Mulle sanottiin viime viikolla tällaiset sanat: ”Tykkään sun ja Piia Pajusen instasta. Te syötte oikeita ruokia ja oikeita määriä.” Mua nauratti ensin, mutta sitten käänsimme keskustelun ruokaan ja siihen, millainen suhde siihen meillä kullakin on. Ja kun puhutaan ruuasta, puhutaan totta kai usein myös vartalosta.
Mä en ole aina (ollut) tyytyväinen mun vartaloon. Kun olin nuori, pyllyt ja reidet eivät olleet muodissa. Mulla on aina ollut ne. Silloin ahdisti. Mutta ei kuitenkaan paljon. Ei niin paljon, että olisin koskaan tehnyt asialle mitään sellaista, joka olisi karsinut mun ruokavaliota.
Mä olen kyllä ollut laihiksillakin elämässäni, että en ole sillä tavalla tahraton, mutta laihis ei ole mikään mun normitila tai osa tavallista ajatusmallia. Viimeksi mä laihdutin keväällä, kun kaksosraskauden jälkeinen maha ja yli 70 kilon lukema vaa`assa ei tuntunut omalle. Sitten lopetin, kun mahduin farkkuihini. Paitsi yksiin. Niitä vielä odottelen. Mietin vähän, että keväällä voisin pinnistellä muutaman kilon pois. Tai sitten vaan saada sektiohaavan kuntoon, jotta vatsalihakset löytyisivät ja sitä kautta vatsan muoto. Tai en tee mitään. Teen niin, jos sille tuntuu. Nyt ei ole tuntunut. Jos mun elämän yksi suurimmista iloista nykyisin on syödä illalla jätti-iltapala miehen kanssa vierekkäin sohvalla, pidän sitä paljon tärkeämpänä henkisesti kuin sitä, mahdunko johonkin pöksyihin.
Olen aina rakastanut ruokaa. Kaikenlaista, kunhan se on ollut hyvää, eli hyvin tehtyä. Juttelin tuon Piia Pajus-kommentin heittäneen naisen kanssa siitä, että mulle ei elämässä ole sellaisia ruokia, jotka kieltäisin itseltäni ainakaan lihomis-laihuusaspektin vuoksi. Jotkut ruuat ei sovi IBS:n vuoksi kovin hyvin – ainakaan vaikeina maha-aikoina – mutta muuten syön kaikkea.
Olen pitänyt omaa tapaani suhtautua ruokaan ihan normaalina, mutta olen viime vuosina huomannut, että varsinkin naisilla on todella usein erilaisia listoja kielletyistä ruuista. Hyvin pitkiä listoja vieläpä! Ja jos sieltä listasta syö jotain, täytyy soimata itseään. Kertoa somessa, että ryhdistäytyy tämän jälkeen tai vähintään se on kerrottava – itselle ja muille – että tämä herkuttelu oli ”ansaittua”. Sellainen tuntuu kauhean surulliselle. Maailma on täynnä ihania makuja ja ruokahetkiä, ja jos päivittäin joutuu kamppailemaan syömisen ja syömättömyyden, syyllisyyden ja onnistumisen välimaastossa, kuormittaa se varmasti aivan kauheasti.
Mä olen pohtinut, miksi niin moni – varsinkin nainen – suhtautuu ruokaan kauhean monimutkaisesti. Syy on tietysti selvä: Naisilta ja ennen kaikkea naisvartaloilta odotetaan paljon epärealistisiakin asioita. Muotoja ja hoikkuutta samassa pakeissa. Rasvan kertymistä tiettyihin paikkoihin, mutta toisiin kohtiin vartalossa ei ollenkaan. Ja totta kai itsekin tunnistan tämän paineen. Varsinkin nyt kaksosraskauden jälkeen, kun ensi kerran elämässä vaikkapa mun maha ei ole litteä. Ja ensi kerran elämässäni en ole alipainoinen, joka oli kuitenkin 34 vuotta mun normitila.
Toisin kuin teini-iässä, mä yritän ajatella nykyisin, kun alan puhua itselleni ja vartalolleni rumasti, että oikeasti tässä on asiat hyvin. Mun vartalo on kestänyt hurjia juttuja ja synnyttänyt kolme lasta, vaikka maaperä edes yhdelle ei olisi ollut alun perin suotuinen. Mä jaksan touhuta, juosta ja nostella lapsia. Mun vartaloa kosketaan kauniisti päivittäin ja se on selviytynyt myös paristakin sairaudesta, jossa olisi voinut lähteä ihan henki.
