kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 29.08.2021

Keskusta-asuminen sopii myös perheellisille

Teksti
Karoliina Pentikäinen
26 kommenttia

Valeäiti-Hanne aloitti alkuviikosta keskustelun perhevapaiden aikaan koetusta yksinäisyydestä. Ja sitä samaa teemaa jatkoi Kaisa Kartela, joka toi keskusteluun sen aspektin tiimoilta, että hän oli kokenut yksinäisyyden suuremmaksi lähiössä kuin keskustassa asuessa. Naisten keskustelu oli itsessään jo tosi mielenkiintoista, mutta se sai omassa päässä aikaan myös uusia oivalluksia. Varsinkin Kaisa sanoitti monia niin isoja juttuja, jotka on ollut mun sisällä kyllä tunteena, mutta en ole oikein osannut edes pohtia niiden juurisyitä. 

Mähän olen kotoisin maaseudulta. Ja vaikka mä koen, että mun lapsuus ja nuoruus oli onnellista ja kivaa, koin aina, että olen syntynyt täysin väärään paikkaan. Aina silloin tällöin, kun saatiin käydä Jyväskylässä yötä meidän mummolla – kerrostalossa – tunsin, että olen siellä, missä mun kuuluukin olla. Katselin illalla parvekkeelta alhaalla viilettäviä busseja ja ihmisten liikkumista. Siellä oli ihmisiä!! Rakastin kerrostalon rappukäytävän ääniä ja hissin oven kolahduksia. Tuntui tosi paljon turvallisemmalle liikkua pimeässä kerrostaloasunnossa keskellä kaikkea, kun oli ensin tottunut liikkumaan pimeässä omakotitalossa  yöllä pissalle niin, ettei talon ympärillä ollut valon valoa, eikä mistään kuulunut mitään. Edelleenkin ihmettelen, miten kukaan, koskaan, uskaltaa nukkua yksin yksinäisissä taloissa tai mökeissä keskellä ei-mitään.

Kun sitten 19-vuotiaana muutin pois kotoa, olen yhtä kahden vuoden hairahdusta lukuunottamatta asunut aina niiden kaupunkien keskustoissa, joissa olen kulloinkin asunut. Jyväskylässä asuin Pöllövaarin talossa ja sitten Forumin vieressä, siinä Subwayn takana olevassa talossa. Helsingissä asuin mm. Ruoholahdessa, Kampissa ja Kalliossa. Pyynikin lasken Tampereella keskustaksi, vaikka esikoisen mielestä se ei enää keskustaa olekaan. Mulle keskusta-asuminen on merkinnyt vapautta. Lähiöt – varsinkin “perhelähiöt” – tosi suurta ahdistusta. En ole ennen oikein tajunnut, mistä tällaiset tunteet on johtunut, mutta Kaisan storyjen avulla ymmärsin sen, että keskusta-asumisen kynnyksettömyys ja se, että elämä on vieressä, tuo hyvänolontunteen. 

Mä olen introvertti ja se ilmenee mun elämässä sillä tavalla, että mun on vaikea sopimalla sopia(vapaa-ajan)  tapaamisia ihmisten kanssa. Mulle myös kaikki aikataulutetut harrastukset ja kivatkin ylimääräiset jutut tuntuu taakalle. Siksi keskustan ulkopuolella asuminen on tuntunut musta ahdistavalle, kun rientoihin, kylään ja kaupoille ei voi tuosta vaan piipahtaa. Musta on tuntunut, että olen jotenkin ansassa siellä kaukana, jossa ei tapahdu mitään. Tungettuna muottiin, jossa en halua olla.

