Ostanko jatkossa ulkomaisia tekstiilejä? Eli pohdinta 3/3 suuresta kotimaisten tekstiilien vuodesta.
Oikein sormet syyhynnyt, että pääsen kirjoittelemaan tätä viimeistä postaustani koskien kotimaisten tekstiilien vuottani 2018. Tuntuu, että vuoden aikana on tullut aiheen tiimoilta niin monta havaintoa ja aatosta, että haluan jakaa ne myös teidän kanssanne. Tässä siis niitä, ajatuksenvirtana.
Ensinnäkin. Kotimaisten tekstiilien arvostus omissa silmissäni on viime vuoden aikana noussut. Se, missä ennen kuvittelin, ettei kotimaassa enää tehdä juuri mitään kiinnostavaa, onkin saanut aivan uusia sävyjä. Täällä suunnitellaan ja myös valmistetaan paljon sellaisia tuotteita, joista en ole aikaisemmin edes tiennyt. Tai joiden kotimaisuusastetta en ole tiennyt. On nimittäin edelleen paljon sellaisia yrityksiä, jotka eivät pidä mitään melua siitä, että ovat Suomesta! Pieni vinkki siis: Pitäkää melua! Isosti! On upeaa, miten paljon Suomessa on vielä tekstiiliteollisuutta muodossa tai toisessa.
Toisaalta olen tajunnut myös sen, ettei tuotanto ulkomailla ole läheskään aina mikään helvetin esikartano. Tuotteita kun viedään tehtäväksi ulkomaille niin monista syistä. Yksi syy on se, ettei Suomessa ole enää tekijöitä. Esim. Kivat on etsinyt lisää ompelijoita Suomeen vuosikaudet, mutta koska niitä ei ole tarpeeksi, täytyy kiireaikaan jotkut saumat ommella Virossa. Ihan vaan siksi, jotta pipoja yksinkertaisesti saadaan myyntiin.
Toisekseen tuotannon vieminen ulkomaille on osin myös hyvä juttu. Tarkoitan tällä sitä, että tuotannon vienti ulkomaille mahdollistaa toisaalta työllistymistä omalta osaltaan myös Suomessa. Moni kotimainen tekstiiliyritys kun jäisi perustamatta, jos sen tuotteita ei voisi valmistaa vähän alhaisemmin kuluin ulkomailla. Faktahan on nimittäin se, että yritys tarvitsee toimiakseen myyntiä. Ja jos tuotteet ovat valmistettu Suomessa, ovat ne usein myös kalliimpia ja samoin myynti pienenee, eikä yrityksen pitäminen voi olla kannattavaa liiketoimintaa. Jos yritys kuitenkin voi teettää tekstiilinsä pienemmin kuluin ulkomailla, on sillä mahdollisuus palkata kotimaahan ammattilaisia: logistiikkahenkilöitä, suunnittelijoita, tuotannon ihmisiä, myynti- ja varastohenkilöitä ja esimerkiksi yritysjohtoa. Jos yritys vielä maksaa veronsakin Suomeen, on siitä meille kotimaassa paljon etua, vaikka itse neulos tehtäsiinkin muualla.
Globaalisti ajateltuna taas on hienoa, että suomalaiset voivat tarjota elinkeinoa myös muualle maailmaan.
Ehkä vuosi 2018 opettikin minulle erityisesti sen, ettei tämä tekstiiliteollisuus ole jakautunut vain hyvään Suomeen ja pahoihin ulkomaihin, vaan ulkomaissakin on eroja. On täysin eri asia teettää vaatteet 7-vuotiailla lapsilla intialaisessa hikipajassa kuin vaikkapa aikuisilla työntekijöillä hyvin valvotussa eurooppalaisessa tehtaassa. Eikä Kiinakaan ole aina se kauhea myrkkyjen ja epämääräisten olosuhteiden Kiina. On myös sellainen Aasian tekstiiliteollisuus, jossa ihmiset työskentelevät maan palkkatasoon nähden hyvissäkin duuneissa, työnantajan järjestäessä heille asunnot ja koulutuksen.
