Mä kirjoittelin lauantain postauksessa siitä, kuinka naimisiinmenon jälkeinen sukunimisäätö on saanut vähän yllättäviä piirteitä. Olin ajatellut käyttäväni kaikissa työasioissa kaksoissukunimeä ja yksityiselämässä vain uutta, alun perin mieheni, sukunimeä. Mutta käytäntö osoitti aika nopeasti sen, ettei suunnitelmani toiminut yhtä hyvin kun olin kuvitellut.
Nimipostaus herätti monia mielenkiintoisia kysymyksiä postauksen kommenttiboxissa, joita jäin miettimään sen verran, että ajattelin kirjoittaa tästä nimiasiasta ihan oman postauksensa. Toivottavasti tämä vastaa myös kysymyksiinne.
Mulle ja meille oli alusta asti aivan selvää, että meille tulee A:n kanssa avioliiton myötä sama sukunimi. Kerroin jo kommenttiboksissa, että osa sukunimenvaihtosyistä oli tunneperäisiä, osa järki. Ja tämä oli tietysti ehdottomasti tunnesyy! Meistä molemmista tuntui tärkeälle, että olisimme jatkossa samaa tiimiä myös nimeä myöten. Ja se on ollut kyllä hyvä ratkaisu. Minusta tämä on tuntunut oikealle ja ihanalle, vaikka on vaikea selittää asiaa sen kummemmin sanoin. Se tuntuu nyt omalle nimelle, ei lainatulle.
Syy, miksi me valitsimme miehen sukunimi, eikä minun, oli sekin ihan vaan intuitioratkaisu. Koska mä en ole koskaan erityisesti pitänyt mun sukunimestä, se ei ole harvinainen, eikä mun identiteetti ole siinä kiinni, oli miehen nimi oiva valinta, koska hän koki, että hänelle sukunimellä on suurempi merkitys. Hänen entisessä ammatissaan ihmisiä kutsuttiin sukunimellä ja siksi moni käyttää hänestä edelleen joko sukunimeä tai sukunimestä johdettua lempinimeä (myös minä, itse asiassa).
Mitenkään erikoisiahan nuo kummatkaan nen-nen -nimet eivät ole, mutta mitäpä siitä. Kyllä me keskustelimme myös mun nimestä, mutta se ei silti tainnut olla vakavasti meidän listalla. Joku kysyi kommenteissa, eikö miehen sukunimen valitseminen ole näin feministille väärä ratkaisu. Mä en oikeastaa näe elämää sellaisena, että vaikka olisit mitä – feministi tai jotain muuta – että valittavana olisi aina vain yksi tapaa olla ja elää. Onhan siinä feminismissäkin sävyjä, ainakin minusta. Asiat kun ovat minusta varsinkin yksilötasolla usein niin moniulotteisia.
Mä olen monessa asiassa varmasti itsenäinen ja koen olevani tasa-arvon kannalla, mutta sukunimen vaihto ei ole asia, jossa koen, että multa lähtisi mitään omasta persoonastani tai itsemääräämisoikeudestani. Ymmärrän tietysti täysin toisenkin kannan, ja jokainen tehköön, kuten itsestä tuntuu parhaalle, mutta itse olisin ollut huolissani tästä meidän avioliitosta ja sen tasapainosta, jos mun olisi pitänyt tasa-arvon vuoksi pitää kiinni nimestäni. Silloin olisi varmasti moni asia meidän suhteen sisällä aika eri tolalla kuin nyt.
No sitten niihin järkisyihin. Yksi syy, joka antoi mulle niin sanotusti vapaa kädet valita sukunimeni, oli se, ettei mulla ja F:llä ole ollut koskaan samaa sukunimeä. Jos mulla olisi ollut F:n kanssa sama, en olisi vaihtanut omaani. Toisekseen valinta oli helppo tehdä ikään kuin arkea helpottaen: Tippuipahan edes yksi sukunimi tuosta meidän postiluukussa olevasta kyltistä, jonka satavuotiseen lokeroon ei todellakaan ole suunniteltu mahtuvan kolmea sukunimeä. Muutenkin on ollut käytännössä helpompi toimia, kun kolmihenkisessä perheessä ei ole enää kolmea nimeä, vaan vain kaksi.
Hmm. Nyt kun katson tuota mun jorinaa, mietin, onko tuo mun järkisyy edes mikään järkisyy, vaikka niin ensin ajattelinkin. Toisaalta en tiedä, olisiko oman sukunimen pitäminen tai oman sukunimen siirto miehelle olleet yhtään sen järkevämpiä. Tuntuu sille, kun koko tämä keissi – menipä se avioliitoissa miten tahansa – johtaa lopulta tunteisiin.
Vaikka ajattelenkin, että sama sukunimi helpottaa osin käytännön elämää, lopulta tämä ratkaisu – jota me emme A:n kanssa edes näin pitkään pohtineet, kuten tässä tekstissä nyt tein – on ollut ihan vaan tunneperäinen. Samanlainen kuin itse avioliittopäätös. Eihän naimisinkaan tarvitsisi tänä päivänä kenenkään mennä mistään muusta syystä kuin puhtaasti rakkaudesta ja vapaasta halusta.
Koska. Tuntuu oikealle. Se on vastaus myös otsikkoon. Miksi ei?
