Sain eiliseen MyDay-postaukseen kysymyksen siitä, miksi F:llä on päivässä ruutuaikaa vain 20 minuuttia. Lukija kertoi, että häntä itseään alkaisi ainakin ärsyttää, jos jokin noin kiva asia olisi vain 20 minuutin mittainen.
Meillä ruutuaika on vaihdellut vuosien ja kuukausien saatossa, eikä se ole mikään kymmenvuotissopimus, jota ei voisi muuttaa. Esimerkiksi junassa/lentokoneessa tai kipeänä kotona pötkötellen F saa käyttää kännykkää miltei rajattoman ajan, mutta tässä meidän tavallisessa elämässä Tampereella – arki tai viikonloppu – 20 minuuttia on koettu hyväksi. Siihen päälle kun tulee viestittelyt, puhelut ja mahdolliset videopuhelut, ylittää aika kuitenkin pääsääntöisesti puolen tunnin. Joka on meistä kyllä ihan riittävä aika 8-vuotiaalle.
Tuo ruutuaikakysymys oli mun mielestä todella mielenkiintoinen. Varsinkin, kun meidän ystävä kysyi tismalleen samana päivänä, millaisia kasvattajia me A:n kanssa olemme. Aloin ihan pohtia, millaisia olemme. Ja nimenomaa monikossa, koska vaikka tottakai meillä on omat painotuksemme ja olemme joissakin kasvatusasioissa erilaisia ja eri mieltä, ollaan me tässä jutussa yhdessä.
Ehkä ensimmäiseksi mieleen tuleva asia on se, että me olemme yhdessä tiimi, joka kasvattaa F:ää. Me pyrimme siihen jo heti suhteemme alussa, koska oli selvää, ettei A olisi F:lle vaan mikään aikuiskaveri vaan ihan oikea vanhempi. Mutta jos totta puhutaan, olihan tie alussa vähän karikkoinen välillä. Me kyllä yleisesti ottaen pyrimme silloin jo samaan lopputulokseen, mutta tavat saattoivat olla erilaisia. Nyt kun A on oppinut tuntemaan kaikki F:n mielen mutkat ja tulkitsemaan nenän asennot. Ja kun minä taas olen oppinut näkemään A:n toiminnan taakse ja luovuttamaan vastuuta hänelle, vallitsee meillä sellainen ilmapiiri, että jokainen täällä tietää, ettei minulla ja A:lla ole eri sääntöjä F:n suhteen. Lapsen on turha kysellä lupaa toiselta vanhemmalta, jos toinen on jonkin asian jo kieltänyt.
Tietystihän meillekin tulee välillä näistä vääntöjä (jopa F:n kuullen) kasvatuksesta tai saatamme pyöritellä toisillemme silmiä, jos toinen aikuisista toimii F:n suhteen omasta mielestä typerästi. Mutta tätä tapahtuu aika harvoin ja pyrimme siihen, että kasvatuserimielisyydet käydään läpi silloin, kun lapsi ei ole kuulemassa. Lapset kun ovat ERITTÄIN hyviä tarttumaan näihin tilanteisiin ja käyttämään niitä hyväksi.
Mulle on aina ollut todella tärkeää, että kotona on ilmapiiri, jossa lapsi uskaltaa kysyä ja puhua ihan kaikki tunteensa. Siihen mun mielestä voi nimenomaa vaikuttaa kasvatuksella. Sellaisella, että kannustaa kyselemään ja puhumaan ja kaivaa vaikeita asioita silloin esiin, kun näkee, että lapsen mieltä painaa joku juttu. F oli jossakin vaiheessa aikamoinen tunnehautoja – kuten minäkin olen ollut (olen välillä vähän vieläkin) – mutta nyt parin vuoden aikana on ollut aivan ihana huomata, että hän puhuu kaikki tunteensa auki. Kutsuu jopa ”perhepalaveriin” selvittämään asioita. Tärkeää tässä on se, ettei naura yhdellekään kysymykselle tai vähättele lapsen kokemuksia. Siis tässä pätee sama asia, kun aikuistenkin kanssa: Jos kokee, että ympäristö on turvallinen, eikä omia ajatuksia tarvitse hävetä, uskaltaa myös puhua kaikista hölmöimmät ja vaikeimmatkin jutut. Meillä ei myöskään satuilla mitään höpöhöpö-juttuja. Jos lapsi kysyy vaikkapa seksistä, synnytyksestä, kuolemasta tai muista aroista aiheista, niihin vastataan asioiden oikeilla nimillä.
