Me lähdimme miehen kanssa kaksi viikkoa sitten (itse asiassa juuri tällä kellonlyömällä) Budapestiin kolmeksi yöksi. F meni reissun ajaksi mummolaan Keski-Suomeen. Kirjoittelin reissusta blogiin ja sen jälkeen seurasin kommenttiboxista, miten eri tavalla perheissä suhtaudutaan tämäntyyppisiin aikuisten omiin reissuihin. Keskustelusta nimittäin selvisi, että toiset pitivät aikuisten lomia tarpeellisina, toiset taas eivät. Joidenkin mielestä lapsia ei saanut jättää reissuista pois ja joillekin erilaisilla kokoonpanoilla matkustaminen oli ihan perussettiä.
Kommenttiboxikeskustelu oli siinä mielessä virkistävä, että taas tuli – ainakin siis itselleni – muistutus siitä, miten eri tavalla asioista voi ajatella. Mun täytyy nimittäin myöntää, että mulle ei ole edes tullut mieleen nyt, eikä aikaisemminkaan, etteikö aikuiset voisi mennä reissuun myös kahden kesken. Ei ainakaan silloin, jos myös lapselle tarjoutuu välissä mahdollisuus reissuilla vanhempien kanssa. (Itsekin koen, että pelkät aikuislomat olisivat omasta mielestänikin epäreilu ratkaisu, mutta en tietenkään olisi oikea ihminen tuomitsemaan, jos niin jossakin perheessä nähdään hyväksi. Voisihan vaikka olla, että noissa tapauksissa lapsi olisi luonteeltaan sellainen, ettei pitäisi vaikkapa lentämisestä, vieraista paikoista tai tutun elämänrytmin muutoksista. Silloin en näkisi itsekään mitään järkeä roudata lasta pitkin maailmaa.)
Postauksen kommentit saivat minut pohtimaan sitä, miten olen tämän reilun kahdeksan vuoden äitiyteni aikana toiminut. Ja tulin siihen tulokseen, että multa varmasti puuttuu jokin sellainen aika tyypillinen äitigeeni (?), kun en ole koskaan pitänyt meidän kohdalla tarpeellisena sitä, ettenkö voisi välillä jättää lasta hoitoon. Olen ollut vaikkapa kolme päivää festareilla F:n ollessa seitsemän kuukautta ja illan pois kotoa hänen olleessaan vain reilun kuukauden. Jälkikäteen – ehkä tutustuessani tämmöisiä aiheita käsitteleviin keskusteluihin – olen alkanut pohtia, olenko mä ollut silloin aivan pöhkö. Että teinkö oikein vai väärin?
Mä olen miettinyt myös sitä, miksi en F:n ollessa pieni syyllistynyt lainkaan noista silloin tällöin tapahtuvista omista menoistani. Enkä edes siitä, kun menin takaisin töihin neitokaisen ollessa vasta vajaat 9 kuukautta vanha. Olen tullut siihen tulokseen, että koska en seurannut (enkä tuottanut) somea vielä samalla tavalla äitiyteni alkuvuosina, ja olin kaiken lisäksi vielä kaveriporukkamme ensimmäinen äiti, en saanut mistään mallia siihen, kuinka äiti tulisi olla. Ei tullut ulkopuolista painetta siitä, mikä oli soveliasta ja mikä ei. Tein vain, mikä tuntui siinä hetkessä meille sopivalle.
Mä ajattelen niin, että jokainen perhe on ihan oma saarensa, jonka säännöistä toiset voivat ottaa vinkkejä, mutta harvoin sama tapa toimii sellaisenaan toisaalla. Mun täytyy sanoa, että omia menojani (olivatpa ne sitten yönylireissu tai tunnin kaupunkikierros) on tietysti aina rohkaissut se, että lähipiirissä – silloin ja nyt – on ollut niin tärkeitä, luotettavia ja hoitoapuaan tarjoavia aikuisia, että aina on voinut lähteä matkaan luottavaisin mielin siitä, että lapsonen on hyvissä käsissä. Tietysti myös lapsen luonne on vaikuttanut tilanteeseen: Koska hän on luottanut ja tukeutunut myös muihin perheenjäseniin kuin äitiin, on ollut helppo mennä. Toisenlaisen lapsen kanssa tilanne olisi voinut – ja voisi olla edelleenkin – erilainen. Ehkä meidän ja lapsen lähipiiristä kertoo se, että tytär on tosiaan yökyläillyt vauvasta asti mun sisaruksilla ja mun vanhemmilla, mutta ei ole vielä kertaakaan halunnut mennä esimerkiksi omille kavereilleen yökylään.
Olisi mielenkiintoista tietää, olisinko toiminut toisin, jos olisin saanut F:n esikoisekseni tähän elämäntilanteeseen ja ympäristöön, jossa nyt elän.
Mitä tällä haluan sanoa? No ehkäpä vain sen, että uskaltakaa tehdä niitä ratkaisuja, jotka ovat teille hyviä, sanoipa ympäristö mitä tahansa. Koska jokainen vanhempi on oman perheensä ja lapsensa parhaita asiantuntijoita. Jos ympäristö painostaa ottamaan lomaa vauvasta, mutta itse et halua, älä missään nimessä ota. Nuuski silloin sitä pientä niskaa ja pidä sylissä, jos siitä tulee paras olo. Jos taas kaipaat omaa aikaa, tai parisuhdeaikaa, järjestä sitä! Järjestä, vaikka joku katsoisi sinua pahalla silmällä ja ihmettelisi, miten voit olla yön erossa lapsistasi. Uskon, että karmeammat traumat tulevat loppuun palaneista ja toisistaan erkaantuneista aikuisista kuin siitä, että lapset ovat kummilassa tai mummilassa yhden viikonlopun.
