Mä olen seurannut tällä viikolla ilolla Peppi Puljujärven ja esimerkiksi Milja Niemisen keskustelua plus-kokoisten naisten näkymisestä (tai ennemminkin näkymättömyydestä) mediassa. Ihanaa, että naiset uskalsivat tuoda asiaa esille! Milja puhui myös pitkät ja tosi mielenkiintoiset storyt siitä, miten ymmärsi jossain vaiheessa elämäänsä, että vaatekaupoista ei tosiaankaan löydy vaatteita kaikille. Että on olemassa iso osa yhteiskuntamme ihmisiä, joille kaupoista ei löydy lainkaan kokoja.
Miljan storyt sai palaamaan mun mieleen muutaman kauppareissun kuukauden takaa. Mä mietin tosi kauan, voinko – onko mulla ylipäätään lupa – puhua tästä asiasta. Ymmärrän hyvin, että täytän jo pelkästään mun koon ja ihonvärin mukaan jo niin hyvin länsimäisen kauneusihanteen vaatimuksia, että olisi tekopyhää marssia body positive-lippu (tai joku muu lippu) kädessä kertomaan, miten yhteiskunnan tulisi muuttua ja kuinka just minua kohdellaan väärin. Kuitenkin – ilman, että huomio viedään niiltä kuuluville – mä haluan jakaa ajatuksia lisää tästä aiheesta. Ihan vaan siksi, että ne ulkonäköpaineet ja juurikin vaatekauppapainajaiset koskee niin monia meistä. Myös meitä, joiden BMI ilmoittaa, että olemme normaalipainoisia. (Oikeasti en ole laskenut mun BMI:tä, mutta olettaisin näin).
Mä olen ollut koko ikäni normikokoinen. Moni sanoisi varmasti hoikka. Parikymppisestä kaksosten odotukseen asti mä olen ollut jopa – näin jälkikäteen katsottuna – hyvinkin laiha. Kun sitten sain meidän pienet tytöt pari vuotta sitten ja painoin pitkään synnytyksen jälkeenkin reippaasti yli 70 kiloa (olen 165cm pitkä), havahduin ensimmäisen kerran siihen, millaiset yhteiskunnan odotukset painon ja esimerkiksi synnytyksen jälkeisen palautumisen suhteen oli. Mulle pienikokoisuus oli tavallaan vahingossa liittynyt mun identiteettiin ja sitten kun en enää ollutkaan aivan kirppu, tuntui, kun en tietäisi, miten toimia. Sain myös välillä – en usein, mutta mun sen aikaiseen mielentilaan nähden tarpeeksi usein, kommentteja ja kyselyitä Instagramissa siitä, koska alkaisin pudottaa “söpöä raskauspömppöä” tai milloin aion alkaa taas urheilla. Nekin kommentit, joissa kerrottiin, että olen nyt kauniimpi, kuin minulla on “vähän lihaa luiden ympärillä” tai “kasvot hehkuvat, kun et ole enää niin laiha”, tuntuivat iskuille.
Kommenttien jälkeen pahinta synnytyksen jälkeen olivat vaatekaupat. Ja on monella tapaa edelleen. Nimittäin aina, kun olen saanut puhuttua itselleni kauniisti, ettei mun tarvitse olla enää 20-vuotiaan Karoliinan mitoissa, joku paska ja epäonninen housunostoreissu romuttaa taas armolliset aatokset. Olen jo pari kertaa näiden vuosien aikana päässyt balanssiin itseni ja uuden kokoni ja mahamakkaroideni kanssa (ja kirjoittanut siitä ehkä jopa blogiin), mutta sitten epärealistiset ajatukset palaavat uudelleen mieleen. Tilanne on superhämmentävä – mä olen kuvitellut liki 35 vuotta, että mä suhtaudun itseeni kivasti juuri sellaisena kun olen. Että mä en ole laihdutuskuurityyppi. Että mulla on hyvä itsetunto. Noh – helppohan se on ollut, kun on mahtunut vaatteisiin kun vaatteisiin.