Vuosi 2018 muuttikin musta-valkoista ajatteluani suuntaan, jossa on enemmän värejä. Toisaalta myös ulkomaiden ”hyvyyden” ymmärtäminen oli hyvä juttu. Tajusi, että myös muualla tehdään asioita oikein! Toisaalta sekin alkoi ahdistaa, ettei voinut tuomita kaikkea ulkomaista tuotantoa yksioikoisesti. Vastuullisten ja ei-vastuullisten vaatteiden tunnistaminen kun ei olekaan niin yksinkertaista, kun aluksi luulin. On nähtävä merkin, valmistusmaan ja kaiken sellaisen taakse, jota tavallisen kuluttajan on tosi vaikea nähdä. Joskus jopa mahdotonta.
Näin omasta näkökulmastani taas vaatteiden käytettävyys tai ostoksen järkevyys (jos siis mitataan sillä, kuinka usein vaate päätyy päälle) ei ole aina ollut kiinni siitä, missä tuote on valmistettu. Tässä kohdassa onkin ollut tärkeä miettiä sitä, että vastuullisessa vaatekaapissa on monta aspektia. Toisaalta se, missä, miten ja mistä materiaaleista tuote on tehty. Mutta toisaalta myös se, mitä tarvetta tuote täyttää omassa vaatekaapissa. Onko sille oikeasti tilaus omassa pukeutumisessa, sopiiko se omalle kropalle, tuleeko vaatetta käytettyä usein ja onko vaate sellaista materiaalia, että sitä tulisi itse huollettua tuotteen vaatimalla tavalla?
Tajusin nimittäin vuoden aikana, ettei kaikki kotimaiset tekstiilit ole vastuullisia ostoksia, jos niitä en itse todella tarvitse. Siinä ei auta sertifikaatit ja kotimaan liput, jos tuotteen ostaa ihan vaan turhuuttaan. Huomasin nimittäin erehdysten kautta, että ”selitin” itselleni hyväksi ostokseksi jotkut sellaiset vaatteet, joiden ostaminen oli itselleni täysin turhaa. Ostin esimerkiksi KAKSI Uhanan merinovillatakkia, vaikka oikeasti tarvitsin vain yhden sellaisen. Oli kuitenkin helppo patsastella hyvän ostoksen gloriassa, koska olihan vaatteet sentään Uhanalta.
Toisaalta minulla alkoi myös hämärtyä se, millainen ostos oli itselleni hyväksi. Nimittäin samalla, kun aloin kytätä made in -lappujen alkuperämaata, unohdin, miltä itse näytän. Erehdyin ostamaan kotimaisen haalarin, joka maksoi miljardeja (ainakin melkein), mutta jonka mittasuhteet olivat minulle täysin väärät ja jonka materiaalikin sellaista, ettei se tulisi kestämään käyttöäni. Siis se, mitä olen vuosikymmenten aikana oppinut itsestäni pukeutujana ja omasta vartalostani, tuntui välillä unohtuvan alkuperämaata kytätessä.
Mitäs nyt siis tästä eteenpäin? Uskon, että kaikki oppimani ei ole mennyt hukkaan. Ja ihan varmasti jatkossa katson enemmän tekstiilejä kotimaasta kuin ennen viime vuotta. Tiedän, että moni viime vuonna alkanut yhteistyökin jatkuu tälle vuodelle. Oma innostukseni syynätä tuotteen alkuperä ja vastuullisuus ei ole ainakaan siis kadonnut minnekään.
Toisaalta tulen varmasti ostamaan enemmän tekstiilejä ulkomaisilta firmoilta vuonna 2019, kun viime vuonna kiellon aikana ostin. Silmäni on kuitenkin kriittisempi kuin aikoihin. Varsinkin materiaalilaput ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Suomessa kun kukaan ei tee tuotteitaan jostakin karmeasta tekokuidusta, tuli opittua hyvään. On vaikea kuvitella, että ostaisin enää koskaan jotain akryylineuletta tai ihoon liimautuvaa polyesteripaitaa.