Ennen kaikkea mä ajattelen, että mun suhde mun kroppaan ja ruokaan on mun perintö meidän tytöille. Aluksi kiusaannutti, kun en pitänyt mun raskauden jälkeisestä mahasta ja pienet tytöt halusi kaivella mun navan, eli ”papan” esille mun paidan alta ja tökkiä sormella napaa. Sitten mietin, että jos mun maha on heistä niin ihana, että sitä pitää tökkiä, silitellä ja pusutella, täytyy mun myös muuttaa suhdettani omaan mahaani. Se ei tarkoita sitä, etten joskus vaikka hurahtaisi kuntosaleiluun, mutta nykyinenkään tila ei saa olla este tykkämättä itsestäni.
Kun F luettelee herkkuruuikseen Nutellan ja sipsien lisäksi kukkakaalikeiton ja dippikasvikset, mä koen tosi suurta riemua siitä, että ainakin hänen kohdallaan – tähän asti – hän ei tunne ruokien rajoja niin, että Nutella ja kurkku olisi jotenkin eri kastissa. Kiellettyinä tai sallittuina. Vaan ennemminkin niin, että maailma on täynnä makuja, joista lemppariksi kelpaava suunmukaiset ruuat ilman, että toinen olisi toista parempi.
Mä haluaisin, että mun tytöille tämä olisi itsesäänselvyys:
- Kaikki ruoka on sallittua.
- Värien syönti tekee hyvän olon. (Mutta niin tekee vehnäpaahtiksenkin aina välillä.)
- Jos jostain ruuasta tulee paha olo, kannattaa miettiä, kannattaako sitä syödä (niin paljon).
- Ruuan syömisestä ei tarvitse rankaista itseään. Ei edes silloin, jos joskus tulee ähky.
- Ruoka on ruokaa. Parasta se on yhdessä.
Mitä ajatuksia ruoka sinussa herättää? Onko suuri kiellettyjen herkkujen lista? Miten aika on vaikuttanut suhteeseesi ruokaan?
-Karoliina-
Kuvat: Pixabay
Kommentit (7)
Olipa hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta! Kiitos!
Olen nyt 34v ja oma äitini laihdutti ”aina” eli millon jumppas, kävi uimassa, paastodiettejä ym. Aina puhu laihduttamisesta ja edelleenkin. Sillon päätin, et jos mulla lapsia niin en koskaan laihduta lasten kuullen tai moiti kroppaa. Oma suhtautumiseni kroppaan on se, että pitäisi koko ajan laihduttaa enkä kuitenkaan saa aikaiseksi. En ressaa asiasta ja hyväksyn sen, että raskauksien tuomaa pehmeyttä on kannettavana hieman enkä edes puhu asiasta. Ja niinä päivinä, kun oma kroppa tuntuu siltä ettei löydä mitään päälle kun maha pömpöttää sanon vaan ettei ollutkaan tällänen fiilis pukea just näitä vaatteita. Ei lasten tarvi muodostaa käsitystä siitä mikä mun mielestä äitinä ois paras kroppa mun puheitten perusteella.
Ja jostakin luin sellasesta ihmeellisyydestä, että jos omassa kropassa on muutama lisäkilo tai vatsa pömpöttää niin plussa raskaustestin jälkeen se ihan sama vatsa on maailman ihanin ja sen sisältö odotuksineen. Eli vaikka 5min aiemmin mietti mahan olevan iso niin plussan jälkeen silittää sitä samaa vatsaa onnellisena.
Ihana tuo kohta, jossa kerrot pienten tyttöjen tykkäävän sun mahasta kovin.❤️
Niin, miksi ei itsekin.
Tosi hyvä kirjoitus ja tärkeä tässä ajassa. Itselläni on kaksi tytärtä ja samaa viestiä haluaisin heille välittää. Mulla ei myöskään ole mitään kiellettyjä ruokia ja toisinaan sitä tuntee itsensä kummajaiseksi, kun ostan suklaata silloin kun huvittaa, en silloin kun olen sen ”ansainnut”. Tiukassa istuu nämä ajatusmallit.