Mä olen pienten syntymän jälkeen yrittänyt saada itselleni hyvää oloa sillä, että en pidä mitään tavoitevaatteita kaapissa, vaan myyn ne pois ja ostan niiden tilalle sopivia vaatteita. Varsinkin farkut on tuntunut tosi haastavalle konseptille uuden painon, “uuden” mahan ja endometrioosi- ja IBS-turvotuksen kanssa. Mulla oli taannoin aivan epätoivoinen ja lopulta itkuinen kauppareissu farkkuosastolla, kun yritin ostaa farkkuja Gina Tricotilta, Zarasta ja Lindexistä, josta ennen pienten syntymää löysin kivoja housuja. On totta, että mun ympärysmitalle löytyy farkkuja noista kaupoista, mikä on tietysti kiva asia, eikä kaikille itsestäänselvyys. Mutta kyllä se söi itsetuntoa tosi paljon, että lopulta se koko, joka mun mahan kohdalta tuntui kivalle, oli lahkeista valehtelematta 30 senttiä liian pitkät. Muutenkin hämmennyin vaatteiden kokolappuja, vaikka tiedän senkin, ettei niitä pitäisi tuijottaa. Mietin, miten kasvavat nuoret voivat tuntea olonsa hyväksi ja sopivaksi, jos minäkin meinasin saada romahduksen siitä, että olen Large tai ExtraLarge. Ei ollut siihen asti tuntunut niin largelle, mutta yhtäkkiä aloin epäillä, olenko large ilman, että olen itse sitä tajunnut.
Peppi ja Milja (ja sen jälkeen moni muut) puhuivat Instassa siitä, että mediassa tulisi näkyä kuvastoa, jossa olisi erikokoisia ja erimuotoisia ihmisiä. Se on varmasti mitä tärkeintä plussakokoisille, mutta se tekisi hyvää – olisi välttämätöntä – ihan meille kaikille. Sitä kautta, että jokainen meistä näkee kaiken kokoisia ihmisiä lehtien kansissa, kaikenvärisillä ihoilla, auttaa meitä katsomaan itseämme ja muita armollisemmin. Ajattelen, että sitä kautta me voidaan olla toistemme tukena paremmin ja tarkastella myös omia asenteitamme liittyen ihmisten kokoon. Miten puhumme erikokoisista ihmisistä? Miten suhtaudumme rekrytoinnissa erikokoisiin ja -näköisiin ihmisiin jne? Ja mä uskon, että tällainen puhe ja erilaiset kuvat voi oikeasti muuttaa maailmaa. Sen huomaa jo siitä, että ne vitsit, joille ennen on naureskellut vaikka Frendien jaksoissa, tuntuu tänä päivänä usein tökeröille. Silloin oli hauskaa Monican pulleus teini-iässä tai Chandlerin isä. Omituista, kun nyt ajattelee.
Mä seuraan Instassa montaa plussa-aktivistia, koska koen, että ei-langanlaihojen mallien tuijottelu toimii mullekin tosi isona tsemppinä. Se on ikään kuin todistusaineistoa sille, että voi olla kaunis, ihana, seksikäs, tyylikäs ja vaikka sun mitä, vaikkei housujen tuumakoko olisi 26. Ja tämä on jo iso asia, kun on kasvanut aikuiseksi maailmassa, jossa Kate Moss oli se, jolle jokainen meistä millenium-vuosien teineistä halusi näyttää.
Tässä liitteenä kolme kuvaa mun tämän päivän IG-yhteistyöstä ihanan Palmrothin kanssa. Kuvien välissä oli aikaa ehkä 10 minuuttia. Silti epäröin julkaista kahta takkikuvaa, koska…noh…en näyttänyt niissä yhtä hoikalle kuin mekkokuvassa. Sairasta tämä maailma! Olisi ihanaa sanoa postauksen lopussa, että NYT olen valaistunut ja riisunut kaikki ulkonäköpaineet harteiltani, mutta eihän se niin mene. Mutta toivoa on, että joku päivä — minä tai tyttäreni — eivät enää koe tällaisia paineita. Mutta sen eteen on tehtävät töitä. Ja vaikka kuinka “some-hömppä” niin monia ärsyttääkin, on some parasta, mitä tälle asialle on tapahtunut varmasti puoleen vuosikymmeneen. Somessa nimittäin kuka tahansa voi ottaa alustan haltuun ja tehdä oman osansa sen hyväksi, että kaikenkokoiset ja -näköiset ihmiset pääsevät esille.
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Kommentit (11)
Kiitos kun kirjoitat ja tuot esiin tämän aiheen. Tuskin on montakaan naista, joka olisi täysin tyytyväinen kokoonsa ja ulkonäköönsä. Ja oman koon löytäminen vaatekaupoilla on haastavaa suurelle osaa neistä.
Itse olen ylä- ja alakropaltani eriparia. Myös ikä on tuonut kroppaan muuttoksia. Luonnolliset muutokset alkaa vähitellen ajan kanssa hyväksyä. Silti on kyllä yllättänyt se miten tiukassa on aiempi, nuorempi identiteetti ja kuva itsestä.