Mä olen 11 vuoden äiti”urani” aikana saanut monta kertaa kuulla oletuksia siitä, että “no nyt viimeistään varmaan ostatte omakotitalon” tai “eihän lasta nyt keskustassa voi kasvattaa”. Mulle tällaiset ajatukset on täysin vieraita. Tai siis en itse pysty yhtään kuvittelemaan, että lähiöön muuttaminen olisi täysin must ja toisaalta keskusta-asuminen aivan mahdotonta lasten kanssa. Ymmärrän hyvin sen, että jengi haluaa enemmän tilaa (siitähän keskustassa joutuu usein tekemään kompomissin, kuten meilläkin @pieni_talo_pyynikilla), mutta itse en näe ison kodin antamaa plussaa niin suurena, että luopuisin henkisestä vapaudestani. Tiedän, ettei kaikki koe asiaa samalla tavalla, mutta mulle se, että rientoihin ja menoihin tulee aina lähteä autolla ja matkat vie aikaan, tuntuu tosi ylivoimaiselle. 

Kaisa puhui hienosti storyssään siitä, kuinka vaikkapa viinilasin juominen parvekkeella niin, että näet ja kuulet ulkona liikkuvat ihmiset ja ratikat tuntuu eri asialle, kun juoda sitä samaa lasia toisaalla. Koska kun juo lasillista keskellä elämää, keskellä kaupunkia, tuntuu sille, että kotiin jääminen on valinta. Ja juuri tämä VAPAAEHTOINEN KOTONA OLO taitaa olla mulle juurikin se juttu. Se, että ympärillä on elämää, tekee nimittäin kotona olostakin musta niin ihanaa. Se on silloin valinta, eikä pakko .

Toinen tärkeä huomio keskusta-asumisen puolesta juurikin perheellisille on se, että mä olen kokenut, että vaikka olen ollut perhevapailla (ensin Kalliossa ja nyttemin Pyynikillä), en ole ollut yksin, koska ihmiskontakteja on ollut helppo saada pelkästään sillä, että astuu ovesta ulos. Leikkipuistossa on aina ihmisiä. Samoin kahviloissa ja kaduilla. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselle, kun juuri kerroin olevani introverttiuteen taipuvainen, mutta itse asiassa tämä liittyy juurikin siihen ominaisuuten. Mä nimittäin kartan suunniteltuja tapaamisia, koska mulle tulee niistä usein liian virallinen olo, joka taas ahdistaa. Mutta kun omat kontaktit saa valita lennosta, eikä tapaamiselle/vierailulle ole sovittu ennalta mitään muotoa tai aikaa, on se musta tosi kivaa. Ehkä juuri sen takia rakastan niin paljon meidän taloyhtiötä ja meidän taloyhtiön porukkaa. Ulkona törmää ihmisiin spontaanisti ja aikaa vietetään luontevasti sen oman arjen keskellä. Ei tarvitse leipoa pullaa vierailulle ja siivota kotia, vaan voi vaan turista pölähtäneenä hiekkalaatikolla ja joku tuo lapsille kaapista pillimehut ja kylmät nakit. Kaikki tapahtuu luonnollisesti ja ihmiskontakien saanti on kynnyksetöntä. Se on musta yhteisöllisessä keskusta-asumisessa mieletön plussa, josta harvoin oikeasti edes puhutaan. 

Mä tein pari viikkoa sitten leikkimielisen kyselyn instagramissa siitä, missä asioissa olen influenssoinut ihmisiä. Yllätyksekseni 14% ihmisistä vastasi, että olen “pienen kodin lähettiläs” tai “sä olet saanut tajuamaan, ettei kaikilla perhellisillä ole pakko olla 300 neliön asuntoa kaupungin ulkopuolella”. Vaikuttavin kommentti oli lienee se, että vastaajan mielestä olen antanut kasvot sille, että keskustakin voi olla hyvä paikka perheelliselle ja perheille. 

