Mun ystäväpiirissä on käynyt se, mikä Suomessa suuremmallakin otannalla. Ihmisiä on alkanut erota. Noin 13-14 000 liittoa päätyy avioeroon vuosittain* ja kohtuullisen samanlaisen lukeman uskoisi olevan myös avoliittojen kohdalla.
Näistä eroon päätyvistä liitoista 60 prosentissa on lapsia. Toisin sanoen vajaat 8000 lapsiperhettä on kasvotusten erolapsuuden, erovanhemmuuden ja eron kanssa vuosittain. Se on paljon. Eikä ihme, että en ole enää kaveripiirini ainoa, joka ei elä enää ydinperhe-elämää. On uusperheitä ja yhden aikuisen koteja, joissa vanhemmuus jaetaan tai sitten ei.
Olenkin saanut viimeisten vuosien aikana olla ikään kuin joku ystäväpiirini eromentori. Ei ehkä mikään kovin imarteleva status, mutta minkäs teet. Olin eka. Aivan kuten olin muuten myös eka, joka aikanaan sai lapsen.
Tottahan tietysti on – ja ystävänikin sen tajuavat – että en ole kasvattanut vuosikymmenten tieto- ja kokemuspankkia aiheesta. Enkä myöskään osaa kertoa tuntemuksia ja käytännöntipsejä kuin omasta ja meidän näkökulmastamme. Moni asia olisi voinut inhimillisenä ihmisenä mennä myös paremmin, tosin monessa on varmasti mennyt myös ihan hyvin. Mutta sen olen huomannut, että jaetusta vanhemmuudesta ja lapsiperhe-erosta puhuttaessa unohdetaan usein yksi näkökulma. Nimittäin se, että niinkin synkän aiheen keskellä on myös valonpisaroita. Ne eivät vähennä eron aiheuttamaa synkkyttää, kriisiä, ahdistusta ja kaikkea sitä kakkaa. Mutta ei se silti tarkoita sitä, etteikö myös hyvää olisi. Siinäkin risukasassa.
Ensinnäkin on tietysti sanottava, että edelleen pidän ydinperhettä ihannetilanteena, joten toimivasta sellaisesta ei näidenkään ilon aiheiden vuoksi todella kannata lähteä. Mutta koska fakta on se, että niin moni äiti ja isä kuitenkin eroaa, on hyvä vakavassa aiheessa nähdä myös jotain positiivista. Sellaista, joka synkän hetken tullen auttaa jaksamaan ja näkemään tulevaisuudessa iloa. Sellainen eteenpäin katsominen kun on lopulta kaikkien, eikä vähiten lapsen, etu.
Mä nyt siis kerron niitä asioita, jotka itse koin ihaniksi silloin, kun F ja minä asuimme kahdestaan. Ne olivat sellaisia erityisyyksiä, jotka eivät ydin- eikä uusperheessä tule niin vahvasti esille. En siis yritä edes arvailla tässä kohtaa lapsen tunteita, vaan keskityn aikuisen näkökulmaan.
Ensinnäkin se, että on talon ainoa aikuinen, on loppujen lopuksi monessa asiassa arkea helpottava asia. Ei tarvitse keskustella talon toisen aikuisen kanssa isoista eikä pienistä kasvatuslinjoista. Voi pitää lapsella juuri niin monta herkutonta päivää kuin haluaa, eikä kukaan halua lepsuilla vieressä. Tai sitten saa itse olla – ihan sopimatta tai randomisti – itse se lepsu, vaikka olisikin tiistai ja karkkipäivään vielä ikuisuus. Tilata Fazerilla lapselleen jättikinuskikakun palan ja kaakaon kermavaahdolla, eikä kukaan luo kotosalla merkitseviä katseita siitä, oliko herkkuhetken perimmäinen tarkoitus äidin oma sokerihimo. (Tokihan jaettu vanhemmuus vaatii myös yhteisiä linjoja ja niissä pysymistä, mutta se olisi sitten jo aivan eriaiheisen postauksen teema.)