Vaikka meillä keskustellaan asioista ja F saa kertoa mielipiteensä, on meillä siinä mielessä varmasti aika perinteinen tapa kasvattaa, että meillä ei ole epäselvää, ketkä tässä talossa määräävät. F:llä on rajat, joita tulee noudattaa ja jos rajojen noudattaminen ei onnistu, seuraa tästä myös sanktio. Valehtelu on pahin mahdollinen munaus, mutta kyllä meillä tulee kännykkäkieltoa tms, myös vanhemmille rumasti puhumisesta tai vaikkapa siitä, että useamman kehotuksen jälkeen käytös ei muutu parempaan suuntaan. Tosin hänellä on myös porkkanoita. Montaa uutta asiaa on opeteltu kannustimien kautta ja hyvistä asioista saatetaan palkita myös extempore-tavalla. Suurin näistä on varmasti se, että viime keväänä F:n kysy ottaa vastuuta kouluasioista koheni aivan huimasti ja muutenkin tyttö kasvoi henkisesti monta metriä. Silloin annoimme hänelle ison yllätyslahjan kevätjuhlapäivänä.
Toisaalta. Me harvoin lahjotaan F:ää mihinkään, vaan ennemmin pyritään toimimaan ja opettamaan vaikka kotitöiden tekoa niin, että sellainen toisten auttaminen ja yhdessä puuhailu nyt vaan yksinkertaisesti kuuluu asiaan. Meillä ei siis saa roskien viennistä, tiskikoneen täytöstä, pyykin pesusta tai oman huoneen siivoamisesta mitään palkkioita tai viikkorahaa. Eikä hän kyllä saa muutenkaan viikkorahaa tällä hetkellä, mutta rahaa toki silloin, kun tarvitsee johonkin. Tämä ei – ettei kotitöistä lahjota – tarkoita tietenkään sitä, että lapsi aina vihellellen ja iloisesti osallistuisi kotitöihin. Kyllä roskien viennistä saattaa tulla edelleen aivan ylimitoitettu kiljunta ja jupina, mutta välillä homma luistaa taas aivan luonnostaan. Ne aamut, kun huone on siisti ja sänky pedattu ilman erillispyyntöä, tuntuu tietysti tosi kivalle.
Meillä on melko tarkat nukkumaanmenoajat (joita pyritään noudattamaan myös lomilla ja viikonloppuisin) ja säännöt vaikkapa herkkujen suhteen. Sillä tavalla homma pysyy aika kivasti paketissa. Sitä paitsi: Kun herkut ei ole esimerkiksi jokapäiväisiä, on ihan superhauska yllättää lapsi joskus kesken tiistain ja sanoa, että totta kai saavat mennä jädelle. Musta on jotenkin liikuttavaa, että esimerkiksi viime vuonna torstaitreenien jälkeen A:n ja F:n tavaksi tuli käydä ostamassa kotimatkalla kaupasta Pätkikset tai minilakut. Vaikka herkku oli noin pieni, oli se selvästi F:stä jotenkin erityisen juhlavaa ja hienoa.