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Kommentit (53)
Hyvää pohdintaa – kiitos! Olen samaa mieltä siitä, että nuo ovat kaikki tunnesyitä, eivät järki-. Siitä olen eri mieltä, että myös avioliitto olisi pelkästään tunnejuttu. Se nimittäin – valitettavasti – on edelleenkin Suomessa se ainoa juridisesti oikeasti tunnustettu parisuhdemuoto. Siis jos alkaa tonkia perimys- ja leskeneläkeasioita, ihan vain muutamia mainitakseni.
Mä ymmärrän feminismin sillä tavalla, että se antaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tehdä kuten itse haluaa. Ei feminismi estä tekemään niin kuin ennenkin on tehty 🙂
Ikävä kyllä feminismi ei pitäisi olla sitä, että valitsee sen mikä tuntuu itsestä kivalta. Kenenkään ei toisaalta tarvitse olla ”valmis” feministi eli aina voi oppia lisää, uutta ja nähdä oma toiminta uudessa valossa.
Teen tässä kohtaa vertailun toiseen ihmisoikeusnäkökulmaan eli rasismiin. Monet ihmiset vastustavat rasismia, tämä on selvä homma. Samalla meissä ihmisissä, jotka vastustamme rasismia, on samanaikaisesti tekoja/asenteita, jotka itse asiassa ovat rasistisia. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa olet vaikkapa rekrytoimassa ihmistä töihin ja sinulla on kaksi yhtä vahvaa kandidaattia, joista toinen on samaa etnistä taustaa kuin sinä itse, toinen taas toista, itsellesi ehkäpä vieraampaa etnistä taustaa. Tässä kohtaa voi aivan hyvin käydä niin, että palkkaat sen itsesi kanssa samaa etnistä taustaa olevan ihmisen, koska se ”tuntuu” oikealta, ehkäpä jopa ”luonnolliselta”.
Tämä on inhimillistä ja samalla täysin väärin. Tässä kohtaa tämän rasismin vastustajan täytyy muuttaa toimintaansa, vaikka se ei ”tunnukaan” kivalta tai se tuntuu vieraalta tms. Tässä kohtaa on valittava toisin, jotta ei toisinna RAKENNETTA.
Halusin kirjoittaa tämän esimerkin siksi, että feminismi ei ole aina ja lähtökohtaisesti sitä, että on vapaus valita. Voi nimittäin valita myös feminismin vastaisesti, vahingollisia rakenteita vahvistaen ja eteenpäin vieden.
Onko miehen sukunimen ottaminen sitten feminismin vastainen teko? En minä siihen tyhjentävää vastausta tiedä, tiedän oman mielipiteeni asiasta, mutta tässä kohtaa halusin vain kommentoida tuohon, että feminismi ei ole samaa kuin vapaus valita mitä vain.
Minulla on tähän sama näkemys 🙂
Jos saatte nykyisen miehesi kanssa lapsen, on sinun oma lapsesi ainoa eri niminen teidän tiimissä (perheessä). Tämä oli itsellä syy pitää oma sukunimi. Nyt minulla on eri nimi kummankin lapseni kanssa.
Minulla on isäni sukunimi. Isäni kuoli, äiti meni myöhemmin naimisiin isäpuoleni kanssa ja otti tämän sukunimen. He saivat velipuoleni, jolle luonnollisesti tuli vanhempien nimi. Olen siis kuvaamassasi tilanteessa, eli ainut eri niminen perheessä. Ja olen aina ollut tästä äärimmäisen ylpeä ja tuntenut itseni sen sijaan ”uniikiksi” . 🙂 Siksi mennessäni joskus naimisiin, haluan pitää oman (eli isäni) nimen, sillä koska hän kuoli nuorena olen ainoa joka jatkaa sukuni nimeä.
Minulle on enemmän kuin ok, että äitini on miehensä kanssa saman niminen, viettäväthän he todennäköisesti loppuelämänsä yhdessä, kun minä elän oman perheeni kanssa ja teen taas omat nimivalintani. Eli ei ole mitenkään välttämätöntä pitää nimeä vain lapsen takia. (;
Jos näin joskus meille kävisi, olisi tilanne juuri tämä.
Itselle oli tärkeää osoittaa lapselle että sukunimi ei ole se asia mikä teke meistä tiimin. Enkä toisaalta missään halunnut, että oma lapsi on ainoa eriniminen meidän tiimissä.
Haluan tuoda keskusteluun sen ulottuvuuden, että feminismiä on toki se, että jokainen tekee omassa elämässä omat valintansa. Samalla on kuitenkin hyvä huomioida kulttuuriset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset rakenteet jotka näihin valintoihin vaikuttavat. Esim säärikarvojen ajo tuntuu monesta kivalta eikä tietenkään ole sinänsä epäfeminististä sheivata, tai sheivaaminen ei tee kenestäkään ei-feministiä. Siitä huolimatta tämä valinta liittyy myös ominaisuuksiin joota sheivattuihin naisiin kulttuurissamme liitetään. Valintaa ei toisin sanoen tehdä missään tyhjiössä. Samaan kategoriaan menee myös tämä sukunimikysymys. Siksi on yhä edelleen niin, että kun pariskunta haluaa yhteisen nimen, nimi on huomattavasti todennäköisemmin miehen kuin naisen.
En siis halua tuomita yksittäisten ihmisten valintoja eikä siinä ole järkeä. Mutta on hyvä tarkastalle omaa toimintaa kriittisesti feministisessä valossa ja hyväksyä että omia valintoja muokkaavat monet asiat jotka tulevat oman itsen ulkopuolelta.