Lapsen kanssa tulee keskustelua paljon enemmän, kun toinen aikuinen ei ole jakamassa arjen keskusteluhetkiä. Kun kotona ei ole toista aikuista jakamassa arkea, tulee koko arkipuheen keskityttyä lapsen kanssa jutusteluun. Se, missä aikuisten kesken kodissa jutellaan arkitoimien ohessa small talkia, kohdistuu lapsen kanssa asuessa kaikki tuo arkijutustelu lapseen. Vaikka F oli vasta 5-vuotias meidän asuessamme kahdestaan, koin, että kyllä meillä juteltiin ihan normaaleja asioita, enkä kaivannut useinkaan sitä paljon puhuttua aikuisseuraa.
Me itse asiassa kikatimme ystäväporukalla eräälle eronneelle ystävällemme (hänen kanssaan!) tähän samaan asiaan liittyen. Tämä eronnyt ystäväni puhuu nimittäin taaperoikäiselle tyttärelleen kuin aikuiselle, koska haluaa, ettei koti muut vaan taaperopuhetantereeksi. Hän selittää tyttärelleen asiat aina perinpohjaisesti ja syy-seuraussuhtein. Ei ihme, että tämä vaippaikäinen puhuu jo itsekin kuin esikouluikäinen. Malli tarkkaan kommunikaatioon on tullut kotoa.
Side lapsen kanssa tiivistyy (väkisinkin). Kun asuu yksin lapsen kanssa, ei metrinmittaa voi vaan heivata toiselle vanhemmalle heti, kun eteen tulee kampaaja, ruokakauppa, postireissu tai mitä tahansa.(Pieni kärjistys kaikkiin parisuhteisiin, mutta annetaakoon anteeksi.) Lasta tulee roudata poikkeuksetta mukanaan, joten yhteinen aika lisääntyy aivan luonnostaan. Vaikka yhdessä kulkeminen onkin välillä rasite, opettaa se myös joustoa. Tässä sitä mennään yhteisessä rintamassa, vaikka mikä olisi. Samoin myös nukkuminen ja kaikki muu vierekkäin nyöhjääminen lisääntyi ainakin meillä kaksin asuessa, kun lapsi sai kömpiä yöllä viereen. Olihan siinä silloin tilaa paljon paremmin!
Yhteiset jutut. Vaikka ydinperheen hajotessa monesti perheen yhteiset jutut ainakin vähenevät radikaalisti, jos eivät häviä kokonaan, voi tilalle tulla jotain muuta ihanaa. Onneksi yhteisten asioiden vastapainoksi lapsen ja vanhemman (kummankin) omat jutut korostuvat ja tarkentuvat. Tiedän monia eroperheitä, joissa vanhemmat ovat eron myötä ikään kuin profiloituneet vähän eri painopisteille. Ja silloinhan myös lapsi saa tältä osin enemmän! Jos toinen vanhempi vie kulttuuririentoihin, voi toinen huolehtia liikuntaharrastuksiin viennistä. Tai jos toisen kotona ulkoillaan paljon, voi toisessa kodissa keskittyä kotoiluun tai kaupunkielämään.
Lapsesta oppii uutta. Vaikka keskustelu toisen tai toisten aikuisten kanssa auttaa ymmärtämään myös lasta paremmin, olen huomannut, että kahdestaan olo lapsen kanssa opettaa lapsesta myös uusia asioita. Kun muu aikuinen ei ole filtterinä ja tulkitsijana tilanteessa, ainakin itse olen oppinut näkemään lapsen kaikkine ominaisuuksineen paremmin.
Kodin ilmapiiri on vain lapsen ja aikuisen luomus. Eroihin päätyvissä perheissä varsinkin suhteen loppumetreillä kodin ilmapiiri ei ole useinkaan mikään kovin mieltä ylentävä, joten lapsen kanssa kahdestaan muuttaminen voi helpottaa jo koko (molempien)kodin tunneilmapiiriä. Tämä on asia, josta jokainen eronnut ystäväni on puhunut. Kun aikuisen energia ei mene enää perheen aikuisten välien selvittelyyn, jaksaa olla paljon paremmin taas vanhempi. Itse ainakin koin, että oli ihana huomata, että kodin ilmapiiri F:n kanssa kahdestaan asuessa oli tasan se, jonkalaiseksi sen itse loi. Jos ilmapiiri oli huono, en voinut kun kääntyä peiliin. Jos hyvä, pystyi antamaan itselleen pisteet.
Sellaisia ajatuksia tähän iltaan!
