Me vietettiin viime viikolla perheessä omaa hävikkiviikkoa. Päätimme nimittäin puolitoista viikkoa sitten, että emme kävisi kaupassa laisinkaan viikkoon.
Ensin ajattelimme, että sen verran voisimme fuskata, että täyttäisimme kuitenkin maitovarat, kahvit ja muut, mutta sitten päätimme, ettemme ostaisi edes niitä. Jos maito loppuu, juodaan vettä. Jos kahvi, sitten pärjätään ilman.
Niinpä meillä syötiin viime viikolla kuivakaappia ja pakastinta tyhjäksi. Oli hirvenlihasta tehtyä chili con carnea, katkiksista ja kaikista jämistä tehtyä wokkia ja vaikka mitä sun muuta. Aamupalaksi syötiin ainoastaan puuroa marjoilla. Ja iltapalaksi purkkiananasta, kananmunia ja juustonäkkäriä, kun tuore leipä ja hedelmät oli syöty ajat sitten.
Loppujen lopuksi sitä kuitenkin tuli pärjättyä tosi hyvin. Jopa silloin, kun lapsosen piti ottaa kouluun eväät! Ainoa, mitä itse asiassa loppuviikosta jo kaipasi, oli hedelmät ja kasvikset. Vatsakin tuntui ihan kaipaavan niitä.
Kun sitten torstaina, 9 kaupattoman päivän jälkeen, menin ostamaan uuniperunoita ja täytettä, oli aivan voittajaolo. Seilasin pitkin kaupan käytäviä ja hymyilin. Oli ihana saada syödä juuri sitä ruokaa, mitä teki mieli. Ja toisaalta kokkailla kaikista niistä aineksista, jotka ruokaan haluttiin laittaa.
Samassa hetkessä mua alkoi kuitenkin hävettää. Se, että me tällä tavalla päätettiin viettää hävikkiä, oli meidän päätös. Ei pakko. Mutta aivan liian monessa perheessä tällainen tilanne on aivan jatkuvaa. Eivätkä ne tilanteet lopu siihen, että viikon kuluttua marssitaan kauppaan ostamaan loimulohta ja pala hyvää juustoa, kun testijakso on ohi.
Ehkä koko tätä ajatusta siivitti se, kuinka viime viikolla kohistiin niin paljon siitä, että kaikilla perheillä ei ollut varaa laittaa lapsilleen eväitä mukaan kouluun. Vaikka monien perheiden tilanne ei varsinaisesti ollutkaan minulle yllätya, tekee oma sosiaalinen kupla sen, että surulliset asiat yhteiskunnassa on helppo unohtaa. Varsinkin, kun en ole enää koulussa töissä, ei näe päivittäin sitä ihmisten ja perheiden kirjoa.
En mä tiedä, mitä halusin tällä postauksella kertoa. Ehkä sen, että kun alunperin meinasin kirjoittaa kepeän postauksen siitä, kuinka kivasti selvittiin hävikkiviikosta, tuli lopulta koko asialla leuhottelusta tosi typerä olo, vaikka tuollaista kaappien ja kuluttamisen raivaamista hävikkiviikkoja pitäen kannatankin. Niin ja ehkä haluan kannustaa miettimään sitä, mitä voisi tehdä vaikkapa ensi kevään vaaleissa niin, että voisi olla osallaan tukemassa sitä, että kaikilla perheillä olisi varaa edes siihen ruokakassiin.
Tästä tulikin mieleeni, onko Tampereella joulun alla joku hyväntekeväisyystempaus tai muu sellainen, jossa voisi olla apuna ihan konkreettisestikin? Nuo joululahjakeräykset ja sellaiset ovat olleet tähänkin asti repertuaarissa, mutta tällä kertaa voisi raivata kalenteristakin päiviä hyvän asian eteen. Vinkkejä ja kutsuja otetaan vastaan!
-Karoliina-
P.S. Vitsi miten ihanan kirjaimellisia lapset on. Toki kerroimme F:lle projektista siihen ryhtyessämme, jottei neitonen odottaisi, että viikolla tarjottaisiin ainoastaan niitä ruokia, joita hän toivoo. Kun hän sitten kuuli, että A oli ostanut kioskilta päivän numero 7 kohdalla suklaapatukan, oli järkytys täysin aitoa: ”Mutta meillä on HÄVIKKIVIIKKO! Miten sä saatoit?” Ihana!
Kommentit (4)
Omassa yhden hengen taloudessani tein alkuvuodesta samanlaisen kokeilun. Tuli käytyä läpi pakastimen ja kuivakaapin tarjonta, leivottua leipää sekä kokkailtua ruokayhdistelmiä, joita ei muuten olisi tullut tehtyä.
Facebookissa on ryhmä nimeltä Autetaan kun voidaan johon voi kuka tahansa liittyä. Apu on konkreettista ruoka/tavara apua jonka voi toimittaa itsekin autettavalle, useita avun tarvitsijoita on ihan täällä Pirkanmaallakin 🙂 Auttaa voi myös lähemmällä lahjakortin tms. Lue ihmeessä lisää Facesta ja lähde mukaan, on tosi helppo tapa auttaa ja apu varmasti menee kohteeseen 🙂 Mukavaa loppuvuotta!
Kiitos! Pyyntö ryhmääpääsystä lähetetty <3
Juuri näin! Kun kaikkia aineksia ei ollut tarjolla, tuli käytettyä luovuutta ihan eri tavalla.