Oma haasteeni on se, että kun takapuoli saadaan housuihin, vyötärö on valtavan väljä. Pystyn kaventamaan vyötärön kahdella saumalla selän takaa vyötäröltä. Koneella hurahtaa muutmassa minuutissa. Ja yläosan valitsen aina kokoa pienempänä kuin farkut. Tämän kanssa mennään ja toimii hyvin.
Korkea kynnys on mennä uikkareissa yksin rannalle. Ystäväporukassa toki mennään eikä ajatella ulkonäköä. Tällainen olen ja ystävät ja läheiset ovat aina hyväksyneet.
Tärkeitä pohdintoja, kiitos näistä!
Nyt on vika ehkä ollut vika myös liikkeissä, mistä farkkuja yritit ostaa. En usko, että Gina Tricotilta tai Zarastasta voisi moni aikuinen nainen farkkuja ostaa vaan koen noi teinimuotipaikoiksi teinien vaatekokomitoituksella. Oon itse normaalipainoinen ja hoikka, mutta sen verran löytyy takamuksesta ja lantiolta muotoja (synnyttäneenä ja keski-ikäisenä) etten kyllä noihin paikkoihin menisi farkkuja etsimään. Farkuthan on sitä paitsi just hyvät siitä syystä, että niistä löytyy helposti vyötärö- ja lahkeenpituusmitallisia yksilöitä myös (paitsi ehkä noista teinivaatekaupoista?). Näin ollen farkkuja on helpompi ostaa kuin mitään muita housuja! En ole ostanut mitään farkkuja normivaatekokomitoituksella tyyliin M, L (jotka on mun normivaatekokoja) sitten nuoruusvuosien, enkä todellakaan usko, että sellaisia niillä mitotuksilla voisin ikinä ostaakaan. Aina olisi joko liian tiukka vyötärö/lyhyet lahkeet tai muuta yhtä raivostuttavaa. Tavallisten housujen ostaminen on juurikin sitä kun mulla on pitkät jalat, mutta toisaalta just sitä takamusta ja lantiota niin ettei mitkään pienet koot millään mahdu yläkropasta. Mun normifarkkukoko on vyötäröstä 30/31 ja lahkeet 34. Suositukseni siis Karoliina sinulle on, että siirryt etsimäään farkkuja aikuisten kauppoihin ja sieltäkin katsot vain vyötärö+lahkeenmittamitalla varustettuja farkkuja:) Mitään liikkeitä en tosin osaa suositella, koska itse tilaan farkkuni netistä kun tiedän mikä merkki ja mikä koko mulle sopii. Mitään nettikauppa mainostamatta tilaan sellaisista missä on montaa eri merkkiä myynnissä ja voi tilata myös lastenvaatteita samalla. (En vain jaksa missään kaupoissa pyöriä ja vaatteita etsiä niin siksi pakko tilata netistä.)
Samaistuin kyllä kirjoitukseen. Itselläni kipuilun kohteena ovat olleet ikääntymisen tuomat muutokset, erityisesti kasvoissa. Itsekin olin aina nuoruudessani se, jota luultiin nuoremmaksi kuin oikea ikäni oli, ja siitä nuoruuden vaikutelmasta tuli jotenkin osa minua. Nykyään minua joissain asiakaspalvelutilanteissa luullaan oikeaa ikääni vanhemmaksi. Se ottaa koville. Asiaa ei muutenkaan helpota se, että ikääntynyt nainen jotenkin piilotetaan yhteiskunnassa. Esimerkiksi mediassa on enimmäkseen ikääntyneistä naisista esillä näitä “ikäisekseen nuorekkaita”, mutta harvemmin niitä, joilla ikääntyminen oikeasti näkyy. Miehillä taas esimerkiksi harmaantuminen nähdään tyylikkäänä. Anteeksi tämä paatos! Kirjoitus vain sohaisi arkaan paikkaan, mikä siis ei ole sinun vikasi missään muodossa. 🙂 Mukavaa viikonloppua kaikesta huolimatta! 🙂
Minullakin farkkujen, housujen ynms. pitää olla mukavuus. Ja tietysti kestävyys. Itse kuulun plus-kokoisiin ja joskus on vaikea löytää kokoja. Ikäväksi tekee vielä se, että on kipusairaus, joka vaikeuttaa pukemista. Ja kahden aikuisen lapsen synnyttäneenä, myös jalat on muuttaneet muotoa. Minulla on parit hyvät ns. mekkosaappaat ja kengät. Mutta arkikengissä olisi parantamisen varaa. Sekä sukat, minulla on kuivat jalat ja turvonneet. Rasvaan päivittäin, mutta sukat ei kestä, vaan on pian reikiä. Onko sinulla ehdotuksia laadukkaista ja kestävistä sukistä. Ne myös palelee. Johtuu kait vaihdevuosista, joihin on lääkitys.