-Karoliina-
*kaikki postauksen tilastot: Väestöliitto: http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/parisuhteet_ja_seksuaalisuus/avioerot/
http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/parisuhteet_ja_seksuaalisuus/avioerot/
Kuva: Noora Näppilä (käsittely,minä)
Kommentit (39)
Hyvä kirjoitus. Haluaisin kuitenkin nostaa esille sen, että tilanne on hiukan erilainen, kun eroperheessä on enemmän kuin yksi lapsi. Koin ja koen itse riittämättömyyden tunnetta, kun aikaa jokaiselle lapselle yksilönä on merkittävästi vähemmän kuin kahden aikuisen taloudessa. Tämä pätee sekä kotoisten juttutuokioiden sekä pyörällä ajamisen opettelun, harrastuskuskausten jne käytännön asioiden osalta. Muuttuneessa ja herkässä tilanteessa pitäisi kuitenkin pystyä olemaan herkällä korvalla jokaisen lapsen suhteen, varsinkin sen hiljaisimman ja vaatimattomimman. Haastavaa, mutta myös niin palkitsevaa aina kun huomaa onnistuneensa. Raskasta, ehkä välillä sitäkin, mutta itse osaan myös arvostaa joitain asioita huomattavasti paljon enemmän kuin ennen eroa.
Eihän ero tietenkään ole mikään helppo tai mukava juttu. Toki voi aina miettiä minkä takia erotaan. Annetaanko liian helposti periksi, kuvitellaanko ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella jne.
Näihinhän ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Parisuhde on kuitenkin kahden ihmisen välinen, eikä kukaan voi täysin tietää, mikä suhteessa mättää.
”Ennen vanhaan” suhteessa oltiin ja pysyttiin, vaikka suhteessa olisi ollut pettämistä, väkivaltaa jne.
Nykypäivänä suhteen molempien osapuolten toimeentulo on kuitenkin jollain tavalla turvattu, joten mitään taloudellistakaan pakkoa ei ole jäädä suhteeseen.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että pienen syyn takia ei kannata erota. Esim. hetkellinen tylsyys on huono syy.
Ongelmat on pyrittävä selvittämään. Joskus kuitenkin ongelmat eivät selviä, jolloin ero on paras ratkaisu.
Muksut aistivat kodin tunnelman.
Jos tunnelma on aina huono, kireä tmv. niin ei sekään ole lapselle hyväksi.
Tästä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Tässä nyt kuitenkin osa ajatuksista, jotka heräs postauksen ja kommenttien perusteella.
Juuri näin! Allekirjoitan kaiken tämän ja paljon muuta. Aihe tosiaan on laaja!
Ymmärrän ihan täysin tuon vanhempien tarpeen selittää niin itselleen kuin lapsilleenkin, että erosta seurasi sitä, tätä ja tuota hyvää kaikille. Totta kai, se on ihan täysin inhimillistä toimintaa ja niin sitä haluaa ajatella. Mutta tutkimusten valossa asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä. Tässä mielenkiintoinen artikkeli asiasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-eroa.
Artikkelissa muun muassa todetaan:
”Tilastojen mukaan eronneiden lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin.”
”Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään. Miksi erositte? Tähän kysymykseen lapsi haluaa vastauksen aina uudelleen, aina uudessa elämäntilanteessa – vielä aikuisenakin.”
”Yksi useimmin toistetuista väitteistä on, että vain onnellinen vanhempi pystyy tarjoamaan onnellisen lapsuuden. Erotutkimuksen pioneerin Judith Wallersteinin mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Usein onnettomaan avioliittoon jääneet vanhemmat ovat yllättyneitä kuullessaan, että heidän lapsensa ovat myöhemmin pitäneet lapsuuttaan varsin onnellisena. Lasta ei välttämättä haittaa vaikka avioliitto on kylmä ja vanhemmat nukkuvat eri huoneissa.”
Kiitos tästä näkökulmasta! Tutkimuksia, suuntaan ja toiseen, on lukuisia. Ja kaikki niistä yhtä totta, koska jokainen lapsi on erilainen ja samoin myös perhe. Silloin yksikään kriisi, onni, trauma tai ilo ei ole vähäpätöinen. Nämä asiat on hyvä aikuisen tiedostaa. Myös ne kipeät.
