Mulla on kituuttajan identiteetti. Mä olen elänyt aika niukan lapsuuden vanhempien opiskellessa ja sen jälkeisen oman opiskelija-aikani, josta hyppäsinkin suoraan äitiyslomalla, perhevapaille ja siitä opettajan minitunneille.
Mulle sellainen kädestä suuhun -mentaliteetti on ollut siis osa identiteettiä. Niin kuin sekin, että sananparsilaineihini on kuulunut ihan aina ”mulla ei oo rahaa” tai ”kellä muka on varaa”.
Viime vuosien, töiden muututtua ja palkka-asioiden kehityttyä en kuitenkaan ole enää ollut todellisuudessa se tyyppi, jonka tilillä on tilipäivänä, laskujen maksun jälkeen vain muutama satanen. Vaan nyt sinne voi kuusta riippuen (vaihtelut eri kuukausien välillä suuri) jäädä vähän enemmänkin rahaa. Ei paljon, ei rikastumiseen asti, mutta niin, että säästämällä voi päästä vaikka ulkomaanmatkalle silloin tällöin tai ajaa taksilla kaupungin sisällä, jos ei muuten pääse.
Toisaalta pidän hyvänä asiana sitä, että koen itseni edelleen köyhäksi opiskelijaksi. Pidän edelleen juhlahetkenä kaikkea sitä ylimääräistä, ei-pakollista, jota voin nykyään ostaa: ruokakassia kotiin kuljetettuna, satunnaisen siivoajapalvelun, kalliimman juuston tai aikakauslehden. Osaan siis nauttia pienistä arkisista asioista, enkä pidä mitään itsestään selvänä! Ei ole huono asia ajatella, että maksukyky on pieni.
Toisaalta itsensä ajatteleminen opiskelijabudjetilla eläjäksi on myös huono juttu. En ymmärrä, mikä olisi fiksu tapa sijoittaa, koska olen ajatellut, ettei sellainen ole minulle saavutettavissa. En ole edes ajatellut säästää pitkällä tähtäimellä (lyhyellä kyllä), koska olen ajatellut, ettei multa liikene säästöön. Enkä ole myöskään uhrannut ajatusta tai penniäni tuleville eläkevuosille ja sen toimeentulolle.
Huonoksi tämän kaiken tekee sen, että jos ei ole realistista kuvaa tulojen ja menojen suhteesta, ei voi tehdä oikeita ratkaisujakaan taloutensa suhteen.
Kun näen ympärilläni fiksuja verotusratkaisuja, kuittien laittamista talteen ja erilaisia rahastoja, on tullut tunne, että minunkin pitäisi. Ja jos ei kaikkea tuota, niin alkaa ainakin katsella realistisella silmällä tiliäni. Mä kun en todellakaan usein tiedä yhtään, paljon mun tilillä on massia, koska oletusarvo on, ettei yhtään. Sitten kun huomaankin, että perkule, siellä on rahaa, menen Kauppahalliin ja törsään enemmän kuin on tarvee. Tulee sellainen olo, että ”because I can!”.
Mä olen pohtinut, miksi mun on niin vaikea suhtautua rahaan. Vaikka siitä puhuminen onkin nykyisin jo helppoa, mitä se ei esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten ollut, en osaa ajatella rahaa minään muun kuin ikuisen vajeen kautta. Ehkä se johtuu köyhyyden identiteetistä ja toisaalta humanistiluonteesta. Eihän meitä humanisteja ole luotu miettimään rahaa. Me mietitään jotain muita asioita. Vaikka sitä, ettei koskaan tiedä, mitä inhimillisen ihmisen elämässä tapahtuu. Vaikka tänään on varaa ostaa Kauppahallin juustoa, huomenna ei ehkä enää edes leipää sen alle.
