Mä olen aina kuvitellut, etten ole sellainen äitiyteen hurahtanut yksilö. Olen kyllä koko ikäni halunnut äidiksi, se on ollut mun suurin ja tärkein elämän tavoite, mutta mä olen myös aina itsekkäästi kaivannut omaa tilaa ja myös ”vain” minuna oloa.
En ole koskaan kokenut hehkuvani raskaana ja suoraan sanottuna molemmat raskaudet ja tähän asti tuo yksi koettu vauvavuosi ovat osoittaneet, että kaikki se ruumiillinen äitiyteen liittyvä asia on todella epämiellyttävää. (Tästä varmasti lisää tekstiä myöhemmin). Koska olen ajatellut, että kaikki äidiksi luodut esimerkiski nauttivat imetystuokioista, olen myös ajatellut, etten ole varsinainen ”äitityyppi”. En siksikään, koska menin töihin F:n ollessa 8 kuukautta ja NAUTIN JOKA HETKESTÄ!
A on kuitenkin alusta asti puhunut tosi paljon siitä, miten erityisen tiivis tiimi minä ja F ollaan. Ei mitenkään arvottaen, vaan enemmänkin vaan havainnoiden sitä, miten me ollaan sellainen kahden kopla, mitä se ei ole ennen nähnyt. Aluksi en edes tiennyt, mistä hän puhui, mutta näiden yhteisten vuosien aikana olen alkanut nähdä sen, millaisia me kaksi, F ja minä, oikein olemme.
Olen pohtinut Tampere-vuosien aikana aika paljon F:n ja minun suhdetta ja tajunnut sen, että olemme olleet F:n syntymästä lähtien – minun näkökulmastani (!) – jollakin tapaa lopulta aina vain kaksin. Ja itse asiassa vasta A:n tultua kuvioihin olen alkanut tajuta, kuinka vaikeaa minun onkaan ollut päästää ketään meidän väliin. Edes meidän vierelle. Siinä varmasti suurin syy, miksi olen kokenut henkilökohtaisesti eniten kriisejä tästä meidän uusperhekuvioista, vaikka järjellä ajateltuna ne kriisit olisi kuulunut ennemmin A:lle ja/tai F:lle.
Vaikka F syntyikin ydinperheeseen, jossa asioita tehtiin myös yhdessä, ja jossa en ollut yksin vastuussa kaikista konkreettisista lapsenhoitotoimistoaa, jollakin tapaa aloin elää lapsen kanssa ikään kuin meidän kahden henkisessä symbioosissa. Vaikea selittää, miksi näin on ollut, mutta jollakin tapaa sellaiseen ”tyttöjen jengiin” vaan ajauduttiin, eikä sitä tainnut kukaan varsinaisesti ehkä edes huomata. Me vaikkapa nukuimme vuosia ja vuosia tyttären kanssa vierekkäin elämäntilanteesta ja perhemuodosta riippumatta, vaikka periaatteessa pidän perhepeteilyä hippien puuhana, joka pilaa koko perheen unet. En vaan osannut ajatella, että myös me kaksi muodostimme perhepedin, vaikkei samassa vuoteessa nukkunutkaan enempää sisaruksia tai vanhempia.
Nyt koko ajan etenevä raskaus on saanut minut yllättäen haikeaksi ja pelokkaaksi. Vaikka pienet tytöt ovat enemmän kuin tervetulleita (!) ja me kaikki kolme odotamme heitä hirmuisesti, olen alkanut pelätä sitä, miten minun ja esikoisen käy. Rakkautta riittää, sen tiedän. Mutta katoaako minun ja F:n väliltä jotain siitä tärkeästä, jota meillä on aina ollut? Tähän asti olen voinut järjestää koko elämäni niin, että etusijalla on ollut vain hän. Mutta mitä sitten, kun etusijalla onkin kolme? Jonkun on aina pakko odottaa kauemmin. Sylejä kun on vain yksi.