Itse en ole oikea henkilö kirjoittamaan lapsen kokemuksesta ja siksi kirjoitin postauksen omasta näkökulmastani ja siitä, mitä olen jutellut muiden erovanhempien kanssa.
Kuitenkin, jos on keskustellut oman lapsensa kanssa ja hän sanoo että olipa hyvä että erositte, voi sitten varmaankin vain olla tyytyväinen siihen että olemme perheenä jonkinlainen tilastopoikkeus? 🙂 En kannusta ketään eroamaan, mutta esimerkiksi omien vanhempieni riitaisaa eloa seuratessa muistan toivoneeni, että he ymmärtäisivät erota. Tässä ketjussa olikin hyviä esimerkkejä naisista jotka on pysyneet avioliitoissaan koska silloin säilyy jonkinlainen kunnia. Se on surullisempaa kuin eroaminen.
Olen itsekin lapsena todennut vanhemmilleni joskus, että eroaisitte jo, kun riitelette koko ajan. Olen varmaan myös intoillut äidin uudesta kivasta kodista ja kahden kodin välillä asumisen tuomasta jännityksestä ja vapaudesta. Olen – lapsesi lailla – pienenä tokaissut, että hyvä kun erositte.
Se on lapsen tapa koittaa selvitä kestämättömästä tilanteesta. Pieni lapsi on lojaali vanhemmallensa loppuun asti, eikä tiedä paremmasta. Kommenttisi on tietämätön ja omantunnon valheellista tyynnyttelyä.
Vanhempieni avioero on vaikuttanut elämääni todella monella negatiivisella tavalla ja sen mukanaan tuomat haasteet kulkevat painolastina edelleen nyt kolmekymppisenä. Se on vaikuttanut kaikkeen – ihmissuhteisiin, turvallisuudentunteeseen, uskallukseen tavoitella omia unelmia. Vanhempien erolla on lapseen todella paljon negatiivisia ja kauaskantoisia vaikutuksia, eikä lapsi sitä osaa sanallistaa ennen kuin aikuisuudessa.
Sinulla on oikeus kokea kommenttini omantunnon valheelliseksi tyynnyttelyksi. Parisuhde josta puhuin, oli kuitenkin niin sairas ja sadistinen,että on loukkaavaa ja ylenkatsovaa sanoa että kokemukseni on valheellinen ja haluan vain puhdistaa omaatuntoani. Tuohon kyseiseen ihmissuhteeseen jääminen olisi aiheuttanut mittavampia psyykkisiä ongelmia, siitä olen varma ja ”sen tiesi jo lapsikin.”
Oikeastaan nämä nettikeskustelut on aika turhauttavia, kun näissä kommentoidaan niin pintapuolisesti ja tuntematta tarinaa. Sitten sivalletaan jostain omantunnon hyssytelystä, kun ei ollenkaan tiedetä että ihminen on eroamalla saattanut pelastaa lapsensa mielenterveyden -tai hengen. Ugh, olen puhunut.
Itse ajattelen, että elämästä selviää parhaiten, kun on tasapainoisia ihmissuhteita tukemassa. Eli siis lapsen kasvua tukee parhaiten tasapainoiset ja kannustavat aikuiset ihmiset. Hienoa, jos nämä vielä ovat omia vanhempia! 🙂 On hassu ajatus (kärjistäen), että ”jos vanhempani eivät olisi eronneet niin kaikki olisi hyvin”, tai mikä tahansa tällainen ajatus, että jos tapahtuma X ei olisi tapahtunut, niin elämä olisi täydellistä. Näinhän elämä ei tietenkään mene, koska se harvoin on täydellistä, ja ihmisillä on elämässään monenlaisia haasteita ja hankaluuksia. Tärkeintä on, että on tukea ja hyviä malleja niistä selviämiseen. Jos erosta on jäänyt traumoja, niin se on tosi surullista ja harmillista, mutta kertoo mielestäni lähinnä siitä, että lapsi ei ole saanut oikeanlaista tukea tilanteen käsittelyyn. Itse olen kasvanut ”ei-ero -perheessä”, ja voin myös sanoa, että lapsuuteni on negatiivisesti vaikuttanut ”ihmissuhteisiin, turvallisuudentunteeseen, uskallukseen tavoitella omia unelmia”. Mutta mitä sitten? Näin on monella. Tärkeintä on se, että osaa käsitellä näitä pettymyksiä ja mennä elämässä eteenpäin. Voimia kaikille näihin tilanteisiin! <3
Kahteen edelliseen:
Mä uskon, että näitä tarinoita on niin monta kun (aikuiseksi kasvanutta) lastakin. Minusta ei voi niputtaa, että JOKAINEN lapsi on onnellinen, jos aikuinen on onnellinen erottuaan. Mutta vaikka vanhempien ero on lapselle eittämättä iso kriisi, ei voi myöskään sanoa, että JOKAINEN lapsi kärsii niin, että vanhempien yhdessä olo olisi ollut paras ratkaisu.