Ehkä vuosi 2018 olikin sellainen kokonaisuuksien ymmärtämisen vuosi. Ennen kaikkea sen, että vastuullinen pukeutuminen on made in -ladun ja omien vaatteenkäyttötottumusten liitto. Joskus paras valinta on 250e maksava kotimainen tekstiili, jos tietää, että tuotetta tulee käyttämään vuodesta toiseen. Mutta jos ulkonäkö ja malli ei miellyttä, voi parempi valinta olla siinä tapauksessa se muutaman kympin ketjuliiketuote, jossa osuu kaikki ulkonäöllisesti nappiin.
Harmi (ja onni?), ettei tämäkään asia ollut niin itsestään selvä – oikean ja väärän jako – millaiseksi sen alussa kuvittelin!
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Asu: neule, Part Two (By Emka) // hame, Noisy May // sukkikset, Aarrekid // lasit, Specsavers // muki, Marimekko
Kommentit (28)
Hei. Ootko perehtynyt Marimekkoon? Oon itsekseni yksittäisenä kuluttajana miettinyt, miten kymmeniä vuosia sitten ostetut kyseisen merkit tuotteet kestää edelleen, mutta viime vuosina ostetut paidat, pussilakanat, kylpytakit ja pikkupussukat ainakin ovat heikkolaatuisia.
Musta nää vuoden aikaiset postaukset kotimaisista tekstiileistä on ollut huippuja!
Mutta mietin aina että kuinka paljon vaatteita oikeastaan tarvitsee ostaa vuoden aikana? Olisi kiva nähdä jotain listausta paljonko ylipäätään ihmiset ostaa vaatteita vuodessa? Esim. takkeja/paitoja/farkkuja, kun tuntuu että itsellä se sama talvitakki jo lähes kymmenettä talvea 🙂
Hei hyvä idea! Jos vaan muistan, alan nyt kirjata ja ilmoitan vuoden lopulla. Paino sanalla ”jos”, koska huomasin viimekin vuonna, että oli tosi vaikea (mukamas) muistaa iskeä taulukkoon tuotteita. Kiitos vinkistä!
Hei hyvä idea! Jos vaan muistan, alan nyt kirjata ja ilmoitan vuoden lopulla. Paino sanalla ”jos”, koska huomasin viimekin vuonna, että oli tosi vaikea (mukamas) muistaa iskeä taulukkoon tuotteita. Kiitos vinkistä!
Ostamalla teet pahaa.Vastuullinen ihminen ei osta, vaan pyrkii ajamaan kaikenlaisen kulutuksen alas, jotta bisnes turhankuluttamisen ympäriltä loppuisi ja yhteiskunnan rakenteet jouduttaisiin uudistamaan ekologisesti kestäviksi. Huvin vuoksi ostaja on ympäristövihollinen. Toisaalta:
””Ostamalla voit tehdä hyvää” vetoaa ihmisiin, koska sillä saa itselleen sekä materiaalista hyvää, moraalista mielihyvää että identiteetillistä mielihyvää.
Käytännössä kaikki ostettu on kuitenkin ympäristön riistämistä. Ääriesimerkki toiminnan nurinkurisuudesta on sähköautofanitus. Vähintään puolentoista tonnin malmikasan valmistus kuormittaa ympäristöä kohtuuttomasti, sen käyttäminen kuormittaa ympäristöä ja sen kierrättäminen kuormittaa ympäristöä. Kaiken hyvän päälle autolla liikkuu usein vain yksi ihminen.
Itse olen keski-ikäinen ja selviydyn sujuvasti pyörällä 70 kilometrinkin arkimatkoista myös melkein kaikkina talvipäivinä. Sähköpyörällä selviän päivät, jolloin väyliä ei ole aurattu.
Ympärivuotinen pyöräily vaatii tietynlaisen luonteen, epämukavuuden sietämistä ja perusterveyttä, enkä siksi oleta, että kaikki siihen ryhtyisivät. Sen sijaan minua sylettävät sähköautoilun kaltaiset maailmanpelastusprojektit, joissa omaa materianhimoa ei pystytä välttämättä edes tunnistamaan vaan se esitetään ylevinä periaatteina.