Ylipäätään ajattelen niin, että jos arki on melko tavallista ilman hoploppeja ja elämyspuistoja, lapsen on parempi rauhoittua arkeen, kouluun ja harrastuksiin. Ja toisaalta sitten kaikki extrajutut tuntuu oikeasti hienolle ja arvokkaalle. Jos koko ajan ostellaan asioita, syödään herkkuja, rampataan pitkin ja poikin, ei mikään kohta tunnu enää miltään. Me ollaan tehty ihan raa`asti jopa niin, että jos ollaan keksitty A:n kanssa mielestämme joku kiva juttu, vaikkapa pyörälenkki, ja F:n mielestä yllätys on ollut liian pieni tai vähäpätöinen, ollaan jätetty koko homma toteuttamatta. Sanottu, että ehkä seuraavalla kerralla tämmöinen vaatimaton retkikin tuntuu sitten joltain, kun huomaat, miltä sen menettäminen tuntuu.
Mun ammatti opettajan on opettanut sen, ettei lapsen kiukkuja voi pelätä. Ja ettei lasta voi ja saa miellyttää koko ajan. Mä en esimerkiksi ole siinä mielessä vieraskorea, että joustaisin meidän säännöistä vain siksi, että F:llä on kaveri kylässä. Uskon myös siihen, että lapset myös haluavat rajoja. Se tekee olon turvalliseksi, kun tietää, että aikuiset välittävät. Ollaan myös puhuttu F;n kanssa siitä, miksi tiettyjä sääntöjä tarvitaan. Miten ne tuo turvallisuutta, terveyttä, virkeyttä jne. Eli hyvää lapselle!
Tätä tekstiä lukiessa alkaa tuntua sille, että ollaan kauheita tiukkiksia. Vaikka en mä kyllä koe, että ollaan. Meillä on vaan aika selkeät sävelet sen suhteen, miten homma etenee ja kaikki sen kaavan tietää. Pääasiassa menee mutkattomasti juurikin siksi, että jokainen tietää oman ruutunsa. Välillä kiukkuillaan ja huudetaan ja sitten sovitaan ja pussataan. Mä koen kaiken tämän lisäksi ihan parhaana juttuna sen, kun lapsi ja aikuiset hupsuttelevat keskenään. Me saatetaan saada F:n kanssa vaikkapa illan nukutushetkessä joskus sellaiset nauruhepulit, ettei siitä vaan tule loppua. Molemmat hokee vuorotellen: ”Hei nyt oikeasti rauhoitutaan!” ja sitten kuitenkin taas revetään uudelleen. On jotenkin ihanaa, että oman lapsen kanssa voi olla niin käsittämättömän hauskaa.
Meidän kasvatusperiaate on varmasti niinkin kliseinen kuin: Rajat on rakkautta.
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Kommentit (15)
Wau! Selkeätä, turvallista ja johdonmukaista. Samat periaatteet ja säännöt meilläkin, paitsi ruutuaikaa ei ole arkena lainkaan (poisluettuna mahd. puhelut ja viestit ja tiedonhaku lyhyesti netistä) Viikonloppuisin lastenohjelmia n.1h/pv. Ja niin tuttua etenkin tuo hauskanpito ja huumori lasten kanssa, kun sitä ja rakkaudellista ilmapiiriä riittää, voi hyvillä mielin olla ne aika tiukat rutiinit ja säännötkin. Ja niimpä, rajat on rakkautta, ja ihan vaan lasten parhaaksi 🙂
Terv. Varhaiskasvatuksen ope, jolla ekaluokkalainen, sekä 5v kaksoset
Mielenkiintoinen kirjoitus ja tosiaan aika paljon samaa löytyy meidänkin perheen kasvatusperiaatteista. Meidän lapset ovat nyt 10, 8 ja 4 vuotiaita ja isompien kanssa käydään aika paljon keskustelua ruutuajasta, kotiintuloajoista, nukkumaanmenoajasta jne… Lasten mielestä määrätään liikaa ja usein pilataan koko päivä sääntöinemme. Mutta tuota olen usein miettinyt, kuten nytkin taas tuli mieleen, miten eri asia onkaan kasvattaa kolmea lasta, verrattuna siihen että saisi kaiken ajan ja rakkauden antaa vain yhdelle. Tosi usein joutuu kamppailemaan riittämättömyyden tunteen kanssa kun aina ei vaan pysty olemaan läsnä niin paljon tai juuri sillä hetkellä kuin joku tarvitsisi. Aina jollain on joku kriisi, kiukku, hellyyden tai joku muu tarve, että muut jäävät paitsioon. Kun niitä tuntejakaan ei illassa kovin paljoa ole. Mietin ihan tuotakin, että milloin olisimme lasten kanssa pitäneet hauskaa tai nauraneet? Ainakin tuntuu että illat helposti menee jonkinlaiseen kaaoksen selättämiseen, läksyihin, riitelyyn, harrastuksiin jne. Kauhulla odotan murrosikää! Teillä onneksi F on jo niin iso kun kaksoset syntyvät, että ymmärtää jo paljon ja kun vaan muistaa antaa kahdenkeskistäkin aikaa.