Tottakai jokainen peilaa näitä asioita omien kokemustensa kautta, täytyy muistaa, ettei ne ole ainoita totuuksia.
Kivaa iltaa 🙂
Hirmuisen surullista, että yhä enenevässä määrin pienet lapset joutuvat elämään rikkoutuneissa perheissä. Varhaisvaiheissa tapahtuvat näinkin valtaisat muutokset lapsen elämässä jättävät kauskantoiset jäljet. Itse en millään lailla näe mitään positiivista erossa tai sen jälkeisessä ajassa lapsen näkökulmasta. Päätökset elää yhdessä juurikin kyseisen kumppanin kanssa saati perustaa yhdessä perhe on tehtävä viimeiseen asti harkiten, tehden päätöksen rakastaa ja pysyä yhdessä ja luoda lapsille vastaavanlainen kasvuympäristö.
Jos vanhempien välit ovat jatkuvasti tulehtuneet, ilmapiiri arvomaailma kovin erilainen, niin tuskinpa sekään lapselle hyvä esimerkki parisuhteesta on. Ja tuskin tekee hyvää kummankaan vanhemman saati lapsen psyykelle. Blogikijoituksessa tulee selkeästi esille kirjoittajan näkemys siitä, että on surullista että erotilanteisiin tullaan, mutta itse näen eron joskus kaikkien kannalta terveenäkin ratkaisuna. Se, että yhteen menemistä pitäisi miettiä- kyllä toki, tietenkin, mutta ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, eikä kumppani ole välttämättä vuosien jälkeen se sama ihminen kenen kanssa yhteen meni. Tuskinpa sille erolle on tarvettakaan, jos suhde on terve ja jossa voi hyvin.
Kaikkeen edelliseen: Ymmärrän molemmat kannat. Koen kuitenkin, että tärkeintä on tarjota lapselle koti terveellä ilmapiirillä, oli sitten perheen kokoonpano millainen hyvänsä. On olemassa niin monta perhetarinaa kuin perhettäkin. Toisille ero on oikea ratkaisu, toisille täysin väärä.
Lapseni kertomana mukavaa eron jälkeen:
-äiti ja isä ei riitele enää
-isä hoitaa meitä nykyään enemmän kuin ennen se oli vaan töissä
-äiti on ilonen ja leikkii meidän kanssa
Oma lisäykseni: sekä omaa oloa, että lapsiani seuratessa olen todennut, että ydinperheenä olimme se rikkonainen perhe. Emme me perustaneet oerhettä häriköiden ja erokin tapahtui ison harkinnan ja korjausyritysten jälkeen. Minusta on tekopyhää huokailla, että rikkonainen perhe, kun edeltävistä asioista ei tiedä mitään. Meidän perheemne on ainakin ehjempi kuin aikoihin.
Tekopyhä ajatukseni ei missään nimessä ole, kertoo arvomaailmasta lähinnä. Nykyään arvomaailma koskien avioliittoa, kumppanuutta ja perhettä näyttää muuttuneen – mikä on surullista.