Ihana kommentti! Just näin! Monet asiat jotka tuntuvat ”luonnollisilta” tai tuntuvat ”hyviltä”, ovat läpeensä patriarkaalisen kulttuurin läpäisemiä ja siksi niitä ei tunnisteta, koska ovat niin ”luonnollisia” tai ”tunteeseen” pohjautuvia. Hieno kommentti tuossa aiemmin tuo ”appiukon” nimen kantaminen. Vähän kyllä puistattaa ajatus…
Mua ei kyllä yhtään puistata kantaa appiukon nimeä. Arvostan häntä kovasti ihmisenä ja hänellä on erittäin hieno ja harvinainen sukunimi, joka on myös oma nimeni nykyisin. Oli todella helppoa vaihtaa oma tusinasukunimi miehen sukunimeen, joka on pala paikallishistoriaa.
Kolmeen edelliseen:
On tosi hyvä tosiaan nähdä asia laajemminkin. Ja nähdä ne mallit, jotka vaikuttavat ikään kuin automaattisesti meihin. Tosin: En myöskään usko siihen, että asioita pitää vastustaa vain vastustuksen vuoksi. Jos tunnistaa rakenteet, mutta oma valinta tuntuu hyvälle (olisi se mikä tahansa), on asia varmasti silloin juuri niin kuin pitää. Mä en usko siihen, että vaikka jokainen morsian, jonka isä on saattanut alttarille, olisi alistunut tietämättään ja sokeasti miesylivoimaan. Mutta varmasti myös moni on! Tärkeintä on, että näkee ja ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu ja mitkä oletukset meidän sukupuoleemme kohdistuu. Ja sitten voi valita, toteuttaako niitä, vai ei.
Minusta on ihana ja tarpeellinen keskustella näistä asioista. Saada eri näkökulmia. Vaara on vaan siinä, jos toisenlainen tapa toimia nimetään ”puistattavaksi”. Vaikka tietty tapa ei itselle sopisikaan, olisi minusta tärkeää säilyttää kunnioitus toisten ihmisten valintojen suhteen.
Pointti taisi olla se kun jos nainen jää omalle nimelleen niin puhutaan siitä miten hän jää isänsä nimelle, vaikka vaihtaessaan nimensä miehen nimen mukaiseksi siirtyy hän oikeastaan miehensä isän eli appiukkonsa nimelle. Aivan yhtä modernia tai vanhanaikaista.
Jokainen toki tekee kuten haluaa, mutta tekee ihan hyvää miettiä asioita monesta kulmasta, varsinkin jos sanoo joidenkin tapojen olevan parempia kuin toiset. 🙂
Mutta tämä koko sukunimiasia tuntuu koskettavan lähinnä naisia. Miehet useimmiten haluavat, että nainen pitää oman nimensä tai ottaa miehen nimen, mutta harvemmin he miettivät oman sukunimen muuttamista (ellei taustalla ole jotain syytä miksi haluaa muuttaa sukunimensä; useimmiten kuitenkin joku muu syy kuin, että haluaa saman nimen vaimon kanssa).
Kiitos pointin ymmärtämisestä! <3 Juuri näin, eli ”siirryt” omalta isältäsi appiukolle. Moni tuskin ”tuntee” näin vaihtaessaan nimeään, mutta tämä on se rakenne ja ideologia siellä taustalla. Vastaako tätä päivää, eipä varmaan, samalla tiukasti vielä hengissä.
Itse aion pitää oman sukunimeni ja mies pitää omansa, ja jos meille joskus lapsia tulee niin heille tehdään mahdollisesti jonkinlainen yhdistelmänimi meidän sukunimistä. Tosin miehen suvussa kulkee ns. välinimi (ei etunimi muttei sukunimikään), jonka hän toivoisi annettavan myös lapsilleen joten voi olla että saavat mieheltä välinimen ja sukunimen, ja mun puolelta sitten etunimet 🙂
Puhuimme myös mahdollisuudesta yhdistää molemmille uudet sukunimet meidän nykyisistä, mutta mä en oikein lämmennyt ajatukselle alkaa uusimaan kaikkia kortteja ja passeja tms, joten omilla sukunimillä mennään. Nimiä enemmän vääntöä meidän häiden kohdalla on herättänyt suunnitelmamme kävellä rinta rinnan käytävää vihkijän eteen, yllättävän moni vihkiminen toteutetaan ilmeisesti edelleen kaavalla ”vanhempi luovuttaa morsiamen tulevalle puolisolleen”, joka ei tunnu meille mitenkään luontevalta. Odotan jo innolla seuraavaa vanhemman polven sukulaisten kommenttitulvaa kun kuulevat ettei me edes olla menossa kirkossa naimisiin, hähä 😀
Käsittääkseni lapset on joko äidin tai isän nimellä, jos näillä eri sukunimi. Lapsille ei tietääkseni voi antaa myöskään yhdistelmänimeä, jos siis puhutaan sukunimestä. Eikö yhdistelmänimikin ole vain mahdollista toiselle aviopuolisolle, joka ottaa puolison nimen oman nimensä lisäksi?
Asutaan maassa jossa on erilainen nimilaki, täällä yhdistelmäsukunimen antaminen lapsille on tosi yleistä, tosin etunimiä saakin sit olla ainoastaan maksimissaan kaksi 🙂
Kolmeen edelliseen: Tämä on muuten hassua, miten erilaiset käytännöt eri maissa nimiasioiden suhteen on!!
Joo, täällä Italiassa lapset saavat isänsä sukunimen ja me vaimot pidetään tyttönimemme.