Syvillä syrjäseuduilla elää kitu-ukkoja, jotka ajavat miljoonaan kertaan itsekorjatuilla ikivanhoilla autoilla sen vähän, mikä on pakko ajaa. He syövät lähitilan perunaa ja solmivat yhteen haurastuneita vanhoja pilkkisiimoja, jotta niistä saisi yhden kokonaisen.
Heidän tavoitteenaan ei ole pelastaa maailmaa. Toimintaa selittää köyhyys, kitsaus tai yksinkertaisesti menneisyydestä ammennettu ajattelutapa, että kyllähän tämä entinenkin vielä kelpaa, kun kerran jotenkin toimii. Jos kengässä on reikä, sukka kastuu, mutta siinähän se sukka leivinuunin päällä kuivuu.
Kitu-ukon vastakohta on kaupunkilainen tuotteistaminen, jolla ihmisiä kannustetaan tuhoamaan luontoa uskottelemalla heille, että ostaessaan he itse asiassa tekevät hyvän teon.
Jos pohdit, mitä kannattaa ostaa, niin samantien olisi hyvä muistaa sekin vaihtoehto, ettei välttämättä tarvitse ostaa ollenkaan. Ostakaa yhdet laadukkaat paksu- ja tiiviskankaiset retkeilyvaatteet ja kokeilkaa, kuinka pitkälle niitä paikkaamalla selviää. Voin kokemuksesta kertoa, että aivan jumalattoman pitkälle.
Kyllä kaupungin menoissakin voi näyttää metsäläiseltä, jos ympäristönsuojelu oikeasti kiinnostaa.”
Viisaita aatoksia. Joita toteuttamalla maailma olisi varmasti hyvin erilainen paikka. Tosin täytyy olla rehellinen: Itse en varmasti aivan pian tuohon pystyisi 🙂
Oon rakastunut tuohon villapaitaan, mutta sitä ei tunnu löytyvän mistään. Onko tuolle mallille jotain nimeä niin voisi auttaa etsinnöissä? 🙂
Mä en ainakaan tiedä, että mallilla olisi jokin nimi. Suosittelen menemään (tai ainakin soittamaan) tamperelaiseen By Emka -liikkeeseen. Paita on sieltä ja tätä merkkiä myydään siellä myös muutenkin, eli jos ei ole enää tätä viime talven mallia, voi olla, että jokin vastaava 🙂
Mielenkiintoista ja ajankohtaista seurattavaa olisi kun vuoden 2019 teemana pitäisit ostamattomuutta. Tunnut ostavan todella paljon vaatteita, joten olisi mahtavaa nähdä miten onnistuisit tässä ja ehkäpä löytäisit uuden tavan suhtautua vaatteisiin. Itselläni ostamattomuus on nostanut vanhat vaatteeni suurenpaan arvostukseen ja olen huomannut, että kun vaatteita ostaa oikeasti vai tarpeeseen ovat ostokerrat hyyyyvin harvassa. Minulla meni vuosia lakon aloittamisesta ennen kun edes tuli pakko ostaa uutta (sadetakki). Ja en ennen edes ollut mikään himoshoppaaja, oikeastaan sanoisin, että keskivertoa vähemmän tuli silloinkin ostettua.