Mun agendana ei ole saada kaikkia keskustaan. Päinvastoin – asuntojen hinnat on muutenkin liian korkeat. Mutta musta on tärkeää tuoda esille myös erilaisia tapoja ja paikkoja asua perheenä. Suomalaisille on iskostettu niin vahvasti päähän se omakotitaloasuminen keskustan ulkopuolella, että siitä ajatusmallista on vaikea päästä varmasti ulos. Ja tietysti ei tarvitsekaan päästä, jos se tuntuu omalle jutulle. Mutta tiedän, että kaikille se ei sovi ja silloin voi alkaa vaikka virheellisestä ajatella, että perhe-elämä/parisuhde/vallitseva elämäntilanne ei sovi, vaikka todellisuudessa kyse on vain asunnon sijainnista. 

Tämmöisiä ajatuksia sunnuntaihin! Ihanaa alkavaa viikkoa! Seuraa meidän pienen talon keskusta-asumista tämän tilin kautta

– Karoliina – 

 

Kommentit (26)

Tämä on kyllä vähän ristiriitaista luettavaaa. Jos kerran koet, että lapsiperheet keskustassa on (ei oikeasti ole) jotenkin harvinaisia niin miten te sitten onnistutte aina löytämän seuraa kun astutte ulos. Kyllä ainakin Tampereen “keskutassa” esim itselle tutuilla Tammela/Amuri akselilla asuu lapsiperheitä ilman sen suurempaa ihemttelyä?

Niin, nämä on täysin makuasioita ja luonnekysymyksiä. Ja hyvä, ettei kaikki halua asua samalla tavalla. Asutaan perheen kanssa “landella”, pienessä maalaiskunnassa omakotitaloalueella, jossa lapsilla on kavereita tässä ihan lähellä ja kouluun pyörätietä sellanen 200m. Koen, että tämä on itselleni ihanteellinen paikka asua ainakin tässä elämänvaiheessa. On omaa rauhaa ja kunnollisen kokoinen piha, meillä ei ole rajanaapureita, vaikka muuten tässä naapureita onkin lähellä. Itselläni tulee taas ahdistus liiasta väenpaljoudesta ja aina kaupungissa käydessä tulee olo, että haluan vain pois kaikesta ihmisvilinästä, esim. Helsingin keskusta on mulle ihan painajainen. Asuin parikymppisenä vuoden Tampereella (Kalevassa), mutta joka päivä töiden jälkeen menin suoraan kotiin, enkä poistunut sieltä kuin korkeintaan lyhyelle lenkille, koin oloni hyvin turvattomaksi. Kun sitten muutin sieltä pois, tunsin että voin taas elää ja hengittää kunnolla 😀

Ja myös introverttinä haluan nimenomaan sopia etukäteen kaikki ihmiskontaktit, en tavata ketään spontaanisti.

On olemassa myös välimuotoja. Ei asuta suuren kaupungin ytimessä eikä maaseudulla/ perhelähiössä. Me asutaan pienen kaupungin “keskustassa” ja silti omakotitalossa. Ei tartte olla 300 neliöinenkään 😀

Tää on vähän niinkuin maaseudun rauha ja silti kaikki palvelut on 1 km päässä. Just sopiva 🙂

Meillä sama. Ja asutaan vieläpä järven rannalla. Olisi tosi mustavalkoista ajatella, että kaikkien perheiden pitäisi asua omakotitalossa lähiössä.

Itse en introverttiyteni vuoksi voisi ikinä asua naapurustossa, jossa ollaan edes pihassa liian lähekkäin. Inhoaisin yhteisiä nakkeja ja mehuja. Pyynikin talot ovat kyllä kauniita ja varmasti toiset ovat valmiita tinkimään esimerkiksi tilasta, jos haluaa asua siellä.

Pyynikin puutalot vaikuttavat upealta paikalta asua, lapsien kanssa tai ilman. Teillä on sattunut kyllä hyvä tuuri naapurien suhteen. Pihan jakaminen ja päivittäinen seurustelu ei niin samanhenkisten kanssa voisi olla aika painajaista, ainakin itselleni . Ja tässä tullaankin seikkaan mikä itseä nykyisessä asumismuodossa eniten viehättää. Oman talon ympärillä on oma piha, jossa ollaan yksin tai yhdessä oman halun mukaan, mieluiten kuitenkin yksin/oman perheen kesken introvertin akkuja lataamassa.