Joo se on tosi hauskaa, varsinkin kun itse tietty miettii asiaa omasta näkökulmastaan ja suomalaisista säännöistä peilaten: mulla oli pitkään ajatuksena että jos joskus lapsia tulis niin tottakai heille annettaisiin kolme etunimeä kuten omassa perheessä on ollut tapana. Mutta ei täällä semmosta noin vaan tehdäkään, kun sallittua on antaa ainoastaan yksi etunimi, yksi välinimi (joka saa olla etunimen kaltainen nimi eli käytännössä näin voi antaa kaksi erillistä etunimeä) ja sukunimiä voikin sitten olla ihan niin monta kuin haluaa. Mulla on esimerkiksi yks kaveri jonka nimi on suomennettuna jotain tyyliin: Joanna-Maria (etunimet yhdysviivalla lasketaan yhdeksi etunimeksi) Paronitar (suvussa kulkeva välinimi) Heinonen (äidin sukunimi) Mäkinen (isän sukunimi). Kun hän meni naimisiin he olisivat voineet yhdistää sukunimensä miehensä kanssa niin että molemmilla olisi ollut litaniassa neljä sukunimeä, eli molempien sukunimet vanhempien puolelta. Käytännössä porukka kuitenkin pudottaa sukunimiä pois naimisiin mennessään mikäli tarkoituksena on luoda uusi yhteinen sukunimi, jotta nimilitaniasta ei tulisi liian pitkä -mutta teoriassa sukunimiä vois oikeesti alkaa vaan keräämään jonoon 😀
Nimilaki muuttuu ensi vuoden alussa. Sen jälkeen lapselle voi antaa kaksi sukunimeä, joko yhdysmerkillä tai ilman, missä järjestyksessä tahansa. Uuden nimilain mukaan myös molemmat puolisot voivat ottaa yhdistelmänimen. Nimet voivat olla eri järjestyksessä, ja toinen puoliso voi halutessaan yhdistää nimet viivalla ja toinen ilman viivaa, ihan miten kukin haluaa. Ainoastaan lasten nimistä on määrätty seuraavaa: nimi tai nimiyhdistelmä, jonka esikoinen saa, tulee automaattisesti täsmälleen samassa muodossa myös seuraavalle täyssisarukselle.
Joskus vuosi sitten tuosta oli paljon juttua, että ilmeisesti myös Suomessa on muuttumassa (jos ei ole jo muuttunut) tuo nimiasia niin että lapselle voi laittaa myös yhdistelmäsukunimen.
Olen ollut naimisissa 8 vuotta ja naimisiin mentyä pidin oman sukunimeni. Lapsella on mieheni sukunimi. Minulla on edesmenneen äitini sukunimi,vanhempani elivät avoliitossa 35 vuotta. Pidin sukunimeni täysin tunnesyistä,pidän nimestäni ja koen sen omakseni.Toki olisi mukava että lapsen kanssa olisi sama sukunimi mutta se ei ole minulle niin iso asia että olisimme päätyneet siihen. Vaikka olen feministi,koen että miehelleni sukunimiasia oli tärkeämpi kuin itselle,siis lapsen suhteen.
Niin tämäkin on muuten hyvä pointti: Vaikka äiti ja isä olisi eri nimellä, aika usein lapsi saa – ainakin minun käsitykseni mukaan – juuri isän sukunimen.
Jos pitää oman nimensä, niin aika monessa tapauksessa sitä kantaa sitten isänsä sukunimeä. Se siitä modernista.. 😀
Itsekin ajattelin, etten todellakaan vaihda omaa (noh, isäni omaa) vähän harvinaisempaa sukunimeä ja haluaisin antaa sen myös omille mahdollisille lapsilleni joskus. No, tapasin sitten miehen, joka pyörittää sukutilaansa N:nessä polvessa ja jolle oli tärkeää että mahdollinen tilanjatkaja kantaisi samaa sukunimeä kuin siellä on aina kannettu. Minusta tuo syy oli parempi joten päädyin yhdistelmänimeen, mikä tarkoittaa sitä että mahdollisille lapsille annetaan miehen sukunimi. Olen sitten vähän eri paria oman nimeni kanssa, mutta väliäkös tuolla 🙂
Miehet kantaa lähes koko ikänsä isänsä sukunimeä eikä tätä ikinä ihmetellä tai pidetä vanhanaikaisena ja jos naimisiin mennessä ottaa miehen sukunimen niin sitten kantaa sen appiukkonsa sukunimeä. 😉
Kahteen edelliseen: Niin ja näissä on toki muistettava se, että elämäntilanteet, parisuhteet ja puolison suhtautuminen tosiaan vaikuttaa myös. Jos on ns. sukunsa viimeinen, tai sukunimellä on ”brändiarvo”, kuten sukutilalla, on nämäkin aika päteviä syitä valita nimi.
Mulle naimisiin mennessä useampi ihminen sanoi, ettei olisi odottanut, että vaihtaisin nimeni. Esim appiukko totesi, että ”Joo en ihan ajatellut, että sä olisit sellainen nainen…” 😀 😀 Sama syy oli pohjalla kuin sullakin, eli halusin, että ollaan miehen kanssa samaa perhettä ja tiimiä, ja syy miehen nimeen päätymiseen oli ihan niinkin yksinkertainen kuin että mies sanoi, että hänelle asialla ei ole väliä eikä hän aio nimeään vaihtaa – joten vaihtoehdoiksi jäi pitää kumpikin oma nimi, tai että minä vaihdan. Itse kyllä lobbasin jonkin aikaa omaa nimeäni sekä meidän kummankin äitien tyttönimiä tulevaksi yhteiseksi sukunimeksi, mutta lopulta pidin ihan luonnollisena, että se näkee vaivan, jolle asia on tärkeä.