Loistava ja hyvin pelottava ajatus 😀 Olisi ihana koittaa, ainakin lyhyemmän jakson ajan kuin vuodeksi. Noin aluksi! Vitsi sä olet selviytynyt hienosti. Nostan hattua <3
Minut on työttömyys saanut miettimään omaa kulutusta entistä tarkemmin. Kun ei ole varaa ostaa vaatteita, edes halpatuontivaatteita tai välttämättä kirpparivaatteitakaan, niin olen tajunnut yhä selvemmin niitä henkisiä mekanismeja, joita ostamiseen on itselläni – ja väitän, että myös meidän kulttuurissamme sisältyy. Ja joiden ehdoilla olen toiminut kuin autopilotilla, vaikka olenkin oikeastaan koko aikuisikäni ollut tiedostava kuluttaja ja ostanut ennen muuta käytettyä, ostanut vain tarpeeseen yms. Edelleen rakastan kauniita vaatteita, mutta en halua ajatella, että minun pukeutumiseni on joku performanssi, jonka toteutuminen oikeuttaa vaikka lapsityövoiman tai orjatyön. Monesti olen vaatekaupoilla käydessäni jopa vähän masentunut siitä, että en voi ostaa mitään. Mitä se paljastaa ihmisestä, jolla on kaapeissaan ihan varmasti vaatetta jokaiseen tarpeeseen? Markkinatalous on saanut meidät ajattelemaan, että olemme itsekin tuotteita, joilla on markkina-arvo. En tarkoita, että en ikinä enää osta itselleni vaatteita. Mutta pakollinen ostolakko on ollut kyllä silmiä avaava. Pärjään vähemmällä. Ja haluan irrottaa itseni ostamisen ja ”tarvitsemisen” noidankehästä. Se on ollut myös ulkonäköpaineiden suhteen todella vapauttavaa.
Hienoa pohdintaa! Tuo ”tarvitseminen” on kyllä suuri ongelma, jonka itsekin tunnistan itsessäni. Kiitos sun kommentista 🙂
70 km pyörällä päivässä… ehtiikö kyseinen henkilö käymään töissä? Pieniä lapsia hänellä ei ainakaan ole. Tai tarvetta liikkua päivittäin esim. työn suhteen kodin ulkopuolella ainakaan muutamaa km pidemmällä.
Vaateostoksiin kannanotto että monet työt vaativat siistiä pukeutumista, puseroita joissa hihansuut eivät ole rispaantuneet jne. Kovin on yksisilmäistä tämä monien ”tummanvihreiden” ajattelu ja irrallaan monen ihmisen arjesta.
Totta kyllä tämäkin puoli. Sellainen kultainen keskitie sopisi varmasti monelle!
Itsellä on kaksi vuotta takana, jolloin en ole saanut ostaa 10 vaatetta enempää. Alusvaatteet ja urheiluvaatteet/kengät olen rajannut pois. Se on alle 1 vaate kuukaudessa ja pärjää hienosti! Koko ajan on siistiä päällepantavaa töihin ja juhliin. Kannattaa kokeilla. Ei tarvitse olla edes mikään tummanvihreä metsäläinen.
Tuo 10 vaatetta kuulostaa todella hyvälle ratkaisulle. Niin sanottu realistinen pehmeä lasku. Kiitos vinkistä!
Ja myös Intiassa on paljon arvokasta käsityöperinnettä eikä pelkästään, jos ollenkaan, ”7 vuotiailla lapsilla intialaisessa hikipajassa” tuotettuja vaatteita.
Niin onkin ja blogistin kommentti tuosta aiheesta oli kyllä aika ajattelematon. Mutta se on toki blogistille ok – kommenttikentässä vastaava mielipide olisi ollut asenteellinen, liian latautunut tai vihapuhetta.
Kahteen edelliseen: Ihan olette oikeassa, Intiassa on myös sitä. Mutta ei tarkoita, etteikö Intiassa olisi myös mainitemaani tekstiiliteollisuutta. Hyvä huomio silti 🙂
Onko Uhanan merinovilla mulesing-vapaata? Joskus kysyin heiltä ja aiemmin ei ainakaan ollut.
Tätä kannattaa varmasti suoraan kysyä Uhanalta 🙂 Aarrekidin tuotteet ovat ainakin, sen tiedän 🙂
On Suomen talvi, työtilaisuuksia ja asiakastapaamisia, muutamia mainitakseni joihin on pukeuduttava ja katsottava mitä päälleen laittaa.
Itsekin pyrin ostamaan tarpeeseen ja vaatteen, joka ei sisusta vaatekaappiani vaan tulee käyttöön.
Aina ei valinta osu kotimaisen kohdalle, mutta en kärsi siitä huonoa omaatuntoa.