Kivaa sunnuntaita!
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Mekko: Ivana Helsinki (saatu)
Kommentit (57)
Tekipäs hyvää lukea tämä postaus. Meillä on kohta 7 kk vanha vauva ja hän jää myöskin juuri kolmeksi yöksi mammalaan vuodenvaihteessa, kun lähdetään aikuisten kesken reissuun. Varmasti saan osakseni paheksuntaa asiasta, ja olenkin miettinyt että toiminko jotenkin väärin, mutta aijon nauttia omasta ajasta. Vauva on hyvissä käsissä <3
Teet niin tai näin, on se aina jonkun mielestä väärin 🙂 Voi kunpa ihmiset voisivat eri mieltä ollessaankin kunnioittaa toisten mielipiteitä ja tapoja elää.
Itse en näe mitään väärää siinä, että aikuiset ottavat yhdessä tai erikseen omaa aikaa ja taukoa lapsiperheajasta. Yleensä ne pahimmat kritisoijat eivät ole itse kokeilleet, kuinka hyvältä kotielämä taas maistuu, kun sieltä hetken käväisee pois.
Uskon, et tämmöinen keskustelukin auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä 🙂 Kivaa joulua!
Tämä on jotenkin niin naurettavaa. Teet postauksen aiheesta, jonka kommentteihin et viitsi vastata. Tuntuu ihmeeliseltä selittelyltä postaus.
Niin ja tuohon yhteistyöhön Setan kanssa löytyy varmasti selitys kiireistä tai huolellisesta valmistautumisesta. Selitys typerään postauksen ei toki ollut valetta vaan kyseessä oli oikeasti testistä. Tulos paljasti sinun olevan suvaitsevainen ihminen, joka osaa lukea postaukset oikein. Suurin osa kun ei moista osaa, vaan kiihtyy aivan turhaan.
Näin varmasti tapahtuu usein kohdallasi!!
Anteeksi, mutta nyt en aivan ymmärtänyt. Voisitko tarkentaa kohtaa ”teet postauksen aiheesta, jonka kommentteihin et viitsi vastata” ? Kivaa päivää 🙂
Oho,olitki kommentoinut postauksessa, johon viittasit tässä jutussa. Kommentoit niin harvoin, että oli mennyt ohi.
Hyvä selitys tuolle yhteistyölle Setasta. 🙂
Ja kyllähän jutuistasi saa käsityksen, että puhut teistä perheenä.
Toki puhut myös yksinhuoltaja ajastasi kuin se olisi kestänyt todella kauan. Aloitan kuitenkin seurustella todella nopeasti erosi jälkeen…
*aloit
Kiitos sun kommentista. Kivaa joulua 🙂
Oon kuullut psykoterapeutiltani sellaisen nyrkkisäännön, että karkeasti yhden vuoden ikäinen pärjää yhden yön erossa vanhemmista, kahden vuoden ikäinen kaksi yötä jne. En ota kantaa siihen, oliko toi teidän 3 yön poissaolo jotenkin ongelmallista 7kk ikäiselle, mutta tää sai pohtimaan omaa elämääni. Tilanne on ollut sellainen, että äiti lähti viikon matkalle kun olin alle vuoden ja jäin isän hoitoon, enkä kuulemma enää tunnistanut äitiä kun hän tuli takaisin. Mulla on suuria aukkoja perusturvallisuudessa ja terapeutin mukaan toi selittää sitä osaltaan. Äiti tavallaan ”kuoli” mun mielestä, koska tuon ikäisellä ei ole kykyä pitää äitiä mielessään niin kauaa. Tällaisissa asioissa aion olla itse aika tarkkana, koska vauvan ja aikuisen ajantaju ja mielen kantokyky on niin eri luokkaa, se mikä on aikuiselle lyhyt hujaus onkin vauvalle käsittämätön ikuisuus. Ja kuten tästä huomaa, tosiaan, ei kaikki äidit tiedä mikä on lapselle parasta, tai edes välitä siitä, valitettavasti. On myös psyykkisesti vaurioituneita äitejä ja lapsia.
Voi miten ikävä kuulla. Onneksi olet saanut jutella asioista ja selvästi päässyt asiassa jo paljon eteenpäin <3
Mä en itse kuitenkaan usko yhteenkään nyrkkisääntöön, mikä tulee ihmisiin. Joillekin 1 yökin on yksivuotiaana liikaa (ja riippu myös, kenen kanssa sen on!). Toisille taas monta yötäkään ei ole mikään ongelma.
