Mä tiedän olevani siinä mielessä raivostuttava tyyppi, että mun on oltava aina askeleen edellä sitä hetkeä, jota satun parhaillaan elämään. En tarkoita, että mun täytyy olla joku edelläkävijä ylipäätään, vaan haluan, että omassa elämässäni mä pystyn tekemään suunnitelmia (lähi)tulevaisuuteen. Haluan nauttia hetkestä, mutta en voi elää vain hetkessä.
Tottakai elämä ei todellakaan aina mene suunnitelmien mukaan, mutta silti sellainen pläänien tekeminen saa mut rauhalliseksi.
Yksi asia, joka mua on koko Tampereella olon mietityttänyt, on se, onko tämä asunto meidän loppuelämän asunto. Tai vielä paremminkin: Onko tämä asuinalue meidän loppuelämän alue. Mä suhtaudun asumiseen nimittäin todella tunteella. Ja nyt – mitä enemmän mä meidän kotikulmiin olen rakastunut – olen alkanut pelätä, käykö tässä, kuten epäonnisessa rakkaussuhteessa. Minä rakastun ja teen pesän, ja sitten pitääkin repiä itsensä irti kaikesta tutusta.
Me ei olla käyty yhdessäkään asuntonäytössä, eikä niin ole tarkoitus tehdäkään ainakaan vuosiin ja vuosiin. Silti me ollaan keskustelu A:n kanssa aiheesta (minun aloitteesta, tietenkin) monta kertaa, koska minua juurikin vaivaa se, voinko antaa koko sydämeni näille pihoille, kulmakahvilalle ja rakentuvalle ratikkakiskolle. Että voinko mielessäni jo ajatella, että nämä on ne mun huudit 4ever.
Fakta tietysti on se, jonka itsekin huumassani ymmärrän, että samoilla summilla saisi asunnon vähän kauempaa keskustaa. Sellaisen, jossa ei tarvitsisi kuivata pyykkiä telineessä keskellä olohuonetta tai makkaria. Tai jossa olisi kuraeteinen lapsen lokakuisille kengille. Tai sellainen, jonne voisi yövyttää sukulaiset vierashuoneeseen ja jonne mahtuisi unelmieni 12 hengen ruokapöytä.
Silti sydän on jo täällä. Pienemmissä neliöissä ja suuremmissa kompromisseissa. Kuitenkin paikkassa, joka tuntuu sille, kuin siellä olisi aina ollut.
Kun taas illalla istuttiin sohvalla ja juteltiin järkiratkaisuista rakkausvalintojen sijaan, totesin miehelle: ”Tämä on sun vika, kun toit mut tänne. Jos oltaisiin asuttu jossain muualla ensin, en olisi edes tiennyt, että kaipaan tällaista.”
Tällainen on minun Tampereeni. Mielenmaisema, jossa näkyy talojen katot ja Näsinneula.
-Karoliina-
Kommentit (9)
Tuo mielenmaisema oli minunkin kotoni vuosikymmenen ajan – olin varma ettei minua saa irti enää Pyynikin/Amurin hoodeilta. Kunnes kävi perinteiset – tontti ja hirsitalo Vuorekseen – ja sydän rakastuikin tähän ihan ensihetkestä lähtien <3
Mietteesi ovat ihan ymmärrettäviä. Pienten lasten kanssa on houkuttelevaa ajatella rivi- tai omakotitaloasumista, tasokasta varustelua pyykki- ym. huoltoineen, tilaa, turvallista pihaa. Mutta; kaupan päälle tulee etäisyys keskustasta, autoileva elämä ja muu lähiössä asumisen tyyli. Onneksi meillä on mahdollisuus valita asuinpaikkamme ja -muotomme. Voi luoja, että yritin vuosia sopeautua niin rivitalo- kuin omakotitaloelämään eri puolilla kaupunkia, mutta koko ajan oli levoton olo ja sydän kaipasi keskustaan. Nyt ei tarvitse enää pohtia. Koti vanhassa talossa Aleksanterin puiston vieressä ei edusta viimeisintä talotekniikkaa eikä upeata työtehoseuran hyväksymää keittötä, mutta onni asuu miljöössä kun astun ovesta ulos. Sen monimuotoisuus, eri ikäpolvien naapurit, elämisen roso ja kirjo. Siitä on keskustaelämä tehty. Kun koti on täällä, mieli etsii väkisinkin perusteluja sille miksi minun ei kannata katsella uusia hienoja asuntoja kaupungin laidoilta ja naapurikunnista, vaikka oman asunnon hinnalla saisi tuplasti avarampaa ja hienompaa varustelua. Ne on niin nähty ja koettu ja nyt on hyvä.
Täysin samat fiilikset! Asutaan myös pyynikillä ja tuntuu ettei täältä voi ikinä muuttaa pois, vaikka isompaa sais samalla rahalla vähän kauempaa.
Täällä on hyvä henki ❤️
Kyllä se vaan aika vahvasti on niin, että ”home is where your heart is.” Jouduttiin syksyllä jättää Tampere yli kymmenen vuoden asumisen jälkeen meistä riippumattomista syistä ja muuttaa Espooseen. Luulin, ettei selvittäisi ikinä, mutta sittenkin – näin nopeasti – tuntuu jo hyvältä. Me ollaan kaikki täällä eli niin on kotikin ja rakkaus. <3 nyt uskallan jo jopa sanoa, että muutos saattoikin olla hyvä ja tervetullut. Paljon uutta ja ihanaa ollaan saatu elämään. Vaikka Tampere on meille aina merkityksellinen ja ehkä vielä toivottavasti koti, niin nyt ollaan tässä onnellisina.
Ihana kuulla, että asiat voivat ”muuttopelon” jälkeen mennä myös noin!
Karoliina , Tiedän täysin mistä puhut.
Melkein itku tulee .
Nämä kuudennen kerroksen ikkunat joista näen koko kaupungin, nousevan auringon valo ja kirkuvat lokit ikkunan takana kun istun keittiössä ja juon kahvia lempikupista.
Muutto on kuuden päivän päästä. Elämä on muuttunut ja kolmesta tuli kaksi.
Mikähän mahtaa olla lempipaikka uudessa kodissa?
Kiitos Tästä tekstistä.
Voimia muuttoon ja kaikkeen uuteen. Joskus onni voi löytyä sellaisesta, missä ei ajattele sen olevan. Mun ”eroasunto” ei ollut mitenkään persoonallinen. Oli muovimatot ja ikkunasta näkyi vain toisen talon julkisivuremontti pusseineen ja telineineen. Silti siinä asunnossa oli heti erityinen kodin fiilis ja vieläkin välillä mietin haikeudella niitä hiljaisia kevät aamuja siinä kodissa.
Voimia ❤️
Ne vuoreksen talot on ihania. Niihin törmää jatkuvasti nettivirrassa. On onni löytää paikka, jossa on hyvä olla 🙂