Jännä juttu, miten monenlaisia tunteita hirmuisen toivottu ja odotettu raskaus voikaan herättää. Ja miten kummallisia tuntemuksia yön unettomina tunteita – joita on nykyisin aivan liikaa– päähän juolahtaakaan. Olen nyt vasta ymmärtänyt sen, että tuo ihana, viisas, käsittämättömän kaunis (sisältä ja ulkoa) tyttö on ollut ainoa pysyvä asia elämässäni yhdeksän vuoden ajan. Se, joka on tehnyt minusta tällaisen ja se, jota on saanut aina halailla ja suukotella, vaikka elämässä olisi tapahtunut mitä.
-Karoliina-
Kommentit (8)
Ymmärrän huolesi, mutta eihän se koskaan katoa, mitä sinun ja F:n välillä on ollut ja on edelleen. F kantaa mukanaan sitä, että on saanut olla rakastettu(ja on edelleen). Se rakkaus säilyy hänessä ihan aina ja se on todella arvokas asia. Tottakai tulevat lapsenne muuttavat kuviota, mutta muutokset kuuluvat elämän luonteeseen…
Lapselle on hyväksi kasvaa niin, ettei ole yksin ”etusijalla”. Ole huoletta, et varmasti jätä häntä ”liikaa” huomioimatta vauvojen syntymän jälkeen. Sisarusten myötä lapsi oppii, ettei hän ole muiden elämän keskipiste, vaan hänenkin tulee sopeutua muiden ehtoihin. Vanhemmuus on useimmille elämän tärkeimpiä asioita, mutta se on ristiriitaista. Emmehän halua olla kuitenkaan lastemme elämän keskipisteitä? Mitä jos minä, äiti, olisin aikuisten lasteni elämän tärkein asia? Ei, haluan, että he eivät ajattele minua tehdessään elämässään valintoja ja päätöksiä. Tahdon toki olla mukana heidän elämässään ja tukea heitä tarvittaessa. Joudun kuitenkin hyväksymään sen, että en tule olemaan se heidän elämänsä tärkein ihminen. Luulen siis, ja toivon, että lapsi ei halua olla olemassa sitä varten, että äiti voi häntä suukotella ja halailla. 🙂
Minusta on kertakaikkisen liioiteltua puhua surutyöstä kun saatte rakastavan aviomiehen kanssa kauan toivottua perheenlisäystä. Olisko kyse pikemminkin ollut vakavista pohdinnoista?
Muutenkin minusta tuntuu, että sun ongelmat on niitä ensimmäisen maailman ongelmia. Raskaaksi yrittäessäsi olit miehellesi ärsyyntynyt kun hän jaksoi olla niin positiivinen ja uskoa raskauteen (!) Sekin olisi voinut olla vaihtoehto, ettei mies olisi jaksanutkaan kuunnella sun marinaa, vaan lähtenyt poikien kanssa kaljalle. Tällaista se elämä on monessa perheessä, usko pois. Muutenkin, olet todella onnekas että miehesi on sulautunut uusperhekuvioon noin hyvin ja pitää tyttärestäsi huolta kuin omastaan.
En tiedä onko kyse sun kirjoitustyylistä, mutta jotenkin tuntuu, että keksimällä keksit ongelmia todella hyvään elämääsi. Moni antaisi mitä vain saadakseen sun ”ongelmat.”
Tärkeä aihe ja kaunis kirjoitus.
Minun 1v ja keskinäisen ikäero on 9-vuotta. Kun kerroin meidän lapsille poika 11v ja tyttö 9v, että meille tulee vauva, niin he alkoi itkemään onnesta. Mutta minä
Vielä synnytyssalissa itkeä tihrustin pienen hetken, että oliko tämän kolmannen lapsen haluaminen itsekästä muita perheen lapsia kohtaan.
9 vuotias nykyää 10 vuotias keskimmäinen lapsemme on ollut aina ns. Kova luu. Hän ei helposta itke vaan yleensä räjähtää (siis raivoaa), hänen päältä ei kukaan tule kävelemään ja murheet itketään, mutta elämä jatkuu. On ollut aivan ihana kun hänestä kuoriutui niin herkkä isosisko, jolle pikkusisko on parasta mitä voi olla. Siitä asti kun vauva oppi nauramaan on meidän tytöillä ollut aivan omat jutut 💜
Mutta tutuilta kuulostaa sun tunteet. Tänä kesänä olen joutunut kasvamaan semmoisen asian edessä, että isot lapset 10v ja 12v valitsee mielummin pyöräretken ystävien kanssa kuin äidin kanssa.
