikka tiesinkin suurimman osan synkkyydet johtuneen hormonipuuskasta, oli pakko myöntää – myös sillä iloisella ja normaalilla aivotoiminnalla – että kyllä sellainen tietty skeptisyys minussa kytee haluamattani välillä muulloinkin. Vielä nykyisinkin, vaikka olen tietoisesti yrittänyt ravistella sitä monen monta vuotta kehostani pois.
Minä uskon, että minussa on koko elämäni vuorotellut pessimisti ja optimisti. Tavallaan olen aika usein se peruspositiivinen (inhoan muuten tätä termiä, mutta toisaalta se kuvaa asiaa aika hyvin), joka hymyilee, höpisee ja innostuu. Se, joka on tyytyväinen nimenomaa arkeen ja joka ajattelee, että tulevaisuudessa voi tapahtua mitä vaan hauskaa. Toisaalta olen ollut se, joka varautuu aina pahimpaan. Olen vaikka hakenut yliopistoon, mutta silti tehnyt kolme muuta suunnitelmaa sen varalle, jos en pääsisikään sisään. Se sama nainen, joka haluaa elää satavuotiaaksi, mutta pelkää kuitenkin kuolemaa joka viikko.
Tähän asti – oikeastaan viime vuosiin asti – olen ajatellut, että pieni pessimismi ja skeptisyys ovat vain merkki älykkyydestä. Että ne yltiöpositiiviset tyypit, jotka uskovat elämään vielä syöpädiagnoosin, pettämisten tai konkurssin jälkeen ovat jotenkin yksinkertaisempia kuin me mököt. Aivan kun heitä pitäisi ravistella tajuamaan tosiasiat, vaikka nyt olen ymmärtänyt, että elämässä on aika vähän enää tosi asioista. Varsinaan silloin, jos tarkastelun kohteena on se, kuinka ihmisen tulisi toimia ja ajatella kulloisessakin tilanteessa. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, ettei skeptisyys ole yhtään sen parempaa tai ylevämpää ajattelua kuin avoin toiveikkuuskaan. Päinvastoin: Skeptikoilta jää näkemättä paljon sellaista hyvää, jota heillä jo on. Tai jota on tulossa. Jos aina odottaa pahinta, varmasti myös saa sitä, koska silloin harvemmin ei edes tunnista ympäröivää hyvää.
Siksi SuomiLOVEsta kumpuavat ajatukset pelästyttivät minua varmasti niin melkoisesti. Tiedän, että vuosia sitten olin paljon enemmän skeptinen ja pessimistinen kuin nyt, mutta luulin jo päässeeni niistä tuntemuksista hyvinkin jo yli. Kun mietin elämääni kuitenkin taaksepäin, on pakko myöntää, että vaikka koen olevani nyt onnellinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, en ole ollut sellainen aina. Ja se skeptikkohistoria onkin asia, josta ei pääse noin vain rimpuilematta eroon.
On ollut nimittäin monta hetkeä tämän liki 33 vuoden aikana, jolloin jokin kurjista skenaarioistani on päässyt tapahtumaan ihan oikeasti. On tapahtunut kurjia juttuja. Olen itse ollut se, joka ei ole pitänyt sanojaan. Se, joka ei olekaan rakastanut hamaan tappiin tai kunnioittanut toista tarpeeksi. Toisaalta olen myös itse joutunut tahtomattani, toisen ihmisen päätöksestä, hylkäämään sellaisia haaveita, jotka oli jo sovittu ja joita olisin halunnut itse edelleen seurata. Minua on petetty hetkellä, jolloin olen kuvitellut asioiden olevan hyvin. Lytätty itsetunto, vaihdettu minut johonkin toiseen jos ei kokonaan, niin kuitenkin sellaiseksi ajaksi, että sitä ei voi unohtaa.
