Pyydä rahaa! Älä vain kiitoksia. Rahapostaus, osa 1.

Mä pääsin vuonna 2004 Jyväskylän yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ensiyrittämällä. Olin paikasta äärettömän ylpeä. Ehkä ylpeämpi, kuin mistään muusta uraani liittyvästä asiasta koskaan ennen tai jälkeen. Vielä mahtavammaksi saavutukseni teki mielestäni se, että kyseinen paikka rankattiin koko Suomesta 8.vaikeimmaksi paikaksi päästä opiskelemaan sinä vuonna (kun laskettiin sisään päässeiden määrän suhde hakijoiden määrään). Ohi kiilasivat vain tyyliin teatterikorkeakoulu ja muutama muu vakiosti hittipaikka.

Pian kuitenkin huomasin, ettei opiskelupaikkani varsinaisesti tehnytkään vaikutusta muihin sillä intensiteetillä, kuin olin odottanut. Olin kasvanut humanistikuplassa, jossa ihmisten saavutuksia arvotettiin sen mukaan, millaisen humanistisen tai yhteiskunnallisen vaikutuksen joku työ tai opiskeluala tekivätkään.

Kun sitten sujahdin todelliseen maailmaan, ymmärsin todella pian, että humanistinen pääoma ei ollut ison joukon mielestä yhtään mitään. Ja kun vielä erään hanttihommatyöpaikkani pomo isoon ääneen ylisti erästä kaupalliselle alalle päässyttä kollegani tämän opiskelupaikasta, vasta ymmärsin, että raha olisi tässä maailmassa se, joka monien silmissä olisi ainoa asia, joka merkkasi. Minusta se oli hämmentävää. Koulu, jonne pääsi tuhansia opiskelijoita, yli 30% hakijoista, oli pomoni – ja monen muun – mielestä siksi parempi paikka opiskella, koska sieltä valmistuneet tulisivat tekemään rahaa. Toisin kuin oletettavasti meikäläinen. Huuhaahumanisti.

Nyt kun mietin tuota yliopistoaikani alkua ja ylipäätään uravalintaani, en kertaakaan pohtinut, mitä saisin palkaksi tulevaisuudessa. Itse asiassa minusta tuntuu, että kukaan ei omassa perhe- ja lähipiirikuplassani myöskään ottanut rahaa puheeksi, vaan aloille hakeuduttiin vain ja ainoastaan sen perusteella, mikä miellytti. Toisaalta tällainen pehmeä tapa suhtautua työelämään ja elämän intohimoihin on todella kunnioitettavaa, jopa lutusta. Toisaalta katselen nyt tuota hetkeä ja mietin: WTF! Eihän kiinnostukseni kirjoittamiseen ja kieleen olisi poissulkenut sitä, jos olisin jo tuossa vaiheessa miettinyt vähän myös sitä, voisiko noista aineksista koota myös uraa. Sellaista, jossa olisi palkkakehitys ja ylipäätään kyky vaikuttaa omalla tekemisellään omaan palkkaansa. En itse asiassa edes koskaan ajatellut, että sellaiseen voisi itse juuri vaikuttaa. Ympärillä kun oli vain valtion taulukkopalkkaisia tai sitten todellisia nälkätaiteilijoita.

Tässä siis pieni pohjustuspostaus siihen, millainen suhde mulla oli työn ja rahan komboon, kun aloittelin aikuiselämääni. Kirjoitan lisää rahasta ja työstä blogiin tällä viikolla, mutta sitä ennen kannattaa käydä ostamassa (tai lukemassa kirjastossa) viimeisin MeNaiset, jonka kannessa on aivan ihana Manuela Bosco (myynissä keskiviikkon 12.6.2019 asti). Siellä sisäsivuilla, tarkemmin sivulla 18, minä kolumnoin otsikolla Kiitoksella ei makseta laskuja. Kuten otsikko kertoo, liittyy aiheeseen vahvasti.

Kivaa uutta viikkoa!

-Karoliina-

kuvat: Noora Näppilä // lokaatio: Ivana Helsinki // mekko: Ivana Helsinki (AW 2019 mallistoa, kuvauslaina)