Muuten koti kauniissa puutalokorttelissa lähellä keskustaa voisi olla kyllä hyvinkin houkuttelevaa, näin lapsiperheellisellekin.

Ps. Tuo puistossa juttelu vieraiden kanssa tuntuu olevan välillä ihan puistokohtaista. Täälläkään ei ole puistoista tai niissä olevista perheistä pulaa, mutta vain yhdessä tuntuu juttu luistavan vieraidenkin kesken, en tiedä miksi näin .

Asustetaan omakotitaloa kahdestaan kera koiran, lasten jo lennettyä pesästä! Lähin kaupunki 4 km päässä ja lähin kauppa 3 km päässä, ollaan juuri ja juuri taajaman ulkopuolella ja naapureita on, lähin leikkipuisto 400 metriä ja lasten kaverit oli aikoinaan lähellä. Oli lyhyt matka harrastuksiin, ja oli paljon tilaa vaunuille, rattaille ja koiran sai nopeesti pissalle ulos,eikä kukaan tullut valittamaan kasoista😂saatikka sitten polkupyörät, mopot, kevarit. Koin kyllä sillon lapsien ollessa kotona, että oma talo, piha, oli paras mahdollinen ja helpoin.Nyt tietenkin tilaa on Paljon, mutta nyt on oma kuntosali yhdessä huoneessa ja yks huone vierashuoneena. Oma pihasauna, palju on pihalla ja ei kukaan häiriinny jos kulkee pitkin pihaa pyyhe ympärillä. Nämä ovat oman talon plussia… Sitten on se toinen puoli, aina on nurmikon leikkuuta, maalausta, kunnostusta… Tekeminen ei lopu. Toisaalta pysyt kunnossa kun haravoit, kitket rikkaruohoja, kärräät multaa, kiviä…Saat itse päättää, mitä kunnostat, laitat, mutta itse myös maksat kaiken. Molemmissa on puolensa. Vanhoina varmaankin mennään rivarikaksioon. Teillä on käynyt hyvä tuuri, että olette saaneet kivat naapurit, aina ei sitten niinkään ole. Mutta onneksi meillä on normaalin kokoinen omakotitalo, en kyllä viitsisi kahteen pekkaan asustaa, siivota ja laittaa jotain 200 neliön omakotitaloa. Että kyllä jossain vaiheessa halutaan pienempään, mut sillon voisi ajatella rinnalle pientä kesämökkiä😊

Ihan samoja ajatuksia itsellä!

Tunnistan monia postauksen ajatuksia, ja olen aina pitänyt itseäni cityihmisenä. Ensimmäisen lapseni tultua teini-ikään kuitenkin uudet huolet ovat tulleet eteeni. Täällä kaupungissa on todellakin myös kaikkea huonoa tarjolla itsekseen liikkuville teineille. Huomaan, että oma nuoruuteni maalaismaisemassa ympäristössä on kyllä ollut suojatumpaa, ihan jo siksi että joskus tuli oltua ihan siksi kotona, että lähteminen huvituksiin oli niin työn takana! 😀
Eli enpä tiedä, nyt näen enemmän negatiivisia puolia tässä kuin sillon kun lapset olivat aivan pieniä tai alakoululaisia.

Mielenkiintoisia näkökulmia. Tuokin on niin kiintoisaa, että ei ole olemassa kahta samanlaista introverttiä(kään). Itse koen olevani sellainen, toimin tosi sosiaalisessa, ääntä ja ihmiskontakteja pullollaan olevassa työssä – ja minä puolestani asun juuri kylän keskustan ulkopuolella, katuvalojen päättymisen jälkeen. Minun kuormitustani purkaa hiljaisuus ja rauha, vähäiset aistiärsykkeet. Ehkä tulisin hulluksi keskustassa “taloyhtiössä”. Mutta pyöräilymatka pitää olla harrastuksiin ja ruokakauppaan, töihin ja kirjastoon.