Elämä on siis kaiken hyvän lisäksi opettanut, että ihminen on kaikessa ihanassa ihmisyydessään myös julma olento. Sellainen, joka tekee virheitä, käyttäytyy väärin ja pettää luottamuksen. Ja välillä olenkin kokenut, että jos se ei tapa, niin se vahvistaa -sanonta on täysin väärä. Jos nimittäin miettii kaikkea sitä taakkaa, jota elämän kolhut jokaiselle meille niskaan tuo, voi arvet joskus tehdä paljon muutakin kuin vahvistaa. Arvet voivat kasvattaa suojakilven ihmisen ja sydämen väliin. Kerätä pessimismin mytyksi mieleen tai tehdä positiivisesta ihmisestä skeptikon. Jos se ei tapa, niin se tekee pelokkaaksi olisi joissakin tilanteissa osuvammin sanottu. Ainakin se kertoisi joskus enemmän minusta kuin ensimmäinen versio. Vastoinkäymise kyllä nimittäin varmasti lisäävät vahvuutta, mutta helposti ne saavat epäilemään myös hyvää. Sitäkin, millä ei ole mitään tekemistä menneen kanssa.
Istuin kauan SuomiLOVE-ajatusteni kanssa ihan hiljaa. Tajusin, että se jostakin uumenista välillä lonkeroitaan kurotteleva skeptisyys ja kyynisyys ovat minun viholliseni. Se, jota vastaan minun on taisteltava. Se, joka toki on tämän elämän kokemusten jälkeen ihan looginen sielun takiainen, mutta samalla myös se, josta haluan päästä lempeän päättäväisesti eroon. Koska jos sille antaa pikkusormensa, en usko, että elämässä voi olla onnellinen. Kurjat ajatukset kun myrkyttävät mielen niin paljon tehokkaammin kuin hyvät pystyvät tekemään pesää sieluun.
Meillä ihmisillä ei oikeasti ole sen suurempia lahjaa ja toisaalta asetta kun sanat ja teot. Sillä tavalla SuomiLOVEn naisen puhe siitä, että he ovat miehensä kanssa luvanneet rakastaa toisiaan aina, on myös järkevintä, mihin ihminen voi uskoa. Sen suurempaa lupausta nimittäin elämästä tai sen kantavuudesta kun kukaan ei voi toiselta saada. Ei täällä uhata aseilla, vaikka ei haluaisikaan enää rakastaa. Ei tulla kysymään vakuussummia rakkaudenlupauksista tai vaadita sanktioita pettymysten tuottamisesta. Jos pyrkii hyvään oloon ja tasapainoon, ei voi tehdä muuta kuin luottaa siihen, että elämä on luottamisen arvoinen.
Sanat. Ne voivat olla vain pelkkää sananhelinää, tyhjiä sisältään. Tai sitten niissä on ihan kaikki. Elämä, ilo ja luottamus. Se, mitä sanat edustavat, on valinta, jonka ihminen tekee joka päivä toimiessaan niiden puolesta tai vastaan. Ja mitä minuun tulee, olen päättänyt nitistää historian haamut. Puhua sen kauniilla sanoilla kumoon ja nuijia pahan hyvällä.
Toivoa ja valoa viikon viimeiseen päivään! Maaliskuun ekaan sunnuntaihin!
-Karoliina-
Kuvat:Noora Näppilä
Asu: Bomber, AHOY – Ivalo (kotimainen tekstiili)* // t-paita, Nanso (kotimainen tekstiili) // farkut, Zara
*saatu
Kommentit (17)
Viisas, hieno kirjoitus – jälleen kerran, Karoliina! Sain taas ajattelemisen aihetta. Eläkeope kiittää!
Ensiksikin sanon että vitsit kuinka tykkäänkin teksteistäsi!
