Kuinka tuntea itsensä kauniiksi, vartalonsa omakseen?
// Kaupallinen yhteistyö: Hypoxi //
Mä löysin kesällä puhelimeni kansioita siivotessa videon, jonka olin nauhoittanut A:lle eräänä aamuna toissa talvena Saksaan Whats app:illä lähetettäväksi. En tiedä, miksi en ollut laittanut vaan viestiä suoraan whats app-näytöltä, vaan viesti oli tallennettu tuonne minun kännykkäni videokansioihin. Joka tapauksessa video oli tallessa. Huiskin videolla menemään pitkin Munkkiniemeä. Aamu oli hämärä, päässä pipo, taustalla vielä hämärä taivas.
Juttelen videolla iloisena. Silminnähden rakastuneena. Tunne tuosta hetkestä tulvi salamana mieleeni. Vitsi tuo oli kutkuttavaa aikaa! Hassua oli myös se, millaisen yksityiskohdan – aika pinnallisen seikan – havaitsin. Videota katsoessa nimittäin mieleeni palautui myös se, miten kauniiksi ja erityisen ihanaksi tuolloin itseni koin. Itse asiassa sellainen itsevarmuus ja koko itsensä hyväksymisen riemu välittyi edelleen näytön läpi, vaikkei video itsessään keskittynyt mihinkään kauneusasiaan, enkä mitenkään erityisesti yrittänyt olla videolla nätti räpsytellen ripsiä tai mitä tahansa muutakaan maneerista.
Katsoessani videota miltei näin kaksi vuotta jälkikäteen, mielessäni alkoi sinkoilla miljoona ajatusta: Miten fiilikseni olivatkaan niin ylevät, vaikka todellisuudessa en näyttänyt videolla yhtään sen kummemmalle kuin tänäkään aamuna? Miten näytin sille, etten ollenkaan ollut huomannut tuona aamuna silmieni alla komeilleita silmäpusseja? Ja toisaalta: Miten näytinkään silti noin hyvälle, vaikka naama on talvikalvakka ja tukka sähköisenä piposta? Kuinka se on mahdollista?
Vastaus on tietysti yksinkertainen. Mutta samalla hyvin monimutkainen. Koin itseni kauniiksi, hyvinvoivaksi ja itsevarmaksi, koska pääni oli rakkaudesta aivan pilvissä. Video oli täydellinen esimerkki siitä, kuinka itsevarmuus ja ”kauneus” ei ole kiinni siitä, mitä ulospäin näkyy, vain siitä, miten itsensä kokee.
Mä olen vuosien saatossa tehnyt asioita enemmän ja vähemmän sen eteen, että kokisin oman oloni omassa kehossani hyväksi. Joskus hyvä olo on tullut aamu-urheilusta, joskus hyvästä hiusväristä, toisinaan taas parin kilon painon pudotuksesta tai toisaalta parin kilon painon noususta. Minä en ole osannut erottaa itsestäni koskaan ulkoisia ja sisäisiä seikkoja, koska olen kokenut kaiken vaikuttavan niin vahvasti kaikkeen. Hyvä meikki on saanut säteilemään hyvää oloa ulospäin ihan henkiselläkin tasolla. Toisaalta mikään maailman kosmetiikka ei ole voinut muuttaa elämää, jos sisäinen paletti on ollut paskana.
Olen pyrkinyt siis kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ennemmin kuin klassiseen – toisten ihmisten silmillä nähtävään – kauneuteen. Vaikka en tietysti sellaistakaan asiaa väheksy. Toki osa hyvänolontunteesta tulee siitä, että kokee olevansa hyväksytty oman luonteensa ja olemuksensa lisäksi myös ulkonäöltä. Uskon, että sellainen on aikalailla meidän ihmisten sisäänrakennettu tarve. Tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Olen viimeisten vuosien aikana tehnyt ulkonäössäni asioita, joita olen kokenut olevan minulle itselleni hyväksi. Mistä minulle on tullut hyvä olo. On ollut tekoripsiä, huulitäytettä, blondattua megapitkää hiuspidennystä, microblading-kulmia ja sun muuta. Vaikka monet niistä ovatkin kohdanneet kritiikkiä täällä blogissa ja olen joutunut selittelemään valintojani, olen kokenut, että ne ovat olleet niihin hetkiin itselleni oikeita valintoja. Ehkä siksi, että en ole kokenut oman kroppaani tai kehooni tekemiä muutoksia mitenkään kovin vakavina omalla mittapuullani. Ne ovat tuoneet hyvää fiilistä ja se on riittänyt minulle.
Tämän kesän aikana suhteeni moneen kauneuteen liittyvään asiaan on kuitenkin muuttunut. Annoin microblading kulmien kulua jo viime talvena pois ja luovuin keväällä hiusteni blondauksesta tavoitteenani kasvattaa oma väri kokonaan takaisin. Elokuun projektini on ollut luopua ripsipidennyksistä. Kaikki tämä tapahtui ikään kuin huomaamattani ilman, että tein mitään erityistä päätöstä asioiden suhteen. Tuntui vain sille, että aika oli nyt sopiva.