Aamen! Olen pienehköstä kaupungista kotoisin ja odottanut aikanaan kauheasti isompaan kaupunkiin muuttamista. Muutin Ouluun ja myöhemmin Tampereelle. Äitini on aina sanonut, että minulle paras paikka asua olisi rautatieasema, siellä olisi tarpeeksi ihmisvilinää 😀 Liikenteen ja ihmisten äänet ei haittaa, ne tuntuvat turvalliselta. Ja aina olen miettinyt samaa – kuinka joku voi nukkua talossa joka on keskellä ei mitään?! Olen aika minimalisti luonteeltani, tarkka ja järjestelmällinen. Selviän pienessäkin asunnossa perheeni kanssa aivan hyvin. Päädyttiin kuitenkin rakentamaan omakotitalo, ja tonttia etsittäessä minua ahdisti jokaisella Pirkanmaan vapaalla tontilla. Lopulta löytyi yksi. Matkaa keskustaan on kyllä autolla vartti, mutta bussit menee vierestä, kaupat on vieressä ja ratikkakin joku päivä ihan lähellä. Naapureita on paljon ja vieressä on hyvä leikkipuisto. Elämää on ympärillä ja naapureihin on heti tutustuttu hyvin. On yhteisöllinen meininki. Näen tämän parinkymmenen vuoden ratkaisuna, sen jälkeen muutetaan takaisin keskustaan. Hyvä kun puhut tästäkin aiheesta!

Minulle arjen toimivuus on tärkeämpää kuin nopea siirtyminen rientoihin. En pystyisi asumaan niin epäkäytännöllisesä asunnossa miltä teidän kotinne minulle näyttäytyy. Ymmärrän toki ettette koe kotianne epäkäytännölliseksi.

Introverttinä minua ahdistaisi “pakko” seurustelu liian lähellä olevien naapureiden kanssa. Tai naapureista jatkuvasti kuuluvat elämän äänet. Yksityisyys on luxusta. Lähellä keskustaa ja palveluja voi kyllä asua laadukkasti omakotitalossa.
Nimenomaan introverttinä haluan itse valita, ketä tapaan ja milloin tapaan!

Mielenkiintoinen juttu! Musta jokainen saa asua just niinkuin haluaa ja mikä tuntuu parhaalta. Itse asutaan lähiössä ja en keksi parempaa paikkaa asua. On oma pikku piha, metsä alkaa takapihalta. Lähiö täynnä lapsiperheitä ja lapset ovat kaiken vapaa-ajan pihoilla. Seuraa on lapsille ja aikuisille. Harrastukset lähellä. Keskusta 17 minuutin juna-matkan päässä jos kaupungin vilinään haluaa. Itselle keskusta asuminen tässä kohtaa olisi hankalampaa. Se rajoittaisi lasten liikkumista itsekseen pihoilla. Tai ainakaan yhtä vapaata se ei olisi. Miehen kanssa kyllä haaveillaan että eläkkeellä sit keskustaan olisi ihana päästä😊

On varmaan tosi paljon kiinni siitä, millainen kaupungin rakenne on. Meillä lapset liikkuu pihoilla, puistoissa ja lähimetsissä- jotka on ihan käden ulottuvilla, vaikka ollaan keskustan vieressä. Jopa järvet on lähellä.