Jäin miettimään, että voiko bonusvanhempi olla lapselle oikea vanhempi, varsinkaan jos lapsi ei ole ihan pieni kun he tutustuvat. Olen itsekin eronnut mutta en tohtisi nimittää uutta miesystävää lapsen vanhemmaksi jos ja kun lapsen isä on elossa ja lapsen elämässä. Ärsyyntyisin myös siitä jos ex puhuisi itsestään ja naisystävästään ”me vanhemmat” -tyyliin. Onko sinulle ok ajatus, että tytöllä on vielä joku päivä toinen äiti?
Näissä on varmasti niin monta tapaa, kun on perhettäkin. Ja toisekseen myös jokaisen perheen sisällä omat käsitykset aiheesta. Eikä itse asiassa aina vaan käsitykset ja tuntemukset, vaan kyllähän monissa perhemuodoissa viralliset huoltajuudetkin voi mennä aivan eri tavalla, miltä ulospäin voisi näyttää.
Mä en kyllä ärsyyntyisi moisesta puheesta, jos tosiaan lapsen elämässä olisi tärkeä kasvattava aikuinen, joka rakastaisi lastani ja toimisi, kuten vanhemmat toimivat. En oikein osaa ajatella tätä mustasukkaisuuden kautta vaan ennemmin lapsen edun kautta.
Mun omaa käsitystä tietysti muokkaa omat kokemukset ihan lapsuudesta asti. Mun pappa oli esimerkiksi mun aivan ”täysivaltainan” pappa, vaikka hän ei ollut meille lapsenlapsille mitään biologista sukua. Sitä ei tosiaankaan koskaan salailtu, päinvastoin, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Joskus vanhempana vaan tuli ajatelleeksi, että näinhän tämä asia tosiaan oli.
Mutta. Jos tuollaisista asioista ärsyyntyy, eikä tietyt termit tai perhekäsitykset tunnu oikeille, on se ihan yhtä ”oikein” kuin jokin toinekin tapa. Kaikki tyylillään 😊
Miksi ette huomioi lapsen isän ajatuksia kasvatuksesta lapsen arjessa? Hän on kuitenkin fiksu ja ammatiltaan kasvattaja. Toki uusioisäkin on hyvin fiksun oloinen! Olet saanut elämääsi hienoja miehiä, ihailen sitä. Jotkut fiksummat ja kauniimmat naiset saavat vain retaleita tai pikemminkin jäävät yksin. Miten uskotte perhedynamiikan muuttuvan kaksosten syntymän myötä? Tsemppiä loppuodotukseen, toivottavasti pääsette sille viikolle 37.
Ensimmäiseen kysymykseen mulla ei valitettavasti ole vastausta. En koe oikeaksi kommentoida asioita, jotka eivät ole vain omiani (tai oman mieheni ja lapseni).
Mä en aivan allekirjoita sitä, että toiset ”saavata” tietynlaisia puolisoita ja toiset vaan ei. Ainahan nämä jutut ovat kahden kauppa, jossa käy joko huonosti tai hyvin (tai jotain siltä väliltä). Ja siihen vaikuttaa niin hirveän moni asia. Olen iloinen, että tällä päällä ja naamalla saan elää nyt näin onnellista elämää 💞
Varmasti perheenlisäys aina muuttaa dynamiikkaa. Vaikea ennustaa etukäteen, miten.