Oma isoäitini eli avioliitossa väkivaltaisen miehen (isoisäni) kanssa elämänsä loppuun asti, koska ero olisi ollut häpeällinen ratkaisu heille -eikä hän koskaan kokenut eroamista edes mahdollisuutena. Hänen mukaansa sotien jälkeen mentiin naimisiin loppuelämän mentaliteetilla monesti ihan senkin takia, että vaati todella kovaa pokkaa elää naisena yksin yhteiskunnassa, jossa naisen arvo tietyn iän jälkeen oli sidottu naimisissa olemiseen ja lasten saamiseen. Hän ei kertomansa mukaan ollut koskaan romanttisen rakastunut mieheensä, vaan meni naimisiin ”omaan kastiinsa kuuluneen” (mummun sanoja, ei minun) vapaan miehen kanssa, koska niin vaan tehtiin -asialla ei välttämättä ollut yhtikäs mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Tiedä sitten onko tuollaisen arvomaailman muuttuminen kaikkien kohdalla sittenkään erityisen huono juttu…
Juuri näin. Oma mummoni toisteli aina miten hänellä oli ”hyvä mies” ja hyvällä hän tarkoitti sitä, ettei mies ryypännyt tai hakannut. Maailma on hieman muuttunut tuosta ja hyvä niin. Monet tulevat eksiensä kanssa toimeen jopa paremmin eron jälkeen kuin ennen sitä. Tietenkään kukaan ei perusta perhettä erotakseen, mutta eipä elämä kuitenkaan (onneksi ja valitettavasti) mene koskaan niinkuin suunnittelee.
Sinulla kävin hyvin tässä erossa. Sait lapsen, uuden miehen ja uuden elinympäristön. Tarinasi olisi hyvin toisenlainen, jos sinulle olisi osunut ex-miehesi kohtalo. Mun mielestä teidän eronne vai osoitti todellisen luonteesi. Minkälainen äiti vieraannuttaa lapsensa isästään?!
Tämä vieraannuttaminen on mantra mitä nykyisin hoetaan asiaa oikeasti miettimättä. Erossa lapsi väkisinkin muuttaa toisen vanhemman luo jos asutaan eri paikkakunnilla. Jos lapsi tapaa säännöllisesti ja usein toista vanhempaansa (niin kuin olen blogin sisällöstä ymmärtänyt), kysymys ei todellakaan ole vieraannuttamisesta. Vieraannuttaminen on ihan muuta eli päämäärähakuista aktiivista toimintaa jossa toinen vanhempi pyrkii erottamaan lapsen toisesta vanhemmastaan eron jälkeen. Mistään en voi päätellä että näin olisi tässä tapauksessa tapahtunut.
Kahteen edelliseen: Erot ovat aina haastavia, eikä – kuten sanoin – ihannetilanne. Meillä on varmasti myös kaikilla eri käsitys termistä ”vieraannuttaminen”. On hyvä, että tuo asia on otettu julkisessa keskustelussa esille. Ja en näe kovinkaan montaa niin vaarallista asiaa kuin sen, että lapsi ei saa nähdä vanhempaansa (tai isovanhempiaan, sisaruksiaan, serkkujaan..), jos kaikki tämä on turvallista ja lapsen edun mukaista. Esimerkiksi päihdetilanteet ovat toki eri asia. Koen, että minun ei tarvitse julkisesti tehdä tiliä siitä, vieraannutanko lastani vai en, mutta referenssiksi voin kertoa, että tyttäreni on esimerkiksi marraskuun aikana nähnyt toista vanhempaan joka ikinen viikonloppu + erikseen vielä joillakin viikoilla myös keskellä viikkoa.
Näissä asioissa täytyy muistaa, että on aina niin monta puolta, kun ihmistäkin. Ja jokainenhan meistä rakentaa someen/kodin ulkopuolelle sellaista todellisuutta, jollaiseksi se itselle näyttäytyy.
Toivon, että toimintani erolapsen asiodenhoidossa(kin) osoitti sen, kuka oikeasti olen.
Ihanaa joulunodotusta teille!
nämä sun kommentit koskien lapsesi ja hänen isänsä näkemisiä on niin liibalaabaa että oikein tekee pahaa sun puolesta.. ”referenssiksi voin kertoa, että tyttäreni on esimerkiksi marraskuun aikana nähnyt toista vanhempaan joka ikinen viikonloppu+erikseen vielä joillaikin viikoilla keskellä viikkoa”.
esität asian kuin tämä olisi jotenkin _poikkeuksellisen_ usein kun isä näkee omaa lastansa, sentään joka viikonloppu marraskuussa! tuntuu että luulet että tuosta pitäisi oikein kehua sinua miten hienosti he toisiaan ovat nähneet. mutta entä muut edelliset vuodet? edelliset kuukaudet? tulevat vuodet, tulevat kuukaudet? ei taida ihan noin tiheä näkemisväli olla todellisuutta. minusta on pelottavaa ja ahdistavaa miten suhtaudut asiaan. et varmasti olisi niin ymmärtäväinen asian suhteen jos sinä normaalisti näkisit lastasi muutaman päivän kuukaudessa. joten älä kehu itseäsi tässä asiassa, et ole sitä ansainnut.