Ihanaa joulua teille <3
Ymmärrän, että koet toimineesi lapsesi parhaaksi, ja todennäköisesti hänen perusturvallisuutensa on hyvällä tolalla. Minua kuitenkin psykologina jaksaa hämmästyttää, miten usein montaa tutkimuksin todettua neuropsykologista faktaa käsitellään uskon asiana. Vanhemmat toki osaavat monin tavoin olla lapsensa voinnin parhaat asiantuntijat, mutta eivät hekään voi lapsen mielessäsäilyttämisen taitoa edistää. Kukaan ei ole täydellinen oppikirjavanhempi ja lapsia on tosiaan monenlaisia, mutta ei mustaa voi maalata valkoiseksi vain koska musta tuntuu. Ähh, sori ei ollut varsinaisesti tarkoitus hyökätä itse asiaa kohtaan. Alkaa välillä vaan risomaan kun oman alan ilmiöistä puhutaan jonain, mikä on jokaisen päätettävissä. Rauhaa ja rakkautta jouluun kuitenkin!
Hei, olen tässä pohtinut milloin yhteistyöpostauksesi Setan kanssa tulee? Olen odottanut siitä asti, kun ilmoitit sellaisen tulevan blogiisi.
Iloista joulunodotusta! 🙂
No ei sellaista ole tietenkään tulossa. Sehän oli vain hätäinen yritys yrittää pelastaa oma maine sen ”pride on liian kaupallista eiku en tietenkään ole tätä mieltä” -puhalluksen jälkeen.
Kiitos, kun otitte asian puheeksi 🙂
Itse asiassa sain Setan Viima Lampiselta aika hyvän neuvon tähän asiaan, jota olen nyt toteuttanut kesästä lähtien. Hän sanoi, että hänestä sellainen ”kuukauden sateenkaaripostaus” voisi olla aika päälleliimattua ja kun mietin asiaa tarkemmin, kenelle sitä olisin edes tehnyt. Todistaakseni ulkopuolisille? Vaikka ainoa asia, jonka halusin tehdä, oli A)pyytää anteeksi niiltä, ketä loukkasin ja B)yrittää toimia jatkossa – ennen kaikkea koko elämässäni, ei vaan blogissa – niin, ettei kenenkään tarvitsisi kokea oloaan uhatuksi sanojeni vuoksi. Koin tapahtuneesta todella suurta ahdistusta, koska ”nokkelaksi” tarkoitettu juttu kääntyi vaan kurjaksi teoksi toisia ihmisiä kohtaan.
Viima ehdotti julkisen hyvittelyn sijaan sitä, että tekisin joka kuukausi ainakin yhden teon, joka lisäisi yhdenvertaisuutta kaikella tavalla (ei vaan pelkästään seksuaalivähemmistöjen suhteen). Siksipä en paljon leuhotellut somessa Seta-kuvissa, vaan olen yrittänyt korjata tekemiäni virheitä ihan aidosti. Pääosin yksityisesti. Koen kuitenkin, että esim Hope-postaus oli osa tätä ulospäin näkyvää työtä. Ja vaikkapa se, että olen tällä viikolla osaltani järjestämässä vähävaraisten joululounaalle lahjoja mun yhteistyökumppaneiden ja asiakkaiden kanssa.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta toivottavasti osaan jatkossa toimia oikein! Kivaa joulua teille <3
Tässä tapauksessa (ja edellisen postauksen kommenteissa) ei vaan ollut kysymys siitä, voiko vauvan tai lapsen jättää isän hoiviin tai edes siitä, voiko vanhemmat lähteä kahdenkesken reissuun. Tässähän kahdestaan reissuun lähteneet eivät olleet lapsen vanhemmat, vaan äiti ja äidin uusi mies eikä lapsi ollut isänsä kanssa, vaan mummolassa.
Tässä kirjoituksessa kerjätään ”tottakai äitikin saa mennä ilman lasta” -tyyppisiä kommentteja ja se pitää sinänsä paikkansa. Oma huoleni koski nimenomaan tätä uusperhekuviota ja lapsen ulkopuolisuuden tunnetta siinä. Vaikka kuinka äiti väittäisi, että he ovat uuden miehen kanssa lapsen vanhemmat ja lapsen mielestä heidän reissunsa ovat ok, asia ei välttämättä LAPSEN näkökulmasta ole näin. Vanhempien erosta ei ole kovin pitkään (lapsen näkökulmasta) ja hän ei välttämättä koe asioita siten kuin äiti haluaa ne tuoda esille.
Mietin, että miten täällä yksikään kommentoija voi tietää paremmin, miltä lapsesta tuntuu kun hänen äitinsä ja perheensä. Vaikka on totta, että vanhemmatkaan ei aina tiedä miltä lapsesta tuntuu, niin mietin miten kellään täällä on enemmän tietoa.
Enhän missään kohtaa väittänyt TIETÄVÄNI. Toin vain esille, miltä tilanne VOI lapsen näkökulmasta tuntua ja näyttää – vaikka hän siis ulospäin näyttäisikin reipasta ja iloista naamaa. Suojamekanismi sekin.
Kolmeen edelliseen:
On ihan totta, että varsinkin uusperheissä täytyy erityisen tarkasti toimia niin, että jokainen kokee olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi perheeseen. Tosin uskon myös, että tässäkin tapauksessa perheet – uusperheetkin – ovat erilaisia. Joissakin uusperheissä on selkeä ”sinun lapset – minun lapset -jako”, ja se toimii heille mainiosti. Silloin myös lapset varmasti tukeutuvat parhaitsen siihen omaan biologiseen vanhempaan.Toisille taas kaikki ovat yhtä suurta perhettä, jossa lapsenkin mielessä voisi kuvitella, että biologian rajat hälvenevät.