Olen itse tosi peruspositiivinen, jopa yltiöpositiivinen, henkilö. Olen aina ollut. Mielummin hankin juonteet nauramisesta kuin otsan mutristelusta. Olemme mieheni kanssa kolmissakympeissä ja lapsikin on tullut muutama vuosi sitten liittynyt jengiin. Tartuin teksitissäsi kohtaan:
”Tähän asti – oikeastaan viime vuosiin asti – olen ajatellut, että pieni pessimismi ja skeptisyys ovat vain merkki älykkyydestä. Että ne yltiöpositiiviset tyypit, jotka uskovat elämään vielä syöpädiagnoosin, pettämisten tai konkurssin jälkeen ovat jotenkin yksinkertaisempia kuin me mököt. Aivan kun heitä pitäisi ravistella tajuamaan tosiasiat, vaikka nyt olen ymmärtänyt, että elämässä on aika vähän enää tosi asioista. ”
Itsehän tuon virkkeen jälkeen kerroit kuinka olet muovannut hiukan tapaasi ajatella, joten seuraava avautuminen ei ole kohdistettu sinulle. Voin vain kokemuksesta kertoa että harmittavan moni todella pitää vahvaksi luotua illuusiota paremmasta todellakin yksinkertaisuuden merkkinä. Meidän pieneen perheeseen iski syöpä. Ja se on harmittavaa kuinka moni haluaa sen arjen sisällä ”ravistella hereille” ja ikään kuin heräämään faktoihin. Helvetti, ihan kuin sitä ei viettäisi jo valmiiksi unettomia öitä ja miettisi päänsä sisällä joka ikinen sekunti että mitenkähän tämä päättyy. Ja sitten saapuu joku neropatti faktojensa kanssa joita on lukenut, ihan että GOOGLESTA.
Voin avata tätä vaahtokarkkien ja hammashymyjen peittämää ajatusmallia vähän. Kun ainut faktahan on todellisuudessa se että tällaisessa tilanteessa on vain pakko puhaltaa ympärilleen jättimäinen saippuakupla. Se kimaltaa nätisti ulospäin. Osasta saattaa vaikuttaa hämmentävältäkin jos väännät sen hymyn ulos vaikeasta tilanteesta huolimatta. Vain suru ja huoli saa näkyä. Ihmisten pitäisi oppia ymmärtämään kuinka tärkeää tämä tyhmyydeltäkin vaikuttava käytös tällaisessa tilanteessa on. Se ei tarkoita että tuo raukka on niin yksinkertainen ettei edes tajua mitä tulee tapahtumaan, vaan sitä että tuo raukka on niin hajalla että haluaa haarniskan, oli se hymy tai mikä vaan, päivän ajaksi. On vaan pakko jos haluaa selvitä päivästä ja ihmiskohtaamisesta toiseen. Myöskään vaikeat tilanteet elämässä ei suoraan tarkoita että ihmisen luonteenpiirteet katoavat. Jos on yltiöpositiivinen ajatusmalli, se todennäköisesti on sitä jatkossakin. Lisäksi mainittakoon että, asia jota sivusitkin, tärkeintä elämässä todella on rakastaminen ja sen tajuaminen mitä kaikkea hienoa sinulla on juuri nyt. Se onko sitä huomenna, sillä ei ole väliä vaan sillä osaatko olla siinä tunteessa ja hetkessä kiinni oikeaan aikaan.
Tässä pitkässä teksissä ei sinällään tullut mitään fiksua palautetta tai muuta juuri teksiin kantaa ottavaa. Vain jättimäinen avautuminen.
Ihanaa ja onnellista arkea sinne teidän perheelle! Kiitos paljon mukavasta ja ajatuksia herättelevästä blogista!
Kiitos, että kirjoitit tämän! Olet juurikin sellainen ihminen, jollaiseksi haluan kasvaa! Voimia teille rankkaan vaiheeseen <3 Valoa, iloa ja hyviä uutisia!