Olen joutunut hyväksymään sen, etten ole enään ykkös seuraa lapsille. Olen joutunut hyväksyä, että napanuora venyy kokoajan. Olemme myös toki pitänyt perhepäiviä.
Joka kerta kun uusi vauva on kannettu kotiin(meillä useampi lapsi),olen edellistä kuopusta katsoessani pienen hetken ajatellut ehkä pilanneeni tuon lapsen elämän.Vaan eihän se todellakaan niin ole,suuri rikkaus ja onnihan sisarukset toisilleen ovat.Toki perheessä kaikki totuttu menee jollakin tavalla uusiksi ja siihen sopeutuminen vie aikansa,kaikilta.Ajattelisin,että nyt viimeistään teidän kahden yksikkö tietyllä tapaa lakkaa kokonaan olemasta,mutta niinhän asiat elämässä menee kun perheeseen liittyy uusia ihmisiä. Ehkäpä toisen kodin merkitys ja ainokaisena oleminen siellä korostuu tulevaisuudessa,ehkäpä ei.Se nyt kuitenkin on varmaa,että rakkautta kyllä riittää ihan jokaiselle lapselle myös tulevaisuudessa.
Voi että. Luin tämän ja muistin kirjoitukseni pian viiden vuoden takaa, kun meistä oli juuri tullut kolmikon sijaan nelikko:
”Vauvan syntyminen ei muuttanut perhedynamiikkaamme kokonaisuutena niin valtavasti kuin olin etukäteen ajatellut. Mutta minun ja tyttäreni välit se on laittanut solmuun ja koetukselle tavalla, jota en osannut odottaa. ––– Vaikka rakastan vauvaa ja nelihenkistä perhettämme, samalla sattuu ajatus siitä, että me emme enää koskaan tyttären kanssa ole me samalla tavalla. Nyt me tarkoittaa laajempaa kokonaisuutta. Jos sen ymmärtäminen aiheuttaa itsessäni kasvukipuilua, ei ihme, että lapsi skitsoaa.”
Vaikka vanhan tekstin lukeminen sai mieleen tarkasti nuo silloin koetut tunteet, nyt tuntuu ihan oudolta ajatukselta, että perheessämme on ollut lapsi, ei lapsia. Niin eheä paketti nyt on, ja niin tärkeitä nuo kaksi toisilleen. Toki tappelevat ja keksivät eripuraa sellaisista syistä, että niistä saisi oman sketsisarjansa, mutta alkavat ikävöidä toisiaan jo kahden minuutin erossa olon jälkeen.
Teillä ikäero (ja tulokkaiden määrä) luo lasten ja koko perheen dynamiikan tietenkin erilaisiksi kuin meillä aikoinaan – kuten nyt tietty aina jokainen perhe on omanlaisensa – mutta rakkautta tosiaankin riittää (se on ihan älytöntä, mistä sitä oikein tulee!) ja F:stä tulee upea isosisko pienille <3 Suru nykyisen kokoonpanon menettämisestä on luonnollista, eikä se poista onnea siitä, mikä on tulossa. Ihan samalla tavallahan sitä suree vaikka vanhaa ihanaa asuntoa ja kaikkia muistoja siellä, vaikka samalla on innolla muuttamassa uuteen kotiin ja ehkä kaupunkiin.
Tunnistan tuon tunteen, vaikka oma esikoinen oli vain reilu parivuotias tulleessaan isoveljeksi. Oli vaikea kuvitella muita yhtä rakkaita siihen rinnalle. Nyt siihen tunteeseen on enää vaikea palata edes muistoissa, niin kaukainen se jo on. Vaikka teillä on ”ainokaisvuosia” paljon enemmän, uskon ajan myötä tuon tunteen häviävän ja jossain vaiheessa melkein jo unohdat, että lapsia ei aina ollutkaan kolmea. Se on hassua, mutta niin haluan uskoa sinullekin käyvän. Ja toivon sen lohduttavan edes vähän nyt, koska tiedän myös, kuinka raskaalta tuo tunne voi nyt tuntua. Se on kuitenkin vain tunne, ei mikään muuttumaton fakta. Te kaikki sopeudutte hienosti uuteen elämäntilanteeseen ajan kanssa <3