Uskon, että aikuiset voivat omilla teoillaan,asenteillaan ja sanavalinnoillaan myös tukea perheen muodostumista. Jos vaikka käytetään termiä ”äidin uusi mies” henkilöstä, jonka kanssa lapsi asuu ja joka on ollut lapsen elämässä enemmän kuin 1/3 hänen elinkaarestaan, ihan varmasti henkilö tuntuu omituiselle, perheeseen kuulumattomalle.
On tosi tärkeä olla näissä asiosisa tuntosarvet herkillä, koska kuten sanottiin, lapset eivät automaattisesti kerro aina tunteitaan. Ja ulkokuori voi tosiaan olla aivan eri, mitä sisäinen maailma. Kuten meillä kaikilla, itseasiassa.
Ihanaa joulua teille!
Ymmärrän kyllä tarpeen roikkua ydinperheideaalissa ja sen vuoksi yrittää selitellä uusi kumppani lapsen vanhemmaksi ja väittää, että meillä ollaan yhtä suurta perhettä biologiasta riippumatta. Terminologia ei kuitenkaan tee kumppanistasi lapsesi isää – eli siis vanhempaa.
Vai olisiko niin, että tulkitset asiat näin? Kerroin yllä esimerkin kahdesta erilaisesta uusperhemuodosta. En missään vaiheessa sanonut, että me olisimme kumpikaan niistä. Sinä teit tulkinnan, että viittaan jälkimmäisellä meidän perheeseen.
Samoin en ole ”selitellyt uutta kumppania vanhemmaksi”, vai löydätkö kohdan, jossa olisin häntä tällä termillä kutsunut?
On kivaa, että asioista jutellaan ja tuodaan näkökulmia. Koen kuitenkin epäreiluksi, että sanoja vääristellä ja lukijan omat tulkinnat esitetään niin kuin ne olisivat minun kirjoittamiani.
Olet itse jossain aiemmassa postauksessa tai kommenteissa kertonut, ettei ”mun lapset ja sun lapset”-jako sopis sulle / teille. Lisäksi olet kutsunut itseäsi ja miestäsi lapsesi vanhemmiksi säännöllisesti. Viimeksi ainakin joulukalenteripostauksessa ja reissupostauksen kommenteissa.
Eli ei tässä todellakaan mikään kummoinen tulkitsija tai rivien välistä lukija tarvitse olla. Alkeellinen lukutaito ja muisti riittävät vallan mainiosti 😉
Ikävää, että koet muut kuin yksimieliset kommentit epäreiluiksi. Olisiko tässä kysymys siitä että vain tulkitset asian niin?
Hyviä huomioita, olet osassa ihan oikeassa! Olen toden totta sanonut, että mulle ei kävisi se, jos puoliso olisi erillinen yksikkö kotona, ja koen, että olemme perhe. Kaiken lisäksi ylpeä vielä siitä, miten ihania ihmisiä saan kutsua perheeksi ja suvuksi! En silti kirjoittanut yllä kommentissa meistä, enkä liiemmin teistä, vaan yleisesti siitä, että on erilaisia tapoja ja perherakenteita.
Tosin edelleenkin olen sitä mieltä, että jos käytetään sanavalintoja: ”yrittää selitellä” uusi kumppani lapsen vanhemmaksi tai: ”väittää”, että meillä ollaan yhtä suurta perhettä, pitävät ne sisällään aikamoisen ennakkoasenteellisuuden jo valmiiksi. Itse ajattelen niin, että jokainen on varmasti oman sakkinsa paras asiantuntija. Jotkut kokevat hyvän ystävän siskokseen, toiset taas eivät edes tunne biologisia sisaruksiaan. Meitä kun on niin moneksi 🙂
Luin läpi molemmat joulukalenteripostaukset + reissupostauksen kommentit. Puhuin kyllä meistä vanhempina kerran (ja kerran siteerasin lasta), mutta jos kirjoitan vaikka ”näin vanhempien toimesta”, miten teet oletuksen, ketä tähän sakkiin kuuluu? Millään juridisella mittarillahan minä en ole yksin vanhempi, ja lapsen osalta monetkin päätökset pitää tehdä kimpassa. ”Me vanhemmat” ei siis ainakaan täällä blogissa ole aina sama joukko aikuisia.
Tosin sitäkin pohdin, että jos käytetään termiä vanhempi (isäpuolesta tai äitipuolesta), onko niin, että automaattisesti yritettän tehdä puolikkaasta isän tai äidin korvaajaa. Siis syrjäyttäjä? Uskon, että tähän liitty meillä ihmisillä monia aatoksia ja tunteita. Koin, että sellainen syrjäytys oli ehkä ensimmäisen viestisi ydin, mutta tietenkään varma en voi olla, mitä ajattelit. Itse koen, että kukaan ei voi syrjäyttää lapsen biologisia vanhempia, mutta ekstravanhempia voi tulla hyvässä lykyssä kaksin kappalein (ainakin).
Tämä on aihe, josta on muuten puhuttu paljon ystäväuusperheiden kanssa. Eli ei ihme, jos on ns. kuuma peruna 🙂
Lopuksi kai sillä on merkitystä, miten lapsi kokee asiat luonnollisiksi. Ketään ei voi pakottaa perheenjäseneksi, vanhemmaksi, mummoksi tai sisarukseksi. Mutta ei myöskään poistaa siitä luottamusringistä, jos sydän sanoo niin.
