Tänään on torstai ja sehän tarkoittaa sitä, että uusi MeNaiset kolahtaa taas postiluukusta ja ilmestyy kauppojen hyllyille. Samalla on taas mun kolumnipäivä lehdessä.
Mä kirjoitin tämän päivän kolumniin kiireestä. Ja ennen kaikkea siitä, onko kiire ainoastaan muoti-ilmiö, tapa tehdä itsensä tärkeäksi. Vai jotain ihan muuta.
Kuten kolumnissa kerron, on mulla ollut elämässä vaihe, jossa kiire oli aivan krooninen olotila. Hassua kyllä, että vaikka tuolloin mun elämä täyttyi muutenkin niin monista pakollisista asioista, onnistuin kuitenkin samoihin aikoihin urheilemaan enemmän kuin koskaan. Näin ystäviäni useammin, tein enemmän kotitöitä, pyysin vähemmän apua muilta ihmisiltä ja kaiken lisäksi tein tätä blogiakin jotenkin tiukemmin. Olin siis varmasti aika supertehokas ja energinen, ainakin muiden mielestä. Niin ja omastanikin, kunnes lopulta sain bönärin. Sanottakoon, ettei kiire siis varsinaisesti sopinut minulle, vaikka ulospäin siltä ehkä olisi näyttänytkin.
Kun mä tajusin, että kiirettä olisi vähennettävä, oli aluksi kaiken karsiminen helkkarin vaikeaa. Kun oli koko elämänsä ollut se kympin tyttö, jonka piti suoriutua joka osa-alueella parhaalla mahdollisella tavalla, oli vaikea tehdä asioita puoliksi, välttävästi ja ihan-hyvin. Jopa luopua osasta hommista ja tavoitteista.
Mulla on tätä rennompaa eloa takana nyt yli kaksi vuotta, ja voin sanoa, että elämä on parempaa kuin koskaan. Musta on tullut kiloja painavampi, asioita enemmän unohtelevampi ja kymmeniä kertoja sotkuisempi kanssa-asuja. Ulospäin vähän huithapelimpi ja ei-enää-niin-reipas. Sen vastapainoksi olen kuitenkin onnellisempi ja rennompi kuin varmasti ikinä aikuiselämässäni. Tasapainoisempi, terveempi (kop,kop) ja yksinkertaisesti vaan sellainen, että ymmärrän omat rajani. Tajuan, etten ole missään muualla korvaamaton kuin kotona. Ja kotonakin vain rakkaana korvaamaton. En korvaamaton pyykinpesijä, kokki, iltasadun lukija tai viikkosiivouksen tekijä.
Vaikka en paljastakaan kolumnin ”juonta”, täytyy minun todeta, että elämäni ei muuttunut kuitenkaan vaan sillä, että päätin lopettaa kiireen. Eikä sillä, että lopetin kiire-sanan käytön, kuten niin moni opas nykyisin ehdottaa kiireen pelastusrenkaaksi. Minun kiireeni loppui, kun oli pakko loppua. Se loppui, kun uskalsin karsia elämästäni asioita, vaikka tiesin, että samalla joutuisin luopumaan myös osasta sellaisia asioita, joista nautin. Se loppui myös, kun otin vastaan apua. Ja sitä minulle tarjottiin.
Nyt asiat on hyvin. Miten siellä ruudun toisella puolella? Onko kiire?
-Karoliina-
Kommentit (2)
Ei ole kiire, kiitos kysymästä 🙂 ja olen samaa mieltä, että siinä on yksi onneni avaimista. Sama näkyy myös lapsissa eli kiireettömyys kunniaan.
Juuri tänään mietin miten mahtavaa, kun ei ole kiire. Siinä istua tönötin puistonpenkillä lainavauva seurana ja hörpin teetä. Monesti kiire tulee siitä, että on intohimo niin moneen asiaan, joita haluaa tehdä. Perhe ja liikunta menevät ykkösenä kyllä. Kyllä sitä nykyään osaa chillaillakin, mutta luonne on itselläni sellainen, ettei osaa olla paikallaan. Vitsi pitkät matkat ovat vaikeita!
Täytyykin lukea huomenna kolumnisi kun kotona odottaa lehti, olin hetken ilman kunnes tarjottiin taas tarjouspätkää. 🙂 Oli kivaa jutella eilen junassa, hyvää alkavaa viikonloppua!
Katja
http://www.optimismiajaenergiaa.fi