Olipas kiva postaus taas 🙂 ! Tosi mielenkiintoinen aihe ja oli kiva kuulla Karoliinan ajatuksia, lisäsi ymmärrystä paljon! Itsellä kun on vähän toisinpäin, kuin Karoliinalla. Asutaan nyt taajaman ulkopuolella, “maalla” isossa ok-talossa ja myös lapsuuden olen asunut samalla tavalla ja ei-keskustassa. Sitten taas opiskeluaikana ja nuorena aikuisena asuin useita vuosia keskustassa kerrostaloissa. Ja hassua on se, että ikinä en ole täällä maalla pelännyt, en ikinä, en yksin kotona ollessa, en pimeällä, en ulkona illalla/yöllä kotipihassa. Roskiakin vien ulos ihan sysipimeässä vaikka muita ei olisi kotona ja naapurit on melko kaukana. Ja lenkille lähden pimeälläkin hiekkatielle tallustamaan. Mutta kerrostaloissa kaupungissa pelkäsin paljonkin, oli usein tosi turvaton olo enkä ikinä liikkunut ulkona pimeällä. Iltaisin kuuntelin ääniä ulkoa ja rapusta ja säikkyilin ja kurkin ikkunasta…jotenkin pelkäsin sitä, kun on niin paljon muita ihmisiä siellä, että mukaan mahtuu aina pöhköjäkin. Täällä maalla taas ajattelen, että kukapa tänne nyt tulisi, eihän tänne kukaan edes löydä tai viitsi vaivautua…;) ! Ja luonnon koen suojana ja turvana ympärillä myös. Hauska miten eri tavalla eri ihmisten mieli toimii, henkimaailman juttuja nää taitaa vähän olla 😉

Mä lähdin maaseudulta 50 km päästä Helsingistä ensin Vantaalle ja siitä stadiin 17-vuotiaana ja nautin. Maalla asuminen ei sopinut mulle ollenkaan eikä sellainen yhteisöllinen touhu ja supiseminen.
No siitä seurasi just ne puheet ja katseet, et nyt se on niin olevinaan että! Mua alettiin halveksua. Olin jotenkin huono kun en jäänyt sinne landelle hikoilemaan. Se muuten satutti, kun potkaistiin ulos piireistä, ei kutsuttu enää mihinkään häihin tms. , oma mutsini kertoi että olin niin ylpeä ettei kannata kutsua! Mä olin sama minä. Muutin työpaikkani lähelle ettei tarvinnut käyttää melkein kahta tuntia päivittäin työmatkoihin.
Asuin myöhemmin sitten Sturenkadulla ja Korkeavuorenkadulla. Sitten oli lähdettävä Haagaan, josta perheellistyttyäni muutin Kirkkonummelle. Lapsille hyvä, mutta itse en viihtynyt. Kun muuttivat pois, muutin Espooseen. Olen kotona sikäli että meri näkyy partsilta ja bright lights, big city. Eikä tarvii olla yhteisöllinen ja leikata nurtsia vuorollaan niinkuin rivarissa. Rivarissa kaikki kyttää toisiaan ja rekisteröi menemiset ja tulemiset. Ahdistuin tosi pahasti. Mut otettiin vielä silmätikuksi, vaikka en nähnyt siihen syytä. Se kai riitti, että asuin 80 nelkussa yksin, kun muissa kämpissä asui joku 4-5 henkilöä ja koira.
Hyi olkoon. Saattaa olla, että hakeudun vielä Eiran kulmille …
Ei ole ikävä maalaismaisemiin. Ei edes minkäänlaisille mökeille.

Oli todella yllättävää, että joku tai jossain piireissä ajatellaan näin perheellisten asumisesta. En ole koskaan ajatellut, siis ihan tosissaan ikinä, että joku tietty asumismuoto olisi perheellisille enemmän oikein kuin toinen. Tai, että siitä annettaisiin jollain tavalla sellaista käsitystä. Olen aina ajatellut, että meillä ihmisillä, myös perheellisillä on erilaiset tarpeet, toiveet ja halut. Elämältä, asumiselta ja kaikelta muilta. Jokainen tallaa tyylillään.
Toivottavasti jokainen osaa olla tyytyväinen omaan elämää ja tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka on hyviä juuri omiin tarpeisiin.