Ihanaa joulunodotusta!
Juristina ajattelen että lapsen vanhemmat = lapsen siittänyt mies, synnyttänyt nainen ja / tai lapsen virallisesti adoptoinut henkilö. Muita läheisiä voi olla ja hyvä niin – vanhempia he eivät kuitenkaan ole.
Totta 🙂
En ymmärrä sitä paheksuntaa. Ehkä se on osin myös kateutta. Tiedän kyllä paljon perheitä jossa edes isälle ei voi jättää vauvan hoitovastuuta kun ei pärjää.Luultavasti siis pärjäisi mutta siihen ei ole ollu edes mahdollisuutta tai halua.
Itsekin olen jättänyt lapset jo ihan vastasyntyneestä saakka isän kanssa kotiin aivan huoletta kun olen käynyt esimerkiksi kaupoissa ja harrastamassa. Ja isovanhemmille lapset ovat myös jääneet hyvin pienestä saakka ja vieläpä usein. Itse olisin ihan pulassa ilman tätä mahdollisuutta.
Kaikkein hassuimpana pidän sitä ettei jotkut tietämäni vanhemmat vie lapsia isovanhemmille hoitoon lähinnä sen takia kun lapset nyt kuuluu hoitaa itse, mutta lapset ovat kuitenkin päiväkodissa. ( vaikka isovanhemmat ovat ihan normaaleja, ei mitään erityisen epäluotettavia)
Kyllä mäkin ajattelen, että sukulaisuus – jos vaan on ”onnistunutta” – on myös tärkeä tuki monille lapsiperheille. Henkinen, mutta myös konkreettinen. Kun F oli pieni, eikä meillä ollut lähellä tukiverkkoa, saattoivat isovanhemmat ajaa hoitoavuksi satoja kilometreja. Samoin mun sisko ja tämän mies. Se on ollut kultaakin arvokkaampaa! Ja on edelleen.
Minua ihmetyttää kovasti miksi äiti ei voisi poistua omiin menoihin , käyhän isäkin usein heti töissä. Jotenkin mielestäni esimerkiksi se, että äiti lähtee kahville ja isä jää lapsen kanssa kotiin, eihän se ole lapsen jättämistä hoitoon, samanlailla se lapsi on kotona perheensä parissa silloin, kuin myös silloin kun isä on töissä. Sitten taas hoitoon jättäminen, minusta se tekee hyvää esimerkiksi lapsen ja isovanhempien suhteellekin jos he saavat viettää aikaa keskenään. Jotenkin itseltäkin varmaan puuttuu sitten joku geeni kun minusta se, että lapsi on koko ajan kiinni äidissä ei ole hyvä juttu kummallekaan.
Hyviä pointteja. Toinen vanhempi ei minustakaan ole sama asia kuin hoitoon jättäminen. Ja toisaalta nykypäivänä, jossa suurin osa perheistä asuu ilman, että isovanhemmat jakavat talouttaa, on isovanhempi-lapsenlapsi -siteen luonti myös eri tavalla tärkeää <3 Kivaa joulunodotusta!
”Jokainen äiti haluaa lapselleen parasta.” Olisikin niin, mutta kun ei ole. Aika moni äiti tai isä tekee päätökset täysin omista lähtökohdistaan, eikä siinä sitten paljon muiden mielipiteet (kuten sen oman lapsen) hetkauta.
Minusta on ihan ok tehdä aikuistenreissuja tai olla tekemättä, kukin tyylillään. Mutta siihen, että jokainen äiti toimii lastensa edun mukaisesti – puppua. Ja siksi nuo kliseet voi jättää sanomatta.
Mä ajattelen – vaikka en em.lausetta kirjoittanutkaan – että suurin osa vanhemmista varmasti HALUAISI tehdä parasta. Kaikilla ei siihen vaan ole resursseja, jos vaikka päihteet tai mielenterveysongelmat hallitsevat elämää. Esimerkiksi uskon, että aivan jokainen tätä blogia kommentoiva (oli mielipide mikä tahansa!!), uskoo tekevänsä oikein. Jos heitä kiinnostaa tällainen kasvatuskeskustelu, voi olla melko varma, että he myös ajattelevat kasvatusta ja haluavat tehdä parhaansa. Ihanaa joulua sinulle <3
Pahoitteluni – en tarkoittanut, että tuo lainaus olisi nimenomaan sinun tekstiäsi tai sanomisiasi. Tuon verhon taakse vain menee niin moni.
Kun esikoiseni oli viikon ikäinen, lähdin kaverini kanssa sushille kahdeksi tunniksi. Tiesin sen olevan outoa aika monen mielestä, mutta itselläni ei ollut oikeastaan edes vauvaa ikävä. Samainen vauva oli ollut yökylässä 6-8kuisena kolmesti. Niinä kertoina oli kyllä kova ikävä, mutta tiesin tytön olevan hyvässä hoidossa. Nyt taas kuopukseni ollessa 9 kuukautta, en ole raaskinut antaa häntä yökylään eikä mitään ns pakottavaa syytä siihen ole ollutkaan. Hoidossa ollut kyllä useita kertoja. Vauvat ovat erilaisia ja niin äiditkin. Olisi mahtavaa, kun äitien välinen syyllistäminen loppuisi. Kaikki varmasti ajattelevat oman lapsensa parasta.