Miehelle taisi olla sama oletko sinä omalla vai hänen nimellä… 😉 Harva mies vaihtaa omaa sukunimeään.
Ja kuten Karoliina mainitsi, monelle miehelle sukunimi saattaa olla myös kutsumanimi tai lempinimi on väännös sukunimestä, naisilla harvemmin. Ja tämä alkaa siis jo ala-asteelle ettei tarvitse odottaa edes armeijaikää.
Kahteen edelliseen: Hassua, miten näihin asioihin liittyy edelleen tuollaisia odotuksia, millainen ihminen on se, joka vaihtaa/ei vaihda nimeä. Se jos mikä, tuntuu minusta aika vanhanaikaiselle – tai ainakin ahdasmieliselle.
Mäkin vaihdoin mieheni nimen, muttta ehtona oli se, että mieskin olisi ollut valmis vaihtamaan oman nimensä. Jos mies olisi sanonut, että hän ei suostu vaihtamaan, niin en olisi kyllä vaihtanut minäkään. Mua ärsyttää, että aina oletetaan, että nainen on se joka vaihtaa tai sitten pidetään omat nimet. Lopulta päädyimme miehen sukunimeen sen takia, että se sopi paremmin meidän molempien etunimiin.
Hyvä kirjoitus, jälleen. Olen saanut myös usein kuulla, miksi otin mieheni sukunimen. ”Tyttönimesi olisi ollut kauniimpi”, näin kuulin monelta. En ole kuitenkaan päivääkään katunut, vaan ylpeänä kantanut mieheni sukunimeä. Onhan se nyt hitsin selkeää elää ja olla saman nimen alla. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta sen kuuluukin mennä näin.
Kiitos <3 Minusta vanhanaikaisuudessa ei ole mitään vikaa, jos valinta on vapaaehtoinen ja tiedostaa toisenkin vaihtoehdon 🙂
Olen juuri eronnut ja aion pitää ex- mieheni sukunimen, joka minulla on ollut yli puolet elämästäni. Suurin syy, miksi en aio vaihtaa sukunimeäni takaisin tyttönimeksi, on lapset. Olisi myös luonnotonta palata tyttönimeen näin pitkän ajan jälkeen. Näin ajattelen nyt. Ehkä myöhemmin, kun kaikki lapset ovat aikuisia, mieli on toinen.
Jäinkin miettimään, tarkoititko, jos sinulla olisi ollut tyttösi isän sukunimi, niin olisit pitänyt sen? Oletuksenani, että se on tyttösi sukunimi. Mielenkiinnosta kysyn, kun itse olen saanut kummasteluja valinnastani pitää ex- mieheni sukunimi.
Varmaan ennemmin sitä tarkoitti, että jos lapsikin olisi Sallinen, olisi tuon sukunimen muuttaminen ollut eri asia.
Kolmeen edelliseen:
Niin siis lähinnä viittasin tuolla kohdalla siihen, että jos lapsikin olisi ollut Sallinen.
Ymmärrän hyvin, jos haluaa pitää eksänsä nimen, jotta säilyisi sama nimi kuin lapsilla. Tosin varmasti sekään ei ole ongelmaton tapa varsinkin, jos myöhemmin esimerkiksi menee uusiin naimisiin.
Sisareni vaihtoi tyttönimensä aviomiehensä nimeen, kun avioitui ensimmäisen kerran. Avioliitosta syntyi yksi lapsi. Eron jälkeen hän säilytti exänsä nimen, juurikin siksi että hänellä on lapsen kanssa sama sukunimi. Hän avioitui sittemmin uudestaan, mutta säilytti tuon exänsä sukunimen, nimenomaan lapsen takia. Äitini säilytti niin ikään eronsa jälkeen isäni sukunimen. Hän avioitui nuorena ja on ollut käytännössä ollut koko aikuisikänsä isäni sukunimellä.
Itse vaihdoin tyttönimeni miehen nimeen kun menimme naimisiin. Alunperin suunnittelin yhdistelmänimeä, mutta tyttönimeni on sen verran pitkä, että koin yhdistelmänimen hankalaksi. En kokenut tätä mitenkään hankalana sitten loppupeleissä. Jokainen meistä tekee valinnan omalta kannaltaan parhaiten.
Mun sisko päätti myös pitää exänsä nimen.
Kunnes päätti ottaa tyttönimensä takaisin.
Yhtä on monta nimipäätöstä kuin ihmisiä 🙂
Ja hei, aina voi päättää toisin, jos siltä tuntuu!
Mielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta! Itse otin naimisiin mennessäni äitini tyttönimen, mutta mieheni piti oman nimensä. Nimen vaihtoa olin pohtinut jo vuosia aikaisemmin ja naimisiin mennessä vaihto tuntui loogiselta, kun monilla vaihtuu nimi silloin muutenkin. En pidä itseäni feministinä enkä ajatellut eri nimen valintaa osoituksena itsenäisyydestäni. Valitsin nimen tunnesyistä sillä perusteella, että halusin sukunimeni olevan sellainen, että koen myös kuuluvani tuohon sukuun. Toki koen kuuluvani myös isäni sukuun, mutta äitini suku on minulle läheisempi. Koen myös kuuluvani mieheni sukuun, mutta en niinkään mieheni isän sukuun, josta en tiedä juuri mitään. En halunnut ottaa sukunimeä niin, että en tiedä mitään kyseisen suvun historiasta tai koe olevani läheinen tämän suvun kanssa. Toki välillä tuntuisi helpommalta, jos meillä olisi yhteinen nimi, ja välillä tuntuu oudolta myös se, ettei minulla ole enää yhteistä sukunimeä myöskään lapsuuden perheeni kanssa, mutta olen silti tyytyväinen valintaani. Eniten tämä nimiasia ärsyttää sellaisissa tilanteissa, joissa joudumme ikään kuin todistelemaan olevamme naimisissa, vaikka meillä on eri nimet tai joissa joudun perustelemaan valintaani. Nykyaikana kun tämän asian ei kuvittelisi olevan niin epätavallista.
Mimä koen sen aika ärsyttävänä, että minun valintani sukunimestä johtuisi jostain ikiaikaisesta alistamisesta, josta minun naisena pitäisi pyristellä pois.
Mulle on tärkeää, että meidän perhe on samalla nimellä kaikki. Miehelle taas on tärkeä oma sukunimi urheiluharrastuksensa johdosta. Joten oli helppo päätyä miehen sukunimeen. Ja jos ero tulisi, pitäisi ehdottomasti nykyisen sukunimeni ainakin niin kauan, kunnes lapset olisi aikuisia. Sen jälkeen voisin etsiä suvustani jonkun kivan nimen, koska tyttönimeni on aika tylsä 😀
Minä en jaksa ymmärtää, miksi tästäkin asiasta saadaan asia, josta alkaa syyllistämään tai pahoittaa mieli? Eihän asia kuulu kenellekään muulle kuin naimisiin menevälle. Itse halusin ehdottomasti mieheni sukunimen. Pidän siitä perinteestä ja näen sen vain kauniina. Enkä ole saanut tai odottanut jeesustelua tasa-arvosta tässä asiassa ja minulle on aivan sama mitä naapurin Riitta tekisi vastaavassa tilanteessa. Jokainen tyylillään. 🙂
Minä pidin oman nimeni naimisiin mennessä. Mua aina huvittaa on että sukunimen vaihtaja (lähes aina naisen) perustelee että haluaa tehdä perinteisesti. Pah, perinne on kovin lyhyt, sillä ennen sitä kun avioliittolaki pakotti naisen ottamaan miehen nimen (vuosina 1930-1985), oli tapana että kukin piti oman nimensä (eikä jossain vaiheessa edes pahemmin sukunimiä ollut).
Miksi sitten pidin oman nimeni. Yksi iso syy oli pragmaattinen, mulla oli jo pitkä työura tällä sukunimellä ja miehen nimeen vaihtaminen olisi sotkenut asioita. Kun ei vaihtanut nimeä, ei tarttenut säätää korttien uusinnan ja muun kanssa. Tunnetasolla taas halusin pitää oman nimeni, koska se on osa identiteettiäni (olin yli 30v. naimisiin mennessä). Lisäksi oman isäni oli kuollut vähän aikaa sitten, joten siinäkin tunnetasolla halusin pitää isältäni saaman sukunimen. Ja tunnetasolla myös sukunimen vaihtaminen miehen nimeen tuntuu musta vaan tunkkaiselta perinteeltä.
Miehen nimeen vaihtamista harkitsin hetken oikeastaan yhdestä syystä. Miehen nimi on harvinaisempi ja oikein kaunis verrattuna omaan perus -nen sukunimeeni. Mutta tämä ei ollut tarpeeksi hyvä syy itselleni vaihtaa nimeä. Lapsen sukunimen valintaan tämä taas oli tarpeeksi hyvä syy. Mulla ei ole niin vahvaa sukuidentiteettiä että olisin ehdottomasti halunnut lapsen saavan mun sukunimen, joten ei ollut vaikea valinta tehdä jakoa, että sukunimi mieheltä ja multa etunimet (jotka tosin myöhemmin sattumalta paljastuivat merkityksellisiksi nimiksi myös miehen suvussa…anoppini siis luulee, että lapsi sai nimen hänen suvustaan, en ole viitsinyt paljastaa että oikeasti nimi on muunnos mun siskon ja isomummon nimestä :)).
Tää on kyllä aika kinkkinen asia. En itse ole onnistunut huijaamaan ketään itselleni, mutta luulen että säilyttäisin oman nimeni. Olen kyllästynyt choice feminismiin, jossa kaikilla on aina kivaa ja naisen kaikki valinnat ovat feministisiä. Ei, kyllä asia muuttuu vain sillä tavalla että sitä muutetaan. Ei asiat koskaan muutu jos kaikki vaan aina tekee kaiken normien mukaisesti. Toisaalta kyseessä on patronyymi, eli otat miehen nimen tai syntymänimesi, se tulee mieheltä. Eikä minulla ole lämpimät välit isääni. Ehkä isovanhempiini olisi. En ole koskaan kuitenkaan pitänyt nimestäni, se muistuttaa liikaa kouluajoista ja – traumoista. Toisaalta se on tuttu ja turvallinen.
Täysin uusi nimi ei kuuluisi sukuhistoriaan. Voiko lapsenlapsi ottaa isovanhempansa nimen? Ottaisin mieluiten ehkä nimen isoisovanhemmiltani. Toki sekin on miehen, mutta muistuttaa vähemmän siitä. Haluan olla oma itseni, en mikään siirtymäkappale. Vaikka kukin tekee omat valintansa, niin mua harmittais jos en koskaan murtaisi rooleja.
