Jos enää koskaan - perkele - kysyt, miksi olen välillä hermorauniona.
Jos joskus ihmetellään, miksi vanhemmat saavat joskus hermoromahduksia. Pimahtavat lopullisesti ja menettävät kaikki itsekunnioituksen rippeensä. Karjuvat naama punaisena kun astuvat ulos ovesta. Lysähtävät lattialle hysteeriseen itkun ja naurun sekamelskaan. Niin kuulkaas. Sille on syynsä.
Mä olin jo ennen tyttären syntymää opettaja. Olin tottunut siirtelemään 17-32 kipaletta lapsia paikasta toiseen. Saamaan homman haltuun, kaikkien korvat oikeaan suuntaan. Tyypit toimimaan ja oppimaan. Olin – herranisä – saanut tästä kerta toisensa jälkeen jopa positiivista palautetta kehityskeskusteluissa. ”Sun ryhmänhallintataidot on erinomaiset.” Uuh! Paukuttelin henkeleitäni. Jos joskus saisin itse lapsia, olisi homma peace of cake. Sen kun vaan olisin johdonmukainen ja jämäkkä. Rakastava, mutta kuitenkin aikuinen. Händläisin homman kuin vettä vaan.
Mutta. Sitten sut palautetaan maan pinnalle.
Tulee aamu. Se, joita on ollut jo 8 vuotta, 2 kuukautta ja 15 päivää. Ja joiden – jokaisen – aikana olet yrittänyt opettaa aamulla toimimisen taitoja. Paino sanalla yrittänyt.
Olet herättänyt lapsen suukoilla ja lepertelyllä 7.30, jotta aikaa aamutoimiin olisi rutkasti. Keittelet savosta asti roudatuista luomukauraleseistä puuron, puristat mehut ja annat roudata peiton aamupalapöytään. Alat kello 8.02 ehdottaa pukeutumista, jotta ehtisit tehdä lapselle tämän toivoman kampauksen. Koulu alkaa kello 9.00 ja sinne pitää lähteä kävelemään 8.45. Aamu etenee sen jälkeen näin:
8.07 lapsi ”syö”, eli istuu lautasen ääressä.
8.23 lapsi ”syö” edelleen.
8.28 lapsi alkaa pakata reppua. Kirjat, penaali ja jumppapussi ovat kateissa, mutta onneksi LOL Suprise -nuket on laitettu siististi minigrip-pusseihin.
8.30 kaveri soittaa. Keskustellaan leluvaihtareista.
8.37 lapsi saa kiljuntaan johtavan slaagin: ”Mä myöhästyn. Mä en ole edes pukenut.” Paniikki myöhästymisestä on heitetty ilmoille. Hymyilet sisäisesti. Ehkä lapsi NYT alkaa toimia ripeästi.
8.42 löydät lapsesi etsimästä sormenjälkiä vessan kahvasta sormenjälkipulverin ja sudin avulla. Edelleen yöpuvussa, tukka pystyssä ja hampaat pesemättä.
Niin että jos ihmettelet, miksi välillä nousee savua päästä, nyt tiedät. Miten ihmeessä joku perusasia – pukeminen, kouluunlähtö, syöminen tai nukkumaan meno – voi olla kerta toisensa jälkeen konsepti, jota ikään kuin ensimmäistä kertaa esiteltäisiin jälkikasvulle?
-Karoliina-
P.S. Nyt jo tulette antamaan yhdenkin kasvatusvinkin, en voi taata seurauksia.
Kuva: Pixabay
Kommentit (4)
Voi, täällä samaa rumbaa jo 16 vuotta, 4kk ja 15 päivää. Joka ikinen aamu. Tosin täällä kyllä lähdetään itse jo mutta ovet jääny auki, tavarat kotiin, osa tavaroista kerätty pihatieltä iltapäivällä kun aamulla kiireellä lähdetty. Olen itse ihan päinvastainen – siksi tuo piirre on niin käsittämättömän raivostuttava että huomaan päivittäin olevani tilassa joka ei voi olla verenpaineelle hyväksi. Ja ei, tähän ei vaan totu, eikä sen vaan voi antaa olla.
Ens kerralla lähde töihin tai jonnekkin ja jätät lapsen yksin lähtemään kouluun. Eihän vanhemmat aina voi olla aamulla kotona hoputtamassa ja varmistamassa kaikkea. Itse lähdin aina yksin kouluun jo eka luokalta lähtien..hyvin meni…siinä sitä oppii
Onneksi en ole ainoa jonka päästä höyry nousee! Nyt on viikko ja kolme päivää takana kouluaamuja kun olen ollut yksin vastuussa lapsista ja koirista ja muista talon elikoista. Yksi tenava kitisee että en ole vieläkään etsinyt uimakamppeita, no en koska illalla kun niitä etsin, piti alkaa kesken etsinnän luutuamaan pissaa lattialta ja pesemään mattoa. No ne uikkarit oli pyykkikorissa! Tälle aamua kierroksia antoi myös gerbiili joka oli karannut ja juoksenteli ympäri lapsen huonetta, ja koiranpentu joka karkasi siinä vaiheessa ulos kun nuorimmainen lähti kouluun. Jos joskus niin tänä aamuna on olo että olen ihan puhki, vaikka kello ei ole vielä kuin 10ap. On muuten hatun noston paikka kaikille yksinhuoltajille jotka päivästä toiseen pyörittävät sirkusta omin voimin. Minä vain voi toivoa että tähän minun sirkukseen helpotus koittaa kun puoliso pääseen sairaalasta.
Sirkus jatkui sillä että mies pääsi sairalasta (jes!) Mutta ajokortti on pois seuraavat 3 kk ja kaikki liikunta kielletty, ja kaiken huipuksi käteen oli sairaalassa unohtunut kanyyli ja minä joka en missään nimessä ole hoitoalan ihminen jouduin irrottamaan sen kun sairaalaan on 180 km ja terveyskeskus 70 km päässä palvelee aamulla. Juu. Savu nousee siis täälläkin korvista, mutta on se vaan hyvä kun ei enää tarvitse olla yksin.