mannalainen
Olen ennenkin täällä blogissa pistänyt merkille, kuinka henkilökohtaisella tasolla, aika suurella tunnelatauksella kirjoitat asioista, jotka koskevat perhejärjestelyitämme ja esimerkiksi parisuhdettani. Kuitenkin niin, että tiedoiksi esittämäsi väitteesi eivät ole totta. Minusta se, sekä tapasi kirjoittaa, on pelottavaa.
En aio käsitellä tätä tässä ketjussa enää enempää, koska koen, että aiheessa ei ole minulla enempää sanottavaa julkisesti. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa!
Ihanaa, että bloggaaja uskaltaa tuoda näinkin henkilökohtaisen asian esille ja silti löytyy näitä, jotka tuntuvat tietävän asiat paremmin kuin asianosaiset.
Ei tietenkään lapsi näe isäänsä samaa määrää joka kuukausi. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän.
Ja tutustuthan termiin vieraannuttaminen paremmin.
Vaikka ei olisikaan eroperhe, niin silti lapset saattavat nähdä toista vanhempaansa harvemmin. Omat lapseni näkevät isänsä kolmen viikon välein. Yhteyttä pitävät lähes päivittäin.
Ihan
Etkös ole itsekin eronnut ihan vasta etkä vuosia sitten?
Olen itse eronnut samoihin aikoihin kuin bloggaaja, enkä itseäni ainakaan miellä itseäni enää vastaeronneeksi. 🙂
Tämä oli kiva postaus. Omasta kokemuksestani ero oli ainoa oikea päätös. Jos olisin pysynyt yhdessä exäni kanssa, oarisuhteemme olisi sairastuttanut lapset vuosien saatossa. Niin huono mrininki ja ilmapiiri meillä kotona oli. Nyttemmin kun eron jälkeistä elämää on takana jo tovi, meillä molemmilla on uudet parisuhteet ja muutenkin homna mener mukavasti, on lapsemne tidenneet että kiva kun äiti ja isi on kavereita! 🙂 Kaikki meni lopulta hyvin, ja on mukavaa että lapset näkevät suhteemme tänä päivänä ystävyyssuhteena. Eroaminen on kauhea tragedia, mutta kyllä sen jälkeenkin voi elää aivan hyvää elämää -jopa ihan erinomaista!
Kaikkea hyvää teidän perheelle, mukaanlukien sille laajennetulle kuviolle. 🙂
Kahteen edelliseen: Uskon, että aikakäsite on yhtä laaja, kuinka monta ihmistä meitä täällä onkaan. Kaikkea hyvää teille 🙂
Tuon voi kyllä lukea tahallaan harhaanjohdetuksi, että ”on toiminut eromentorina viimeisten vuosien aikana” jos itsekin on eronnut vasta 2 vuotta sitten?
Olen itse asiassa eronnut kaksi kuukautta vaille 3 vuotta sitten. Ja koska harva eroaa aivan tuosta vaan, on moni ystäväni seurannut prosessia vierestä jo vuosia ennen virallista – ja julkisesti esimerkiksi teille ulospäin näkyvää – eroa. Jokainen eronnut tietää, että myös (ja varsinkin!) ne eroa edeltävät hetket ovat niitä raskaimpia, jossa prosessointi on kovaa ja jossa ystävien kanssa käydyt keskustelut ovat tärkeitä.
Mutta edelleen olen sitä mieltä, että 1,3,5,7 ja 10 ja vuotta ovat kaikki suhteellisia aikoja.
Aikakäsitykset on tietysti suhteellisia niin, mutta silti…. 😀 😀 😀 ”viimeisten vuosien aikana olla ikään kuin joku ystäväpiirini eromentori” …. Kun olet itsekin eronnut vasta reilun 2 vuotta sitten 😀 😀 😀 😀 No… what ever. Vähän sama kun teit postauksen miten teidän uusperheessä on tapana viettää äitienpäivää ja isänpäivää, vaikka teillä näitä päiviä ei silloin ollut vielä uusperheessä ehditty vuosia viettämään. Sitä vaan lukijana herää ihmetys miksi haluat tuoda asiat niin, että sun ero ja uusperhe ja kaikki on jo ihan vanha juttu.