Vaatteetkin kuluvat käytössä. Ne ei kestä ikuisuuksia.
Jos joku vinkkaa kotimaisen vaatebrändin, jonka tuotteita voi käyttää kehdosta hautaan, niin olen kiitollinen.
Se on juuri näin! Moni ammatti (ja myös Suomen sääolosuhteet), joiden vuoksi on myös ostoja tehtävä. En tiedä, kuinka virallista kaipaat, mutta Aarre(kidin) aikuisten vaatteet ja Nanso ovat olleet todella laadukkaita.
Joskus voi tulla myös se eteen, että vaikka kaapissa on periaatteessa paljon/riittävästi vaatteita niin tuleekin tilanne, ettei niistä melkein mitään kelpaakaan enää. Itse kohtasin tämän, kun yllättäen töissä tulikin eteen pukukoodi. T-paita + farkku -ihmisen vaatekaapista 90% putoaa nopeasti kelpaamattomien kastiin. Yläosia oli jonkin verran (nekin pääasiassa lyhyt hihaisia), mekkoja yksi (muut liian hienoja) ja alaosia yksi ainoa sopivan mittainen hame, kun muut olivat liian lyhyitä ja housut pelkkiä farkkuja tai verkkareita. Siinä joutuu vähän pakostakin ostamaan uusia vaatteita useammankin, vaikkei aiemmin niin tarvetta ollutkaan. Varsinkaan, kun ei samaa mekkoa tai hametta (etenkään housuihmisenä) kehtaa käyttää viikosta toiseen. Sekin, että niitä saisi sitten pestä jatkuvasti, jos haluaa siistiltä näyttää, mikä taas kuluttaa energiaa ja vaatetta.
Hyviä pointteja! Se oma luonnollinen vaatekaappi kun ei ole tosiaan aina se, mitä esim töissä tarvitsee.
Moikkis kolmeen edelliseen. Mä olen tosiaan kanssa kuullut tästä laatuerosta puhuttavan, mutta omakohtaisia kokemuksia mulla juuri ei ole. Meillä on muutamia Marimekon tuotteita (ja ennen mulla enemmänkin vaatteita), mutta ei kuitenkaan niin laajaa otosta, että olisin huomannut eron. Muutenkaan en yhtään tiedä Marimekon ”sisäpiiritietoa” aiheesta. Se toki on varmasti aika selkeää, että kun tuotantotehdas ja -paikka muuttuu, voi hyvinkin myös laatu muuttua. Harmillista, jos on laajemminkin ”tosi”, sillä tykkään Marimekon freesistä, uudesta ilmeestä!
Mun on pakko tulla huutelemaan tähän väliin että olen ihmetellyt samaa. Joitakin viikkoja sitten yllätyin kaupassa huomatessani, että myynnissä olleet lakanat oli valmistettu Pakistanissa ja Turkissa. Tämän jälkeen suoritin vähän salapoliisihommia liinavaatekaapissa, ja huomasin että ainakin mun omistamien lakanoiden valmistusmaa on siirtynyt sitä kauemmas Suomesta mitä uudemmista lakanoista on kyse, ja muutoksen huomaa selkeästi lakanoiden materiaalista ja painosta. Vanhimmat, lähes 10 vuotta palvelleet Kaivo- lakanat on pesulapun mukaan valmistettu Virossa.
Minäkin olen huomannut tämän, mietin joskus viime tai toissa vuonna uuden raitapaidan ostoa, mutta jäi kauppaan koska materiaali tuntui jo kaupassa hypistellessä jotenkin karheammalta / muuten epämukavalta ihoa vasten. Eli tuntuu jotenkin muuttuneen verrattuna vanhaan? Joitakin vuosia sitten ostetut tasarairalakanat tuntuu mielestäni erilaiselta verrattuna paitoihin ja ovat myös yllättävän hyvin kestäneet. Rippilahjaksi 14 vuotta sitten saadut lakanat eivät ole menneet lähestulkoon miksikään, tosin nämä ovat ihan tavallista lakanapuuvillaa eikä sitä trikoota.