Samaa mieltä. En ole koskaan kokenut keskusta-asumistamme kyseenalaistettavan, enkä ole ikinä ajatellut että siinä on mitään poikkeavaa – tunnenhan enemmän kaupunki- kuin lähiöperheitä. Kuplissa kai me kaikki eletään.

Samaa mieltä. Kun itse olet sinut omien elämänvalintojesi kanssa ja onnellinen tekemistä ratkaisuista, ei muiden ratkaisut herätä kummaksuntaa enkä koe että kukaan arvostelisi minun valintojani. Arvostetaan toisten valintoja, koska jokainen tekee ne eri lähtökohdista ja elämänhistoriasta johtuen.

Tampereen Käpylä! <3 omakotitaloasumista 2 km Stockalta, täällä saa molempien parhaat puolet. Omat pihat = oma rauha, mutta erittäin mukava "kylä", mutkatonta seuraa saa niin lenkille, puistoon tai kahvikutsuja jos haluaa seuraa. 🙂

Ihan totta puhut ja tunnistan itseni. Rakastaisin asua omakotitalossa mutta vihaan myös sitä että tapaamisia pitää sopimalla sopia ja lasta sitten kuskata johonkin. Niin helppoa vaan mennä ulos ja kohdata ihmisiä siinä hetkessä. Ei onni tule isoissa neliöissä vaan siellä missä on hyvä olla. Missä ulkotilat tuntuu luonnollisesti kodin jatkolta.

Minulla on kokemusta molemmista. Asuimme aiemmin lasten kanssa Helsingin ydinkeskustassa, nyt hyvin pienellä paikkakunnalla isossa omakotitalossa jonka keittiön ikkunasta näkee vain metsää ja peltoa.
Sanoisin että molemmissa asumismuodoissa on puolensa. Helsingistä kaipaan ihmisiä, ja sitä että en koskaan tuntenut oloani yksinäiseksi. Kaipaan sitä miten lapsille oli aina leikkikavereita, ihmiset oli avoimia ja vaikka oli kuinka huono yö takana, niin viimeistään ”tuntemattomat” puistokaverit piristi aamun. Lainausmerkit siksi, että en tutustunut kaikkiin kovin syvällisesti, mutta silti heistä tuli tärkeä osa vauva- ja taaperoarkea.
Nykyisessä talossa koen ajoittain yksinäisyyttä. Leikkipuistot ammottaa tyhjyyttään, tosin niissä ei tarvitse enää juurikaan olla. Jokainen viettää aikaansa vain omilla pihoillaan, jotka varustellaan tismalleen samanlaisilla trampoilla ja hiekkalaatikoilla. Toki tämä on varmasti aluekohtaista, mutta väittäisin että yhteisöllisempää on keskustassa kuin taajamissa.

Isossa talossa saamme kuitenkin rauhaa ja tilaa, ja vietämme paljon aikaa perheen kesken. Pelailemme enemmän kuin ennen, vietämme pitkiä iltoja läheisten kanssa ja hyggeilemme kotona. En osaa kuitenkaan sanoa kumpi asumismuoto on parempi. Jos saisin valita, ottaisin molemmat. Kompakti keskusta-asunto ja talo hieman syrjemmällä. Vappu Pimiällä on minun unelmakombo, kerrostalo Helsingin keskustassa ja mökki Salossa. Sen voisin ottaa 🙂

Toisaalta joku voi tuntea kaupungissa juuri yksinäisyyttä, näet vaan kaikkialla ihmisiä, jotka hengailevat toisten kanssa. Mulle mikään kontakti ei oikein tunnu mitenkään luontevalta, meen ihan puihin, jos joku alkaa mulle juttelee leikkipuistossa ja sit se on aina väkinäistä ja outoa. En tiedä onko totta, mutta tästä sai ehkä vähän kuvan, ettet ole ehkä koskaan ole oikein kokenut yksinäisyyttä.