Se on juuri näin: Saman perheenkään sisällä samat keinot ei aina toimi, jos elämäntilanne tai lapsi on eri! Kivaa joulua teille <3
Ajattelin tuoda tähän oman näkövinkkelin. Mä ja me mokattiin lasten, etenkin esikoisen, ollessa pieniä. Ei hennottu jättää lapsia kunnolla muiden hoiviin. Saatoin itse olla vauvasta yön yli erossa hänen ollessa isän kanssa, mutta yhteistä aikaa emme tajunneet järjestää tarpeeksi. Nuorempi oli ekan kerran yön yli hoidossa 5 kuukauden iässä, kun me menimme läheisten juhliin. Hänet oli helppo jättää jo niin nuorena, kun nukkui yönsä kokonaan. Muuten ei paljoa hoidossa ollut.
Nyt vuosia myöhemmin olemme saaneet korjata suhteestamme niitä jälkiä, joita itse aiheutimme. On käyty monet treffit, joilla on joutunut miettiä, mitä toiselle puhua. On miettinyt, kannattaako jatkaa. Kynnys pyytää hoitoapua pienille koululaisille on onneksi pienempi kuin vauvalle, joten nykyisin tulee lähes säännöllisesti vietettyä kahdenkeskistä aikaa. Ja on muistunut taas mieleen, miksi me olemme juuri me ja mikä toisessa ihastuttaa.
Tästä oppineena olen aktiivisesti tarjonnut oma-aloitteisesti lähipiirissä etenkin vauva- ja pikkulapsiperheisiin lastenhoitoapua ja kehottanut viettämään pidempiäkin treffejä kuin hätäisiä parin tunnin kahveja. Eli menkää ja viettäkää kahdenkeskistä aikaa hyvät ihmiset älkääkä poteko niistä mitään huonommuusfiiliksiä <3 Jokaisen lapsen onni on hyvinvoivat perheen aikuiset <3
Erittäin hyvä pointti. Kiitos, että jaoit sen. Hyvä muistutus myös itselle siitä, että voisi useammin tarjoa apua läheisille perheille. Onneksi saadaan tammikuussa taas yksi melkein kaksivuotias viikonlopuksi hoiviin <3 Mukavaa joulua!
Tuntuu kyllä hassulta, että joillekin tämmöinen aikuisten oma aika ja halu olla ihan vaan keskenään ja hoitaa parisuhdetta, on ihan hirveä ja mahdottoman itsekäs ajatus. Koko perheelle, myös sille lapselle/lapsille, on parhaaksi se, että vanhempien parisuhde voi hyvin. Ja tässäkin oli kyseessä lyhyt reissu ja lapsi ei ole mikään vastasyntynyt äidissään kiinni ole nyytti. Toki itsekin varmaan tuomitsisin tämän, jos jokainen reissu olisi vaan aikuisten kesken eikä lapsi pääsisi ikinä mukaan. Mutta näinhän tässä tapauksessa ei ole. Mulla on itselle 7kk ikäinen vauva ja olen ollut maksimissaan vauvasta erossa n. 4-5 h, koska minusta ei tunnu hyvältä jättää vauvaa pidemmäksi aikaa kenenkään muun hoitoon, edes lapsen isän (vaikka hän on ihan tasavertainen vanhempi kanssani ja täysin kykenevä huolehtimaan vauvasta). Mutta tässä onkin kyseessä enimmäkseen se, että MINÄ en ole vielä valmis jättämään vauvaa, vaikka en epäile sitä, etteikö vauva pärjäisi ihan hyvin jonkun muun hoivissa. Mutta eipä tässä tarvi väkisin tietysti minnekään lähteä 😀 Ja ymmärrän, että tämä on minun mielipiteeni ja kokemukseni, enkä missään nimessä pidä vääränä sitä, että joku toinen tekee toisin. Ja heti kun oma pää kestää, lähden joko yksin tai miehen kanssa reissuun ja jätän kyllä vauvan ihan hyvällä omallatunnolla mummin hellään ja asiantuntevaan hoitoon. Ja jos joku sen tuomitsee niin voihan kyynel.
Tässäkin on hyvä juuri kuunnella itseään ja oman lapsensa reaktioita. Ja yrittää saada siitä sitten sellainen kokonaisuus, jossa kaikki voivat hyvin. Ihanaa joulua <3
Reissu kuulostaa kivalle! Varmaan löytyy yhtä monia tapoja olla kuin on perheitä maailmassa.
Itse olen lapsena reissannut molempien vanhempieni kanssa, kummitädin kanssa, isovanhempien kanssa ja myös isäni ja äitini kanssa erikseen. Vanhempani myös matkustivat silloin tällöin ilman meitä: silloin olimme veljeni kanssa isovanhempieni luona hoidossa.
Aikuisena olen jatkanut matkustamista kaikissa mahdollisissa eri kokoonpanoissa.
Nämä kaikki eri kokoonpanot, niin lapsena kuin aikuisena, olivat erilaisia, ja omalla tavallaan ihania. Ja luulen, että ne ovat antaneet minulle kuvan siitä, että voi elää – ja matkustaa – monella eri tavalla ja monenlaisissa kokoonpanoissa. Ne ovat kaikki hyviä omalla tavallaan.