Hyvä pointti! Voin puhua vain omasta yksilapsisesta näkökulmasta käsin. Itse asiassa kirjoitin ensin jopa lapsi/lapset, mutta tajusin, että se ei toimi, koska asiat ovat varmasti toisin, jos on monta lasta. Kiitos sun kommentista 🙂
Hyvä teksti muuten, mutta side lapsen kanssa ei kyllä tiivisty, jos ennen eroa on nähnyt lastaan joka päivä ja eron jäljeen max 50% ajasta. Saati sitten tätä vähemmän, kuten monet isät näkee.
Olen eri mieltä, koska oma kokemus on erilainen. Koen osittain menettäneeni lapsen, koska samanlaista suhdetta ei pääse syntymään kun lapsen kanssa ei pääse päivittäin vaihtamaan kuulumisia.
Sinun tilanne on toki toinen, koska näet lastasi niin usein. Tavanomaisin tapaamisten jako on nykyään kuitenkin 50/50.
Kiitos tästä postauksesta ja kaikkea hyvää sinulle!
Hienosti kirjoitettu ja tärkeä aihe! Pohdiskellut samoja juttuja, mutten ole vielä osannut asiaa sanoittaa. Tervetuloa uuteen blogiini https://www.lily.fi/blogit/huu-di
Olen kohdannut työssä isejä, jotka äiti on oikeasti eron jälkeen vieraannuttanut lapsista. Tarinat ovat erittäin surullisia ja siksi tuntuu karulta, että vieraannuttamista viskellään syytöksenä kevyin perustein. Termin kevyt käyttö on väärin niitä vanhempia kohtaan, jotka ovat oikean vieraannuttamisen uhreja. Suomessa on vanhempia, jotka eivät näe lapsiaan koskaan ja jos näkevät, nämä suunnilleen sylkevät naamaan, kiitos toisen vanhemman onnistuneen aivopesun.
Omassa erossani yksi hyvä puoli oli, että sen jälkeen sain määrätä yksin perheen taloudesta. Rahaa jää välillä säästöönkin, kun saan elää niin tarkasti kuin haluan.
Hyviä keskustelu aiheita on viimeaikoina käsitelty sinun blogissa Karoliina. Pohtimista jokaiselle lukijalle
Kiitos <3
Me olemme kaksilapsinen ydinperhe, jonka molemmat vanhemmat käy vuorotöissä. Tästä johtuen ”hoitovastuu” lapsista on ollut hyvin pienestä asti aika lailla 50/50. Ehkä sen vuoksi voin ilolla todeta, että nuo kaikki mainitsemasi eroperheen ”hyvät puolet” toteutuu meillä jo nyt 🙂 Todellakin suosittelen kaikille niiden lasten kanssa olemista ja hengailua, keskustelua jne. Harmi, jos jotkut ei tällaista toteuta siitä johtuen, että kotona on toinenkin vanhempi.
Minä ja mieheni ollaan molemmat eroperheistä ja uskon, että se on meille vaikuttanut niin, että haluamme pitää kiinni tästä suhteesta ja tarjota lapsillemme sen ehjän perheen, jota emme itse kumpikaan saaneet. Ei hinnalla millä hyvänsä, mutta kuitenkin töitä sen eteen tehden.
Hyvä pointteja nämäkin 🙂 Miten monella tavalla sitä voikaan asioista ajatella. Ja elää 🙂
Blogiteksti on muuten oikein hyvä ja mielenkiintoinen, mutta minua häiritsee se, että se on niin vahvasti kirjoitettu nimenomaan sen vanhemman näkökulmasta, jonka luona lapsi pääsääntöisesti asuu.
Toisesta kun en tiedä, en koe, että minulla on oikeutta arvailla muunlaisesta.
Tosin en koe, että mikään näistä kohdista EI toteutisi toisinkin. Ne kun ei ole ajasta kuitenkaan ajasta kiinni. Esim. tuon profiloitumisen ja laatuajan lisääntymisen olen nähnyt myös niiden tuttujen vanhempien kohdalla, jonka luona lapset eivät ole niin usein.