Mä on todellakin keskusta-asuja ja viihdyn kyllä meidän puutalossa, mut jotenkin ei niillä lyhyillä kontakteilla muihin ole oikein merkitystä, jos ei ole niitä läheisiä ympärillä tarpeeksi. Ei se päivää sille toiselle äidille välttämättä ole Jee saan valita seuraa, vaan hitto tää oli taas mun päivän ainoa kontakti ja sekin oli tyyliin hyvää päivää. Ja siihen on taas tyydyttävä.

Mut joo koen kans, et kaupunkielämä ja pienet neliöt on ainakin just nyt se, mitä me halutaan. Kaupungit on ihania! 😊

”Ulkona törmää ihmisiin spontaanisti ja aikaa vietetään luontevasti sen oman arjen keskellä. Ei tarvitse leipoa pullaa vierailulle ja siivota kotia, vaan voi vaan turista pölähtäneenä hiekkalaatikolla ja joku tuo lapsille kaapista pillimehut ja kylmät nakit. Kaikki tapahtuu luonnollisesti ja ihmiskontakien saanti on kynnyksetöntä. Se on musta yhteisöllisessä keskusta-asumisessa mieletön plussa, josta harvoin oikeasti edes puhutaan. ”

Tää olis taas mun painajainen. Oma talo ja oikeasti OMA piha on ihana just siksi, ettei sinne tunge kukaan – varsinkaan naapuri – nakkien kanssa. Työpäivän jälkeen mulle teettää työtä ja tuskaa edes tervehtiä naapuria, jos sattuu samaan aikaan vaikka postilaatikolle. Ei puhettakaan, että haluaisin puhua kenellekään. Perhevapailla sai onneksi valita. Olla kotona, omalla pihalla. Tai sitten mennä vaikka jumppaan, jossa oli muitakin äitejä. Ja ainakin meidän perhelähiössä on muita ihmisiä esim puistossa. Itse koen että tällöin on nimenomaan valintaa se, haluaako olla yksin vai verkostoitua. Perhekerhoon oli kiva mennä, jos oli.

Musta taas epäkäytännöllinen pieni keskustakoti olisi pienten lasten kans kamala. Tilaa, kaikilla omat huoneet ja vielä vierashuonekin on ollut mun ja meidän mielenterveyden kulmakivi.

Kiva kuulla asumisesta tästä vinkkelistä katsottuna!
Oma kokemus on vahvasti se, että maaseutu- ja taajama- asumista hehkutetaan ns. oikean ja aidon perhe- elämän kontekstina.
Mulle olisi valtava henkinen takaisku joutua taajamaan. En viihdy mökeillä ja syrjässä asuvien tuttavien luokse on vaivalloista mennä. Mulle kaupunki edustaa toimivia rutiineja ja autonomiaa (hieman Tamperetta pienempi, varsin elinvoimainen kaupunki kyseessä). Asutaan omakotitalossa miehen toiveesta, mutta samalla mun mieltymykset täyttyy, koska fillarilla pääsee kotoa kaikille asioille muutamissa minuuteissa. Työt, koulut ja lasten harrastukset on kaikki 1-3 km säteellä. Ja tänä kesänä ehdin pari kertaa fillaroida ihan spontaanisti pariin ihanaan kahvilaan kuohuviinille, istua rauhassa, katsella ohi kulkevia ihmisiä! En kaivannut seuraa, se valittu yksinäisyys kesäisen kaupungin keskellä tuntui etuoikeutetulle.

Jos kyset keneltä tahansa noilta keskustan lapsiperheeltä, kuinka usein he kuulevat ihmettelyä siitä, ”miten te nyt lasten kanssa keskustassa ja noin pienissä tiloissa asutte”, saat vastauksen kysymykseesi.

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X