Ollaan jo hyvillä viikkomäärillä, joka on tietysti tosi hyvä juttu!
Nostan hattua tuolle 20 minuutille! Meillä kyllä usein katsovat aamulla Pikku Kakkosta jos on ns. kotiaamu enkä vie puurolle päikkyyn. Siitä tulee herkästi jo 30 minuuttia. Ja illasta riippuen sama illalla päälle. Eli tunti helposti päivässä! Toki kännyköitä ei ole, eivätkä ole eläessään pelanneet mitään kännykkäpeliä, mutta nyt kun kohta 7v mittarissa, alkaa se kännykkäasiakin varmasti olemaan ajankohtainen. Apua.
Minä kun olin 6v kotona, niin menimme paljon eri paikoissa, sillä en itse jaksanut olla aina kotona. Se onkin hauskaa, miten iso juttu nyt kotona olosta ja kavereista on tullut, hyvä toisaalta niin, sillä nyt ei enää itsekään jaksa ja pysty menemään samalla tapaa. 🙂
Sitä olen aina ihmetellyt, kun meillä on lapset, jotka heräävät klo 7 oli päivä mikä tahansa (kaksi ekaa vuotta klo 5-6), että miten naapurissa saman ikäinen nukkuu viikonloppuna vielä klo 10. Vaikka antaisin illalla valvoa, ei siitä ole muuta iloa kuin hirveä kiukkupäivä, kun taas heräävät klo 7. Siksi pidän itsekin kiinni siitä, että ennen klo 21 ollaan unessa. Tai 3vee voi olla eri mieltä tästä, mutta ainakin sängyssä!
Katja
http://www.optimismiajaenergiaa.fi
Juu meilläkään uni ei jatku, vaikka illalla olisi menty nukkumaan vaikka kuinka myöhään. Siksipä sänkyyn on mentävä hyvissä ajoin.
Kuten mä sanoin tuossa ylhäällä, F:ää ei juuri kiinnosta tv. Ruutuaikakeskustelut tulee puhelimesta.
Mua kiinnostaisi sun ajatukset lapsen seksiaalikasvatuksesta. Olen itse seurannut mm. PuhuMurua ja sieltä saanut vinkkejä rehellisyyteen, josta itsekin mainitsit. Mutta F:n kanssa saman ikäisen tytön äitinä kaipaisin enemmän puhetta aiheesta 🙂
Hmm. Mä en oikein tiedä, onko mulla itsd asiassa seksuaalikasvatukseen mitään erityistä linjaa, vaan se vaan noudattelee samaa kaavaa, kun muukin kasvatus. Mikään ei ole liian noloa kysyttäväksi ja puhuttavaksi.
Hyvä te! Onko teillä samat linjat myös lapsen isän kanssa? Vaikka tilanne toki siten eri, ettei arki ole siellä vaan nähdään vapaapäivinä.
Varmasti samaa on ainakin se, että F on hyvin rakastettu molemmissa paikoissa!
Tärkeintä on että rakastatte lasta. Miten huomioitte etäisän ajatukset kasvatuksessa?
Mä uskon, että rakkaus ei yksin riitä. Vaan sen eteen on tehtävä myös tekoja. Esimerkiksi välillä otettava yhteen lapsen kanssa tai lyötävä tylsätkin rajat. Toki rakkauttaan on myös kaikki kivakin: Hemmottelu ja hulluttelu.
Olemme olleet koko F:n elämän, ei vaan tässä tilanteessa, erilaisia kasvattajia ja molemmissa kodeissa on siksi myös omat vahvuudet ja painotukset lapsen kanssa olemisessa.
F ei juuri ole kiinnostunut telkkarista. Toki haluaa katsoa vaikka Vain elämää ja jotkut lempparinsa, mutta tv ei ole varsinainen juttu. Johtuu ehkä siitä, että kun asuttiin kaksin, suurimman osan ajasta tv ei edes ollut meillä toiminnassa. Ihanaa syksyä kouluun ja perheen kanssa 💞