Eka housuasu jossa vaaleanpunainen neule on aivan ihana ja näytät siinä upealta! 😍
Ja housujen osto on täälläkin tuskaa, olen ollut ”aina” kurvikas ja hoikka ja housujen osto ollut todella vaikeaa. Nyt lapsen saamisen myötä vyötärö-lantio-suhde on hieman tasaantunut, mutta en edelleenkään meinaa saada konttoria mahtumaan housuihin ja kun saan, vyötärön kohta on liian iso…
Itsekin tyttären äitinä ketuttaa, että tuntuu ettei oikein kukaan tuntemani nainen löydä housuja. Kun tämä kertoo eniten vaateteollisuudesta ja mitoitusten puutteellisuudesta, eikä siitä, että meissä naisissa olisi jotain vikaa. Mutta koita tätä nyt opettaa omalle tyttärelle samalla, kun itse ei löydä edes sopivia housuja ilman, että kaikki on käytettävä ompelijan kautta muokattavana 🙄
Joissakin vaatekaupoissa osa mallinukeista on vaihdettu tavallisen muotoisiin ja kokoisiin- onneksi! Koon 32 omaavia 170cm+ pituisia naisia on länsimaissa varmaan muutama prosentti- vaateteollisuus mitoittaa siis tuotteet poikkeusyksilöille. Miksi näin on vielä vuonna 2021, jaksan ihmetellä…
Minulla on BMI on 19.4 ja olen lyhyt. Mitään merkittävää ylimääräistä ei ole vatsalla tai lantiolla. Silti en ole koskaan aikuisiällä mahtunut koon S sukkahousuihin tai alushousuihin. Ja noi GinaTricotin farkkukoot- huoh!
Massatuotannossa ei tietenkään oteta huomioon erilaisia kehon mittasuhteita, mikä aiheuttaa tarpeetonta vääränlaisuuden tai epämukavuuden kokemusta, elleivät ihmiset rohkeasti kyseenalaista nk. “standardimitoituksia” (jotka ovat siis ennen kaikkea illuusio!).
Kiitos tästä postauksesta! Pidän siitä, että myönnät, ettei tosiaan sitä valaistumista ole tullut, vaan vielä tämänkin ikäisenä tulee huonot hetkensä.
Toinen mikä itseä hämmästyttää on lasten vaatekoot!
Kävimme tyttären kanssa ostamassa uusia syys vaatteita, tytär kokeili ainakin 10 eri mallista farkkuparia, eikä yhdetkään istuneet tai sopineet. Nelosluokkalainen väänsi itkua pukukopissa ja tunsi itsensä pullukaksi, kun ei housuja löytynyt kauppa toisensa jälkeen.
Ei, tytär ei ole ylipainoinen, vatsan seudulta hieman pyöreä, mutta täysin ns. normaalin kokoinen, housut on suurin osa slimfittejä, eikä todellakaan ajateltu, että lapsetkin on eri mallisia ja muotoisia, yritä sitä nyt sitten selittää lapselle joka itkee peilikuvalleen.
Jotenkin hullunkurista, pikainen googlailu ei tehnyt itseäni yhtään viisaammaksi, eikä siis olla vieläkään löydetty farkkuja joissa lapsi tuntisi itsensä mukavaksi. Ei ihmekkään jos aikuisilla on kovat paineet jos ne paineet mahtua ketjuliikkeiden vaatteisiin alkaa jo lapsena.
Samaa mieltä!
Ihan sama kokemus! Tytär on hoikka (”ihannekäyrän” alapuolella), mutta monet housut on silti liian tiukat. Hoikan pojan kohdalla ongelma on melkein päinvastainen eli housut liiankin väljiä. Meidän kokemuksen perusteella sukupuoliero on siis melkoinen.
Touche! Minun teini-iän trauma farkkujen ostosta äitini kanssa on edelleen voimissaan. Koin ensinnäkin, ettei äitini ollut hieman pyöristyneeseen ulkonäkööni tyytyväinen. Sitten, myyjä arvioi silmämääräisesti, että olen jotain tiettyä kokoa, jonka jälkeen hän tuo housuja koppiin sovitettavaksi. Miten kamalalta se tuntuikaan, kun jouduin vielä tyyliin neljänsien housujen kohdalla sanomaan, että ”ei oo hyvät, ei nämä mahdu”. Osittain tämän kokemuksen vuoksi en edelleenkään pidä farkuista. En pidä siitä miltä ne päällä tuntuu ja miltä niissä näytän.
Nykyisin käytänkin vain strech-farkkuja, joissa on niin mukava olla kuin farkuissa ylipäätään mahdollista on.