Kiva, pohdiskeleva teksti. 🙂
Saanko pyytää vain sellaista pientä pilkunviilausta, että pliis kirjoita yhdyssanat yhteen (”tosiasia”), etenkin kun oikein lihavoit tekstistä sellaisen esille. Tai jos haluat muuttaa merkitystä kirjoittamalla sanat erikseen, kuten tässä tapauksessa on mahdollista, kuuluisi adjektiivinkin taipua (”tosia asioita”).
Kiva, jos tykkäsit!
Tosiaankin erikseen kirjoitettuna oli tarkoitus käyttää sanaparia tehokeinona, kuten hyvin huomasikin. Tosin: Tarkemmin ajateltuna en enää tiedä, onki virhe kovin hyvä tehokeino 🙂
Se pitäneet tosin vähän korjata, että ”tosi” kuuluu taipumattomien sanojen luokkaan (entiset partikkelit), kohtaan intensiteettisanat, eikä näin ollen taivu sijoissa.
Ja miten sattuuikaan 😉
Eli:
*huomasitkin
*onko
Toinen perhanan tekstinsyötön vika, toinen taas kerran ihan oma 😀
Vielä yksi jäi: *pitänee. 😀
Jep, niinhän se tosiaan kuuluu, oikeassa olet! Särähti vaan niin paljon omaan kielikorvaan, että kommentoin ennen kuin ajattelin muutosehdotukseni loppuun asti.
Niin ja korostan vielä etten todellakaan tarkoita näitä kommentteja pahalla, olen vain kieliniuhottaja. 🙂 Mutta yritän jatkossa ymmärtää, että tottakai bloggaaja saa vapaasti käyttää valitsemiaan tehokeinoja. 😀 Mukavaa viikkoa!
Eikä, miten ihana takki! Ja aivan järkyttävän saamattomissa hintansa puolesta. Tulisikohan joskus parinkymmenen vuoden päästä kirpparilöytönä vastaan…
Pidetään peukkuja 🙂
Tää on just sitä mitä kaipaa lukea sunnuntai-iltana / maanantaiaamuna paremman viikon puolesta. Kiitos! <3
Oi ihana kuulla <3
P.S. mä tykkään sun teksteistä hirveästi!
Toi bomber! Mä en kestä miten ihana! ️️ Kiva, kun tuot blogissasi noita kotimaista vaatteita esille. Olen alkanut perehtyä niihin paljon paremmin itsekin, ja miettinyt että kun muutenkin ostan todella harvoin vaatteita (ainoastaan tarpeeseen), niin voisin ruveta itsekin tekemään ne harvat hankinnat kotimaisilta yrittäjiltä.
Erosin perjantaina pitkästä parisuhteesta ja juurikin tilanteessa, jossa toinen ei vain enää rakastanutkaan aina ja ikuisesti. Tekstistä tuli sellainen olo että v*ttuakos tässä vihaan ja masennun vaan koitan ajatella että minunkin aikani onnelliseen parisuhteeseen tulee vielä.
Aiemmassa postauksessa mietit kotimaisia vaatemerkkejä. Urheiluvaatteista tuli mieleen Nepra, jolla on superhyviä trikoita! Lahtelainen firma, mutta valmistus taisi olla Viron puolella.
Heips, tahtoisin vain korjata vähän termistöäsi. Itse koen olevani skeptikko, mutta ehdottomasti positiivinen ja toiveikas. Skeptisyyden vastakohtana pidän sitä, että asiat otetaan itsestäänselvyytenä, eikä niitä pohdita sen enempää. Olen myös sitä mieltä, että kiitollisuuteen vaaditaan skeptisyyttä, koska miten muuten voisin ajatella, että mun elämä on aivan ihanaa kuin miettimällä, että sen ei missään nimessä tarvitsisi olla näin ihanaa. Plus omien tarpeidensa, halujensa, pelkojensa ja valintojensa kyseenalaistaminen silloin tällöin ei varmaan kenellekään tee pahaa?
Kiitos 🙂 Ihania eläkepäiviä!!