Mitä jäi käteen vuodesta 2019?
Kliseiden klisee. Ja toteanpa silti: Miten tämä aika menee tätä vauhtia? Vastahan oli viime uusivuosi. Oltiin kolmestaan kotona. Käytiin luistelemassa, pelattiin lautapelejä juuri avatussa Pyynikintorin Lihassa ja kahvissa. Kirjoitettiin itsellemme kirjeet, jotka nidottiin kiinni. Huomenna ne saa avata. Jos muistan oikein, kirjoitin kirjeeseen kaksi toivetta. Toinen, se suurempi, liittyi vauvaan. Toivoin, että saisimme vihdoin ottaa uuden vuoden vastaan vauvan kanssa. Hassua, ettei osattu silloin odottaa, että uutta vuotta otetaan vastaan KAHDEN vauvan kanssa. Toinen toiveeni vuodelle 2019 liittyi töihin. Sekin meni maaliin. Aika superonnekas olo.
Selailin tänään Instagramia sillä silmällä, millaisia hetkiä olin tallentanut kulloiseenkin vuoden 2019 kuukauteen. Tammikuu näytti alkaneen hyytävän kylmissä meiningeissä Helsingissä. Minut kuvattiin Kauneus ja terveys -lehden kanteen karmeassa viimassa ja pakkasessa, merenrannalla. Räkä valui poskelta ja Tiilikaisen Suvi otti minut kuvien välissä untuvatakkihalaukseen. Elämäni ensimmäinen kansijuttu oli jännittävä, mutta samalla kiva kokemus. Ennakkoluuloni klikkiotsikoista ja sanojen vääristelystä oli turhia.
Helmikuussa tein kovasti töitä Sidosteen parissa. Sidoste oli mukana Valoa-festareilla ja samana kuuna sain tietää olevani raskaana. Erikoiseksi tilanteen teki se, että tein positiivisen raskaustestin samana päivänä, kun näin ensi kerran vastasyntyneen siskontyttöni. Minusta tuli helmikuussa myös ensimmäisen kerran täti-ihminen.
Maaliskuussa raskaus ja siihen liittyvä raskauspahoinvointi puskivat päälle oikein kunnolla. Täytyin myös 34 vuotta ja A järjesti minulle elämäni ensimmäiset yllärisynttärit. Olen edelleenkin ihan ymmyrkäisenä onnesta: Miten ihana mies ja ystävät mulla onkaan. En tajunnut juoninnasta mitään. Onnekseni raskauspahoinvointi ei ollut pahimmillaan kemupäivänä, joten jaksoin myös nauttia juhlista (tosin välillä saunan pukkarissa makoillen).
Huhtikuussa blogini siirtyi tänne MeNaisiin. Sopimusta oli väännelty ja käännelty aivan ennätyspitkä aika, joten muutto oli ihana saada lopulta valmiiksi. Samalla alkoi myös kolumnointi MeNaisten printissä. Edelleenkin ei voi kun olla kiitollinen siitä, että saan tehdä kolumnia – yhtä elämäni unelmaduuneista – sellaisten naisten kun Jenni Kokander ja Anna Perho kanssa. Huhtikuussa saimme tietää myös, että odotan kaksosia. Se oli todellinen uutispommi, jota täytyi sulatella. Koko kaksosaihe tuntui aluksi aivan unelle. Huhtikuun lopulla kuvattiin MeNaisten kansijuttu. Päivä oli niin ihana (olin juuri saanut raskauspahoinvointilääkkeet), että se tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna yhdeltä tämän vuoden kohokohdistani. Vaikka tietysti itse juttu lehdessäkin oli kiva ja kuvat mielestäni onnistuneita, ei se ollut kuitenkaan syy siihen, miksi päivä tuntui erityiselle. Mahtavaksi kuvauspäivän teki se, että olin vihdoin päässyt elävien kirjoihin. Aurinko paistoi, oli kevät ja koko kuvaus-,meikki- ja stailausryhmä oli niin ihana, että meinasin pakahtua onnesta. Hyvien ihmisten ympärillä on hyvä olla.
Toukokuussa matkustettiin perheen ja F:n bestiksen voimin Espanjan ukkilaan. Loma tuli rankan alkuraskauden jälkeen tarpeeseen. Makoilimme päivät altailla ja illalla A grillaili asunnolla. Loma oli ihana kesän aloitus.
Kesä- ja heinäkuu menivät tuhdissa kunnossa. Kuten kirjoitin elokuussa: Kesä ei ollut kesieni kesä, jos totta puhutaan. Helteet tekivät jättimäisestä olostani vieläkin tukalamman. Nilkat keräsivät nestettä ja liikkuminen oli hankalaa. Parhaat hetket vietin perheidemme mökkilaiturilla, jossa tuuli vilvotti kivasti. Ensi kesää odotan tästä syystä erityisen paljon: Miten ihanaa, kun pääsee kesälläkin liikkumaan, pyöräilemään, uimaan lapsen kanssa ja juomaan silloin tällöin lasin spritseriä terassilla.
Elo- ja syyskuu olivat erilaisia, kun odotin. Minua oli varoiteltu niin monta kertaa siitä, että kaksoset tulisivat syntymään todennäköisesti rutkasti etukäteen, joten olin ajatellut, että meillä olisi jo vauvat, kun koulut alkavat. Kun vauvoja ei sitten kuulunutkaan, tuli välillä hölmö olo siitä, mitä nyt oikein pitäisi tehdä. En jaksanut kävellä enää juuri yhtään, mutta onneksi näitä töitä voi tehdä sohvalla makoillenkin. Lopulta tein töitä sektiopäivään asti. Elokuussa alkoi myös F:n kolmasluokka ja minulle järjestettiin baby showerit.
Lokakuussa vauvat näkivät päivänvalon. Synnytyskokemus oli ihan täydellinen ja miten onnellisia oltiinkaan, kun syliin saatiin kaksi tervettä vauvaa. Kaksosarjen tekninen opettelu sujui yllättävän hyvin.
Marraskuu tuntui ikuisuuden pitkälle. A palasi töihin ja minä jäin vauvojen kanssa kotiin. Tytöt olivat itkuisia ja halusivat olla oikeastaan vain sylissä. Oman pääkopan kanssa oli tekemistä: Minua ei ole luotu istumaan sohvannurkassa toimettomana, mutta vauvojen kanssa päivät kuluivat pääosin juuri sylikkäin kökötellen. Häiritsi kauheasti, kun en ehtinyt tehdä kotitöitä tai ylipäätään mitään. Mielikin oli monena päivänä maassa.
Kuun vaihtuessa joulukuuksi asiat loksahtivat monelta osin kohdilleen. Oma hormonitaso alkoi löytää tasapainon ja se tuntui positiivisena buustina niin kropassa kuin mielessäkin. Pienet eivät enää olleet niin itkuisia, joten päivätkin alkoivat tuntua keveämmille. Minun ”kalenterissani” kevät alkaa heti uudenvuodenaaton jälkeen. En malta odottaa, mitä pidemmät päivät ja kasvavat tytöt saavatkaan aikaan.
-Karoliina-
Jaa oma kokemuksesi