Mun käsittääkseni sukunimen saa vaihtaa omasta sukupuusta löytyvään. Eli isovanhempien tai isoisovanhempien sukunimeen vaihtaminen pitäisi olla vain ilmoitusasia. Itse olen harkinnut joskus mummoni tyttönimeä (hyvin harvinainen), mutta päädyin pitämään isältäni saaman perusnimen.
Mua kiinnostaa jotenkin tämä sukunimi kysymys. Törmäsin jokin aika sitten tilastoon jonka mukaan n. 70% pareista valitsee yhteiseksi nimeksi miehen nimen. Tämä on mielenkiintoinen aihe ja asia varmasti jakaa mielipiteitä ja jokaisella parilla on varmasti monenlaiset syyt päätyä omanlaiseen ratkaisuun. Itseäni jotenki kuitenkin pohdituttaa se, että miks naisen nimen ottaminen on sitten niin harvinaista, eli miksi parit eivät edelleenkään ota koko perheen sukunimeksi naisen nimeä. Kun minä & mieheni menimme pappin tapaamiseen ennen vihkiäisiä kertoi pappi, ettei ole vielä urallaan törmännyt meidän kaltaiseen pariin jotka valitsevat kummallekin naisen sukunimen. Eniten minua on kummastuttanut se, että jotkut naiset/miehet kokevat että mies on jotenki ”tossu” jos päätyy tällaiseen ratkaisuun (meille on siis näin kommentoitu.)
Hei,
Minusta on tulevana äidinkielen opettajana harmillista lukea, miten paljon teksteissäsi on kirjoitusvirheitä. Ymmärrän, että on kiire, mutta luulisi entisen äikän open hanskaavan oikeinkirjoituksen unissaankin. Esim. 2018-lukua ei ole olemassakaan ja pilkutkin miten sattuu. Jos äikän ope ei koe näitä tärkeiksi, niin miksi muidenkaan pitäisi opetella? Tätä mietin.
Minusta on harmillista, että takerrut hyvässä keskustelussa todella pikkuseikkoihin. Painotatko itse tulevana opettajana tekstin tuottamisessa pilkkusääntöjä vai sisältöä?
Bloggaaja on vuosien varrella myös joskus maininnut lukivaikeudestaan, ehkäpä tämä selittänee ainakin joitain kirjoitusvirheitä. Toivottavasti tulevana opettajana sinulla riittää näkemystä ja ymmärrystä myös tällaisten seikkojen huomioonottamiseen ennen kuin muserrat kirjoittajan korkokenkäsi alle. Itse kunnioitan suuresti sellaista ammattikirjoittajaa, joka lukivaikeudestaan huolimatta hankkii leipänsä kirjoittamalla!
Sisältö menee toki oikeinkirjoituksen ohi, mutta minusta kielen ammattilaiselta on täysin luonnollista olettaa hyvän sisällön lisäksi myös virheetöntä tekstiä.
Tulevana äidinkielen opettajana kohderyhmääni ovat erittäin todennäköisesti peruskoululaiset tai toisen asteen opiskelijat, eivät valmiit kielen ammattilaiset. Lähtökohta on siis aivan eri. Tässä peräänkuulutankin ammattilaisuutta: Jos äidinkielen opettaja ei kiinnitä huomiota kielen oikeellisuuteen, tarvitseeko kenenkään muunkaan? Tarvitseeko ylipäänsä kenenkään osata suomen kieltä ”kunnolla” suomen kielen sääntöjen mukaan? Aihe luonnollisesti kiinnostaa minua varmasti enemmän ja eri tavalla kuin muun alan lukijoita.
Kolmeen edelliseen. Otsikossa on kyllä emämunaus. Juuri sellainen, joka itselläni pitäisi silmään muiden tekstissä. Vaan ei omassa 😀 Kiitos! Korjaan sen.
Toisaalta mä en ole koskaan ollut kielioppiviilaaja. Mun pääaine oli kirjallisuus. Ja suomen kieli vain(kielenhuolto ja muut) pakollinen paha. Mä en ollut äikän ope sen takia, että halusin viilata pilkkua. Hoidin varmasti hommani toki siltäkin osin, mutta mulle tärkeintä oli kohdata nuoret, kannustaa tarinoiden pariin, opettaa medialukutaitoa ja elämässä pärjäämistä. Mä koen, ja jokainen mun ex-pomo ja -oppilaskin sen tietää, että mun vahvuus ja tapa opettaa mun oppiainetta oli vähän toisenlainen. Koen myös, että se oli mun vahvuus.
Mä tuotan 7 blogitekstiä ja keskimäärin 70 sometekstiä joka viikko. Mulle lukihäiriön vuoksi kaikki ei TOSIAAN tule kuin itsestään, vaan lukihäiriö on ja pysyy. Teen virheitä sen vuoksi, mutta myös kiireessä. Huolimattomuuttani!Jokaista sanaa ei voi hioa. En ESIM. koskaan lue mun tekstejä läpi, vaan julkaisen suoraan sen, mitä olen kirjoittanut.
Olen pahoillani, jos virheet häiritsevät. Voisinpa sanoa, että tilanteeseen tulee muutos. Mutta ei tule, tunnen itseni, taitoni ja aikatauluni.