Olipa mukavasti kirjoitettu tärkeästä aiheesta! Itse olen ruokaa rakastava ”sekaani”, jolla näin imetysaikana on ehkä vähän turhan löysä suhtautuminen herkkuihin, mutta muuten mottoni on kohtuus kaikessa. Sellainen ruokavalio on varmadti niin syöjän, ympäristön kuin kansanterveydenkin kannalta paras.
Olipa hyvä kirjoitus. Itse olen aina syönyt kaikkea hyvällä mielellä eikä ole ollut mitään kiellettyjen listalla. Tai itsessään sellaista listaa ei koskaan edes ole ollut.
Kamalaa oli vaikkapa koulussa katsoa kun ihmiset otti ruokaa lautaselle, levitteli sitä haarukalla ees taas ja söi sitten sen sämpylän vaan. Näin tapahtui tosi usein, enkä kysyessäni sitä miksi edes vaivaa näkevät tulla ”syömään” , saanut koskaan.
Itse kun olin sen joka söi poikien kanssa kilpaa lihapullia ja nakkeja välittämättä yhtään miltä minä jonkun silmissä näytän.
Jos en kelpaa tälläisenä kun olen, saan olla kelpaamati 💛
Tämä on sellainen kesto- tärkeä aihe! Juuri viikonlopun Hesarissa eräs kansainvälisesti merkittävä ravitsemusasiantuntija korosti PERUSASIOITA. Yksittäisten ruoka-aineiden kanssa hifistely ei vauraissa länsimaissa ole järkevää energia kohdentamista.
On surullinen ristiriita, että kaiken saatavilla olevan ruoan ja tiedon keskellä syömiskäyttäytymisen ongelmat ja varsinaiset syömishäiriöoireet lisääntyvät jatkuvasti. Kun elämä ja maailma täyttyy epävarmuustekijöistä ja kielteisten tunteiden kestämiseen on vain vähän keinovalikoimaa, ruokaa ja syömistä voi kontrolloida. Pelkäänkin, että koronan aiheuttama sosiaalisten suhteiden näivettyminen on joillekin lisä- triggeri syömisongelmien yksinäisessä kehässä. On edelleen osin tabu, että joku ahmii ahdistuksen yltyessä. Ahminta on niin rankka ja heikosti ymmärretty reaktio, ettei siihen osata oikein suhtautua.
Jos ei ajatella niinkään oireita, vaan sosiaalisten ilmiöiden vaikutuksia naissukupuoleen, myönteiset muutokset tapahtuvat tolkuttoman hitaasti. Kun tutkitaan isoja otoskokoja, edelleen hoikahko nainen nähdään sosiaalisesti suotavammassa valossa, hän selviytyy rekrytoinnissa pidemmälle, ja häneen liitetään enemmän myönteisiä odotuksia. Tämä kaikki päättely tapahtuu pelkkien visuaalisten vihjeiden varassa täysin automaattisen tiedonkäsittelyn turvin. Olisi aika muokata ihmisten oletusasetuksia, mutta sehän ei tässä vääristelyyn ja illuusioiden luontiin pohjautuvassa digi- maailmassa ole mahdollista.
Surullinen olen myös siitä, etten edes muista sellaista ruokailutilannetta viime vuosilta, etteikö joku työtoveri, ystävä tai tuttava olisi näivettänyt ruokailuhetkeä jollakin syyllisyys-, dieetti- tai ruoka- aineisiin liittyvällä paheksunta tai epäluulo- kommentilla. Joskus toivoin myös hartaasti, ettei omien lasten synttäreillä lauottaisi noita kommentteja, tai jos olisikin joku dieetti menossa, se olisi pidetty omana tietona. On varsin epäkunnioittavaa tulla toisen kotiin (ja varsinkin kun kutsuja on leiponut hiki hatussa), ja luetella, mitä kaikkea EI aio syödä. Ymmärrän toki, että herkkujen paheksunta on muodostunut joillekin sosiaaliseksi normiksi, joten ne kommentit tulevat vaan niin spontaanisti.
Mikä kaikki voisikin normalisoida ja joustavoittaa tätä Bermudan kolmiota: ruoka- paino- naisten itsetunto?