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Asu: korviket, Uhana Design // paita, Aarre(kid) // farkut, NEUW
Kommentit (12)
Mitähän tähän nyt sanois, ehkä parempi etten sano mitään…
En ymmärrä, mitä vaikeaa on ymmärtää, että nyt hyvätuloisella voi todellakin olla ns. köydän identiteetti? Ihan sama kuin paljon laihtuneella voi olla vuosia (ikuisesti?) lihavan identiteetti. Vaaka tai pankkitili näyttää erilaiselta, mihin on tottunut, mitä kautta on itseään kenties määritellyt. Eikä sitä tarvitse hävetä, että nyt on enemmän rahaa ja voi mennä vaikka sinne Kauppahalliin vaikka kaikilla ei tätä mahdollisuutta koskaan ole, aivan kuten ei laihtuneen tarvitse vähätellä saavutuksiaan vaan sen takia, että aina on joukko ylipainoisia, jotka eivät pysty laihtumaan. Mun mielestä tää oli ihan hyvä kirjoitus, jonka pointin mielestäni ymmärsin oikein hyvin, eikä tässä ollut muuta mautonta kuin muutamat kommentit…
Sä puit paremmin sanoiksi sen, mitä minäkin ajattelin. Identiteettihän ei ole mikään faktakasa, vaan sinne liittyy suuri määrä uskomuksia, olettamuksia ja opittuja asioita 🙂 Kiitos, kun kirjoitit tuon! Selvensi itsellenikin asiaa muuten.
Ymmärrän niin sinua! Itsekin lapsuuteni vietin erittäin köyhästi kun oli maatila ja tule eu ja tuli konkka. Kun ei ole koskaan rahaa ollut paljon, ja nyt taas juuri sen verran että vähän jää säästöön, ei välttämättä osaa kuitenkaan ajatella että ei enää ole rahasta niin tiukkaa vaan elää edelleen kuin köyhyysrajalla. Vaikea sitä on ymmärtää itsekään.
On vaikea esimerkiksi ajatella, että miten tulisi säästää oikein, kun ennen ei ole ollut oikeastaan mahdollisuutta säästää. Edes sitä paria kymppiä kuussa puhumattakaan mistään isommasta.
Tuo säästäminen. Kun älyäisikin kuinka säästää järkevästi ja tuottavasti.
Apua, olenkohan ainut, jonka mielestä tää postaus oli vähän mauton…?
Miksi on mautonta kirjoittaa säästämisestä, kun se koskettaa suurinta osaa suomalaisista? https://www.talouselama.fi/uutiset/suomalaiset-saastavat-laiskimmin-euro… Monihan säästää vähän tai ainakaan ei sijoita juuri siksi, että kuvittelee sen olevan rikkaiden hommaa joihin ei itse kuulu.
Aivan, ei tämä postaus ollut vain säästämisestä, mutta mielestäni helposti samaistuttava kulma aiheeseen. 🙂
Ehkä mauttomuuden fiilis syntyy siitä, että ei todellisuudessa köyhä ollenkaan kuvailee omaa köyhyyden identiteettiään. Periaatteessa ymmärrän kyllä idean ja ajatuksen tässä, mutta kun itse ihan oikeasti joutuu miettimään tarkkaan kaikki hankinnat, niin vähän karvaalta tuntuu lukea tällaista. Joo ok, miellät itsesi köyhäksi ja kulutat sen mukaan, mutta ah, mikä ihana yllätys kun rahaa onkin odotettua enemmän. Sellaista ylläriä ei osu kaikille köyhän identiteetin omaaville.
Enkä sano tätä siksi, ettei tuota olisi saanut ääneen sanoa, kaikesta on tärkeää voida puhua. Mutta ei tällä kertaa ollut täysosuma itselle, eikä aina tarvitse ollakaan. Jos tarvitsisi, niin kannattaisi sitten vaan lukea omia juttuja 😀
Mä en ajattele niin, etteikö ihminen voisi kuvailisi identiteettiään liittyen johonkin sen hetkiseen todellisuuten. Viittaan siis kohtaan: ”ei todellisuudessa köyhä ollenkaan kuvailee omaa köyhyyden identiteettiään”. On totta, että en ENÄÄ ole yhteiskunnan mittarilla köyhä – mitä varmasti olen kyllä ollut – mutta voi hyvin toimintamallit ja ajatukset juontaa juurensa historiasta. Tässä hetkessä sen sijaa olen vaikkapa äiti, yrittäjä, vaimo ja voisin aivan hyvin myös puhu äiti-identiteetistäni tai yrittäjäidentiteetistäni. Toisin sanoen en koe, että todellisena vaimona en voisi puhua vaimoidentiteetistä.
Ihanasti sanottu tuo sun viestin loppu! Niin totta 🙂 Jos aina pitäisi olla samaa mieltä, voisi olla himppusen tylsää, koska silloin olisi mahdollisuus ainoastaan heittää monologia peiliin katsoen.
Et varmasti ainoa 🙂 Itsekin mietin aina, onko esim politiikasta ja rahasta puhuminen mautonta. Varsinkin Suomessa se on usein nuoralla kävelyä. Kivaa päivää!
🙂