Mä haluaisin sanoa vielä muutaman asian. Ensinnäkään mä en ole täällä äikän opena. En ole opena enää missään! Jos tämä olisi vanhempainiltatiedote tai Helmi-viesti, olisi mun kieli toki erilaista. Mua luetaan varmasti muista syistä kuin siitä, mikä on tekstin tekninen rakenne.
Ja mikä pilkkusääntöihin ja vaikka possessiivisuffiksiin tulee: Teen välillä ”virheet” myös tahallani. Mulle tämä blogi on mun ääni. Kun kirjoitan, kuulen tekstin luettuna mielessäni. Kirjakieli, passiivin käyttö, oikeat taivutukset ja pilkkusäännötkin tuntuvat joskus siltä, mille en halua ”kuulostaa”. Tarkoitan tällä sitä, että mä en ole kovin virallinen persoona, niin en voi kirjoittaa omalla äänelläni sanoen vaikka ”minun mielestäni”, vaan parempi on ”mun mielestä”. Samoin pilkuilla haluan tuoda tekstiin tietyn rytmin. Myös lauseilla, jotka ei ole lauseita ollenkaan, jos laskee persoonamuotoisia verbejä.
Ihana nähdä, miten intohimolla suhtaudut sun tulevaan työhön! Olet valinnut aivan ihanan alan. Tulevaisuuden alan, jota ilman kukaan ei pärjää tässä maailmassa. Onnea sun opintoihin ja työuralle <3
Miten älykäs ja hienosti muotoiltu vastaus! Tämä on sitä Karoliinaa, joka hän persoonaltaan on. Olisitpa ollut lapseni äikän ope!
Minä, akateemisesti koulutettu feministi, valitsin ottaa naimisiin mennessäni mieheni sukunimen. Ja näin useamman vuoden jälkeen valinta tuntuu edelleenkin hyvältä. Yhdistelmänimeä en halunnut sen epäkäytännöllisyyden takia ja tunneihmisenä yhteiseen nimeen päätyminen vain, no, tuntui parhaalta: tuli vielä entistäkin vahvempi yhteenkuuluvuuden ja tiimiyden tunne. Mieheni sukunimi on todella paljon harvinaisempi kuin minun (puhutaan luokkaa kymmenet vrt. kymmenet tuhannet), mikä varmasti osaltaan ratkaisi paljon harkinnastamme.
Tiesimme myös haaveilevamme lapsesta myöhemmin, ja on ihanaa tietää, että sitten jos meille perheenlisäystä suodaan, voimme kaikki olla samalla sukunimellä. Minulle henkilökohtaisesti olisi ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa vaatia miestä antamaan yhteiselle lapsellemme minun sukunimeni (minähän saan esimerkiksi toivottavasti kokea mm. raskausajan ja konkreettisesti kantaa lasta sisälläni, tuntea hänet sillä tavoin paljon varhaisemmin kuin isällä koskaan on mahdollista), ja toisaalta toivon että saan itsekin olla samaa sukunimeä jälkikasvuni kanssa. Niinpä tuntui loogiselta, että päädymme yhteiseen sukunimeen avioituessa – olipa valinta miehen tai minun sukunimi tai jokin aivan muu.
Ja sanon tämän kaiken itse eroperheen lapsena. Äitini on lähes koko elinikäni ollut ”takaisin” alkuperäisellä sukunimellään erottuaan isästäni, ja meillä siis on lapsuudessa ovessa lukenut (vähintään) kaksi sukunimeä oikeastaan niin kauan kuin muistan (vanhempani erosivat ollessani taapero). Tiedän siis kokemuksesta, että perhettä ei tee sukunimi vaan ihan muut asiat, mutta toisaalta se myös teki omasta sukunimestäni luopumisen helpommaksi: en ole yhtään vähemmän oman perheeni / sukuni jäsen, vaikka vaihdoinkin sukunimeä naimisiin mennessäni. 🙂 Ei suku tai perhe määrity vain nimen perusteella – toivotanhan esimerkiksi äitini puolelta olevien serkkujen puolisot ”tervetulleiksi sukuumme”, vaikka minulla ja serkuillani ei koskaan ole ollut yhteistä sukunimeä emmekä siten ole nimellisesti yhtä ”Virtasten sukua” tms.
Olen silti sitä mieltä, että myös tätä nimiasiaa kannattaa miettiä monelta kantilta ja kriittisestikin (niin kuin joku ylempänä kommentoi). Varmasti meilläkin kulttuuriset tekijät ja opitut tavat ovat vaikuttaneet valintaamme, ja tavallaan olisi tuntunut hyvältä myös poiketa kulttuurisesta normista. Meidän kohdallamme juuri tämä ratkaisu tuntui kuitenkin omimmalta, ja uskon että voin toimia monin muin tavoin edistäen tasa-arvoa ja haitallisten sukupuolinormien purkamista, vaikka tähän ratkaisuun päädyimmekin. Tärkeintä, että jokaisella pariskunnalla on mahdollisimman suuri vapaus valita juuri omaan tilanteeseensa sopivin ja omin ratkaisu.
Tosi mielenkiintoisia ajatuksia monelta kannalta tätä keissiä! Ja ihan totta sekin, että lopulta nimi on vain nimi. Perheen tuntu tulee jostain ihan muusta 🙂
Totta tuokin. Nuo maintisemasi asiat taitaa todella olla asioita, joita ei voi edes lakimiespapereissa ohittaa. Aika monet testamentit, vakuutukset yms tosin korvaavat monet asiat, jotka tulevat automaationa avioliitossa 🙂