Meidän uusi koti
Sanotaan, ettei ketään tulla kotoa hakemaan. Paitsi. Että meidät tultiin hakemaan meidän uuteen kotiin.
Mä kirjoitin tammikuussa postauksen (lue täältä) siitä, millainen meidän unelmakoti – sitten joskus – olisi. Mulla oli tapana, talven pimeinä päivinä, huvikseni selata Oikotietä ja Pinterestin sisustusjuttuja ja siksipä koostin postauksen KAIKISTA niistä mun unelmista, joita mulla tulevaisuuden kodin suhteen oli. Ajattelin kuitenkin, ettei mikään koti toteuttaisi noita kaikkia. Tai että me edes vakavasti harkittaisiin asunnon ostoa vauvavuonna.
Mutta. Kuten sanotaan. Toiveiden sanotaan toteutuvan parhaiten, kun ne sanoo ääneen. Tässä tapauksessa: kirjoittaa muidenkin luotettavaksi.
Ei mennyt nimittäin kuin muutama päivä postauksen julkaisusta, kun mun inboxiini tuli viesti: ”Hei, ostakaa meidän koti!”. Tuijotin viestiä hetken ja en ollut uskoa silmiäni. Viestin oli lähettänyt meidän tuttavaperhe, jonka kanssa vaihdettiin aina kuulumisia kotinurkilla ja jotka asuivat vaan parin sadan metrin päässä meistä. Hulluksi tilanteen teki se, että Hanna–Riikka ja Mikko asuttivat nimenomaa meidän todellista unelmakotia. Vanhaa puutalokotia, jota olin fanittanut jopa niin paljon, että kun tuosta asunnosta oli tehty juttu sisustuslehteen edelliskesänä, olin ottanut lehtijutusta kännykällä kuvia mun inspiraatiokansioon.
Joten. Niinhän se homma eteni. Mentiin katsomaan mahdollista uutta kotia. Ihastuttiin asuntoon vieläkin enemmän. Laitettiin oma asunto myyntiin korona-kevään pahimmilla viikoilla ja tässä sitä ollaan, menossa kohti uutta. Kesä menee pakkaillessa, elokuu pintarempaten ja muuttaen ja syyskuu pitäisi aloittaa uudessa kodissa. Kuten myös mun uudet työt samaan aikaan. Mitenkäs mä joskus sanoikaan: Ei muutoksia kaksosvauvavuoden aikana. Upsista!
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Jaa oma kokemuksesi