Jos minulla olisi lapsia, haluaisin uskoa, että voisin lähteä yksin aina silloin tällöin seikkailulle. Vaikka vaeltamaan Ranskan maaseudulle, pyöräilemään saaristoon tai syömään hyvin Kreikan saaristoon. Kivoja ja rakastavia aikuisia löytyy muitakin kuin minä, ainakin jos sattuu hyvä tuuri.
Itse olen myös paljon miettinyt, että vanhemmat (ja kaikki aikuiset) myös antavat kuvan siitä, millaista on olla aikuinen. Millaista on olla vanhempi. Ja millaista on olla perhe. Sain paljon rakkautta, turvaa ja kaikkea hyvää lapsena. Olin – ja olen -hyvin onnekas. Jos jotakin kuitenkin toivon (ja tämä on kenties hassua), niin sitä, että vanhempani olisivat vielä enemmän toteuttaneet itseään ja nauttineet elämästään, myös ilman meitä lapsia. Että he olisivat rohkeammin toteuttaneet unelmiaan, myös niitä, joihin me emme kuuluneet. Että he olisivat menneet useammin kahdenkeskeisille seikkailuille, akvarellikurssille ja yksille lähibaariin.
Voi olla sekä että, eikä joko tai.
Mutta tämä on yhden ihmisen perspektiivi, toivottavasti kaikki löytävät omalle perheelleen sopivan tavan elää, ja matkustaa.
Olen uusperheen äitipuoli ja joidenkin mielestä varmaan se ilkeä äitipuoli. Lapset asuu meillä, ovat äidillään kaksi viikonloppua kuussa ja ehkä viikon kesällä. Tuolloin kyllä puolison kanssa matkustetaan kahdestaan ulkomaille ihan hyvällä omalla tunnolla. Lasten kanssa tehdään pääasiassa kotimaanreissuja, ainakin tähän mennessä. Koska lapset eivät ole mun lapsia, koen että mulla on oikeus jopa ihan vaatia kahden keskistä aikaa ja reissuja puolisoni kanssa, vaikka yhtä perhettä ollaankin. Enkä pidä tätä mitenkään pahana! Enkä ydinperheessäkään, jos lapsi jätetään esimerkiksi tuttujen isovanhempien hoitoon.
Tässä ei edelleenkään ollut kysymys siitä että reissussa olisi oltu silloin, kun lapsi oli isällään (ja sitä hän oli bloggaajan oman kertomuksen mukaan marraskuussa jokaisena viikonloppuna), vaan lapsi meni mummolaam äidin ja uuden miehen reissun ajaksi. Mielestäni tämä on aivan eri asia.
Onhan niitä termejä kaikenlaisia mutta eipä se tosiasioita miksikään muuta 🙂
https://thl.fi/fi/web/lastenneuvolakasikirja/tietopaketit/monimuotoiset-…
Todellakin on olemassa sosiaalinen vanhemmuus termi
Lapsen biologiset vanhemmat ovat useimmiten huoltajia.
Lapsen perheisiin kuuluvat muut aikuiset (yleensä isäpuoli ja äitipuoli) ovat myös sosiaalisia vanhempia.
Lakitermi huoltaja on se virallinen.
Vanhempia taas on niin biologisia kuin sosiaalisia.
Ihan vaan tuli mieleen huomauttaa kun tähän niin kärkkäästi tartutaan.
Meidän perheen lapsilla on neljä vanhempaa, kaksi loistavaa rakastavaa kotia ja pikkusisaruksia molemmissa kodeissa. Mielestäni valitettavan eron jälkeen paras mahdollinen tilanne! Samaa olen lapsena kokenut, joten löytyy niin lapsen kuin äitipuolen näkökulma.
Kaikkea hyvää teidän perheelle!
Itseasiassa virallinen määritelmä menee näin:
Vanhempi voi tarkoittaa seuraavia asioita:
ihmisen äiti tai isä
vanhempi, sr., latinan sanasta senior[1], isän nimen jälkiliite, jota voidaan käyttää, jos poika on samanniminen kuin isä.
Eli ei ole mitään ”sosiaalista vanhemmuutta” – noin virallisesti. Toki sitten jokainen voi itse määritellä sen ”sakkinsa” miten haluaa ja varsinkin jos se oma halu vetää voimakkaasti tuollaisen suuntaan. Mutta lapsen muut läheiset eivät ole lapsen vanhempia. Ja miksi pitäisikään olla?
Jos mennään ajassa taaksepäin, niin vanhemmuus ylipäänsä oli paljon jaetumpaa useiden aikuisten kesken. Ydinperhe kahden vanhemman ja heidän lastensa yksikkönä on suhteellisen uusi juttu myös meillä.
Ja lapset olivat paljon enemmän keskenään ja vahtivat siinä sivussa pikkusisaruksia. Matkustelu oli vähäisempää. Kotitöihin kului enemmän aikaa. Äitiysloma oli 3kk. Lapset tekivät enemmän kotitöitä ja muita askareita. Lasten tapaturmaiset kuolemat ovat vähentyneet. Lasten kuritus tuomitaan yleisesti. Maailma on tosiaan muuttunut. 🙂
Jos mennään ajassa jonkin verran taaksepäin, eikä edes kovin kauas niin tuskin kukaan äiti oli vaatimassa ns. omaa aikaa ja nykyisin se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ennen lapsi oli varmasti mukana joka paikassa, osana ihan kaikkea. En tässä ota kantaa miten asioiden pitäisi olla, mutta ajat ovat kovasti muuttuneen, miksihän näin?