Toki hyvän olon tavoittelu ei ole kauneuden eikä kehon osalta silti lähtenyt minnekään. En vetele luomuna menemään, vaan todellakin haluan opetella meikkaamaan ”uudet” ripseni oikein. Ja kyllä. Edelleen välillä oloni saa viikoiksi tukalaksi IBS, joka turvottaa vatsan aivan kuin olisi raskaana.
Syksyn teemani onkin ollut löytää hyvä olo ja ”kauneus” sisältä tulevasta hyvinvoinnista. Toki kaiken A ja O on hyvä henkinen olo. Olen pohtinut kauheasti sitä, kuinka saisin kanavoitua sisäisen onnentunteeni ja kiitollisuuteni myös siihen, että se loistaisi minusta ulospäin niin voimakkaana, kun sen sisälläni tunnen. Toisekseen olen alkanut miettiä, millaisessa kehossa tunnen olevani kotonani. Miettinyt, mitkä ruuat ja lisäravinteet tukevat terveyttä. Mikä on riittävästi unta ja kuinka saan liikunnasta parhaan hyödyn?
Osa tätä sisäistä hyvänolonprosessiani on Hypoxi, jonka pariin pääsin taas yli vuoden tauon jälkeen. Kutsuisin itse Hypoxia ”lempeäksi treenikaveriksi”, jonka avulla rasvanpoltto, sisäelin rasvan vähentäminen, selluliitin taltutus ja kiinteytys on helpompaa ja kivempaa kuin perussalirehkinnällä. Olen käynyt Hypoxissa nyt Tampereen Hypoxin uusissa tiloissa Stockmannin takana parin viikon ajan. Ja olo on nyt jo erilainen kuin pari viikkoa sitten. Tunnen oikein, kuinka aineenvaihdunta on alkanut vilkastua ja kuinka reisieni iho ei ole enää kipeä. Mullahan selluliitista tulee sellaista tietynlaista kipua jalkoihin.
Moni menee Hypxin ennen kaikkea painonpudotuksen vuoksi. Toki kiinteytys ei tee minullekaan pahaa, enkä vastusta, jos muutama kilo lähtee. Mutta oma päätavoitteeni kilojen sijaan on aineenvaihdunnan parantaminen, koska nuo mahavaivat tekevät minulle ärsyttävän usein sen, että kroppa jää ikään kuin jumitustilaan. Hiki ei meinaa lentää edes kunnon urheilussa, ja olo on raskas, vaikka söisi oikein ja kevyesti.
Mä olen tehnyt Hypoxi-käyntini aamuisin. Ensin olen maannut 20 minuuttia HDC-puvussa, jossa 400 ilmakuplaa ikään kuin hieroo vilkastuttaen pintaverenkiertoa ja aineenvaihduntaa. Mä nukahdan tähän melkein joka kerta. Sen jälkeen poljen pyörällä eräänlaisessa kapselissa joko selällään tai seisten 30 minuuttia. Treeni tehdään todella matalalla sykkeellä, mutta se on silti niin tehokas, koska vaihtelevat yläpaine-alapaine -erot tehostavat treeniä. Joka kerta, kun olen sukkulassa polkenut, olen ollut aivan hikinen.
Tästä syksystä alkoi näemmä siis matka sellaiseen oman kehon tuntemiseen ja sisäisen hyvinvoinnin löytämiseen myös kauneudenkin osalta. Koska tällä kertaa näin tuntuu hyvälle. Kerron sitten myöhemmin syksyllä, miten Hypoxi-treenini etenivät. Ja mitä tuloksia ne toivat tullessaan.
-Karoliina-
Kommentit (1)
Kehokriiseilyn keskellä viime joulun jälkeen tein poikkeuksellisen uudenvuodenlupauksen. Ainaisten laihdutusyritysten sijaan asetin maaliksi kehotyytyväisyyden. Halusin oppia hymyilemään peilikuvalleni ja näkemään itsessäni asioita, joista pidän. Yhä useammin huomasin tiirailevani peilistä juurikin niitä ihania asioita.
Hymy katsoessani peiliin oli aidompaa kuin minkään muun kehoprosessin jälkeen. Ymmärsin, että ilman myönteistä suhtautumista kehooni, en tule olemaan tyytyväinen kehooni laihduin miten paljon tahansa. Jos olisin vain lähtenyt laihduttamaan, voisin ajatella voivani olla aina laihempi tai paremmassa kunnossa. Tavoitepainon alittaminen ei muuta mitään. Kriittinen puhe itsestä säilyy eikä häviä kilojen mukana. Pudonnut paino ei tuo mukanaan itsevarmuutta, kuten voisi ajatella.