Ollaan opittu virheistä? Moni perhe hajoaa vanhempien eron takia. Eroihin varmasti monia syitä mutta ehkä suurimpina erilleen ajautuminen, itse kadottaminen ja sitä myötä kriisit.
Nykyään näihin kohtiin osataan puuttua ja mahdollisuus puuttua.
Tärkeästä asiasta kirjoitti, oli sitten uusperhe tai ydinperhe. Aikuisten kahden keskeinen aika ei pitkällä tähtäimellä ole lapsilta pois, vaan todennäköisesti vahvistaa parisuhdetta ja sen myötä perhettä.
Ja niin kuin hyvin kirjoititkin, jokaisen on itse mietittävä ja ratkaista se, koska ja kuinka kauan omasta lapsestaan erossa voi ja haluaa olla. Eikä muiden syyllistäminen tai arvostelu edes tähän keskusteluun mitään hyvää tuo. Saati sitten elävässä elämässä.
Mä olen samaa mieltä. Mitä enemmän elämää katselee, sitä ennen ymmärtää, että tapoja on monia <3
Bloggaja on ihan oikeassa, jokaisen pitäisi saada itse päättää, koska on valmis jättämään lapsen hoitoon ja kenelle. Mielestäni vauvan jättäminen isälle hoitoon ei ole varsinaista hoitoon jättämistä. Myös jos vauvalla on hyvä suhde isovanhempiin tai muihin sukulaisiin, hoidossa oleminen voi vahvistaa suhdetta heihin.
Tässä kuitenkin on kyse kouluikäisestä lapsesta. Naurettavaa, että muutaman päivän tai kokonaisen viikon erossaolo olisi jotenkin vahingollista.
Mielestäni ei ole myöskään väärin puhua isäpuolesta vanhempana. Jos lapsi viettää ko. perheessä paljon aikaa, kyllä hän on myös yksi vanhemmista.
Varmaan nämä, jotka vastaavat negatiivisesti kirjoitukseen, ajattelevat lapsia, jotka ovat oikeasti jääneet aikuisten omien etujen ajamisen taakse. Sellaisiakin on valitettavan paljon, jopa ydinperheissä.
Todella hyvä pointti tuossa vikassa kappaleessa. Uskon, että monilla on huoli laiminlyödyistä lapsista, mutta se on vaan hyvä asia. Kivaa joulua <3
Omassa lähipiirissäni on monia erilaisia tapoja koskien muksujen yökyläilyä. Jonkun muksu on ollut yökylässä parin kuukauden iässä, toisen kolmen vanhana. Olemme käyneet asiaan liittyen monia keskusteluja ja monia mielipiteitä asiasta tietenkin löytyy. Itse en tuomitse toisten tapoja tähän asiaan liittyen, koska syitä hoitoon viemiselle on monia.
Meiän esikoinen oli ensimmäistä kertaa yökylässä puoltoistavuotiaana. Kuopus reilu kaksvuotiaana.
Meillä hoitopaikka on suhteellisen kaukana, joten se on yksi syy siihen, miksei muksut oo aiemmin olleet hoidossa.
Uskon, että vauva ei kärsi vaikka olisi yön hoidossa. Jos vauva nukkuu huonosti, niin mikäs sen ihanampaa kuin se, että joku turvallinen aikuinen ottaa vauvan hoitoon. Vanhemmat saavat nukkua ja jaksavat taas paremmin.
Nykyään meiän muksut on muutaman kerran vuodessa useamman yön kerrallaan mummin ja papan luona kylässä. Onkin ainut paikka, jossa ovat yötä olleet hoidossa.
Näinhän sen minusta pitääkin olla. Löytää se oma tapa olla ja elää <3
No jopa on hyökkäävää ja ilkeää kommentointia täällä. Itsekin lapsettomana uusperheellistyneenä pystyn samastumaan tuohon, että kukin todellakin tyylillään. Jokainen olemme yksilöitä ja teemme asiat kuten parhaaksi näemme. Itse esim. olen ollut mieheni lasten elämässä vajaan vuoden ja edelleen kovasti haemme kaikki paikkojamme, roolejamme, tapojamme jne. Lapsille tuntuu kuitenkin olevan selvää kuka olen ja heille kaikki näyttäisi muutenkin olevan simppelimpää kuin meille aikuisille. Pitävät minua vanhempana (!) ja tasavertaisena sellaisena, vaikken itse siihen rooliin välttämättä edes olisi valmis.
Olen myös yrittänyt löytää uusperhevertaistukea, mutta se on kovin hankalaa, kun kenelläkään ei tilanne ole lähellekään sama kuin meillä. Siispä edelleen korostan sanontaa KUKIN TYYLILLÄÄN ja toivon samalla, että kaikenlainen toisten tapojen ja ratkaisujen arvostelu jätettäisiin minimiin. Todellakin me aikuiset teemme parhaamme juuri meidän tilanteeseemme sopivalla tavalla, ei siihen ole kellään sanomista niin pitkään kun me kaikki (lasten äiti mukaan lukien) voimme hyvin.
Kiitos tästä kommentista <3 Kivaa joulua koko teidän perheelle eri tasoineen!
Ihanaa aikuistenlomaa! Ja mammalle ja vauvalle myös ihanaa yhdessäoloa, jossa myös sitä suhdetta on oiva tilaisuus vahvistaa <3