Näin jonkun seuraamani ihmise IG:ssä viime viikolla quoten, jonka pääajatus oli se, että “muistatko, mistä haaveilit viisi vuotta sitten. Huomaatko, että elät nyt sen aikaista unelmaasi.” Vaikka elämä ei aamusta iltaa unelmalle toki tunnukaan, quote sai minut hämmästymään, koska se osui niin ytimeen. Viisi vuotta sitten elettiin syksyä 2017. Olin asunut hetken vasta Tampereella, ja etsin selvästi vielä paikkaani niin maantieteellisesti, töiden osalta kuin ihmisenäkin. Viidessa vuodessa on tapahtunut aivan mielettömästi – avioliitto, kaksi lasta, koti, ihan uudet työkuviot, paljon uusia ystäviä ja moni sellainen kehitysaskel mun oman pään sisällä, mitä ei varmasti ainakaan näin ruudun välityksellä huomaa. Eipä syksyllä 2017 olisi uskonut, mitä kaikkea yksi viiden vuoden periodi tuo tullessaan.
Mä olen arkisella tasolla, lyhyillä tähtäimillä, suunnitelmallinen. Ennakoin lasten iltapesut ja synttärijuhlat ja viikon työtapaamiset, mutta isojen linjojen kanssa en ole koskaan osannut tehdä tarkkoja suunnitelmia. Ehkä se johtuu siitä, että ajattelen, ettei isoihin linjoihin lopulta voi kauheasti vaikuttaa. Tai minun elämässäni ainakin kaikista suurimmat asiat – puolison tapaaminen, työ ja koti – on löytynyt ihan sattumalta ilman, että asiaa olisi voinut edes suunnitella. Olen kyllä kova haaveilemaan, ja toden totta haaveilin viisi vuotta sitten monesta nykyhetken asiasta, mutta en ole ajatellut, että haaveilu voisi tuottaa “tuloksia”. Ne asiat, joihin tähtään ja joihin teen kovasti töitä, on jotenkin konkreettisempia.
Joskus sanotaan, että kannattaa varoa, mitä toivoa. Olen alkanut mehustella ajatusta, että tekisin jonkinlaisen toivelistan viiden vuoden päähän. Millaista elämää haluaisin elää syksyllä 2027? Olisin silloin 42-vuotias. Esikoinen lukion tai amiksen toisella luokalla (OMG) ja kaksosetkin jo tokaluokkalaisia. Ajatus haavelistasta tuntuu hullulle, innostavalle ja kutkuttavalle. Ja, jos totta puhutaan, jotenkin pelottavalle. Ehkä en halua tehdä haavekarttoja siksi, etten halua pettyä. On helpompaa ottaa hyvää vastaan, jos se tulee ikään kuin yllätyksenä. Itse asiassa kaikesta arkisuudestani huolimatta mä haluan jättää monet asiat kohtalon käsiin. Mun tapauksessa kohtalo on yhtä kuin Jumala, ja siksi ajattelen, ettei mun ihmisenä tarvitsekaan ihan kaikkea itse aikatauluttakaan, koska suunnitelmat on jo kirjoitettu anyway valmiiksi.
Ja toisaalta – mulla on arjessa tapana ennakoida asioita niin, että mietin lounaalla jo lounaan jälkeistä työlistaa ja iltapalalla lasten nukuttamista. Työelämässä ennakointi on ehdoton vahvuus, mutta siviilielämässä ennakointi voi helposti vielä pohjaa hetkessä nauttimisesta, jos sen kanssa ei ole tarkkana.
Ehkäpä isojen haaveiden ääneen sanomisessa pelottaakin se, että ei enää sitten näkisi, mitä upeaa ja ihanaa vallitsevassa hetkessä on. Varsinkin viime vuosina elämän rajallisuus on tuntunut niin konkreettiselle, että en halua elää päivääkään sit ku -elämä.
Jos saan oman pääni sisälle rauhan sen suhteen, että voin yhtä aikaa tehdä isoja pitkän tähtäimen suunnitelma JA elää hetkessä, kaivan esiin muistikirjan haaveilen hetken seuraavan viiden vuoden matkasta. Mun alitajunta tarjoaa jo tätä juttua kirjoittaessa muutamia haaveita, mutta en ihan vielä uskalla edes ajatella niitä. Saati kirjoittaa ylös. Edes itselleni.
Mistä sä haaveilit 5 vuotta sitten? Onko haaveet toteutunut? Myös kaikki kokemukset tavoitelistoista ja unelmakartoista kiinnostaa!
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Kommentit (4)
Hei!
Kiva postaus, kiitos siitä. Omat noin viisi vuotta sitten unelmakarttaan kirjatut unelmani olivat mm. journalismi- ja suomen kielen opinnot, kirjoittaa kirja tai ainakin aloittaa sen kirjoittamista, perustaa blogi, saada vakipaikka opettajana, pitää joskus virkavapaata niin, että pääsisin Välimeren kohteita kiertämään perheen kanssa vaikka kolmeksi kuukaudeksi. Haaveilin myös siitä, että esikoinen pääsisi opiskelemaan haluamaansa paikkaan. Kaikki paitsi viimeksi mainittu pitkä loma ovat toteutuneet. Uskon, että kun unelmansa sanoo ääneen ja ne kirjoittaa ylös, alkaa tapahtua – niistä tulee ikään kuin tavoitteita.
Minna
Viisi vuotta sitten haaveilin pysyvästä kodista lapsille. Oltiin juuri menetetty kotitalomme ja hyvin suuri osa irtaimistosta. Asuttiin hirveässä väliaikaisasunnossa. Olin kiitollinen, että kaikkein tärkein eli perhe oli säilynyt, mutta silti vahvasti haaveilin, että saadaan kiva koti, uudet kalusteet. Nyt viisi vuotta myöhemmin meillä on kiva koti kalusteineen. Meitä on tullut sittemmin yksi lisää ja se haave oli jo kauempaa kuin viiden vuoden takaa. ❤️ Niin kiitollinen!
Oltiin joku vuosi sitten kaveriporukalla unelmakartta työpajassa. Se oli ihanaa! Siellä ohjattiin miettimään asioita vuoden päähän, mutta itellä ajatukset harhaili pidemmän matkan päähän. Unelmakartasta tuli sitten semmoinen vähän pidemmän aikavälin haave/haaste. Yksi ystävä, joka teki säntillisesti lyhyen aikavälin haaveita, kertoi myöhemmin, että kaikki unelmakartan asiat oli toteutunut.
Muistan, kun meillä oli elämässä vaikeat ajat, ruuhkavuodet, huolia ja olimme jaksamisemme rajoilla. Pahin oli viitisen vuotta sitten. Silloin tällöin otimme mukaan yhdet olutpullot ja ajoimme sellaiseen salaiseen, syrjäiseen haaveilupaikkaamme. Siellä purimme mieltämme ja haaveilimme ja suunnittelimme, että jospa helpottaisi sittenkin….
Ne haaveet toteutuivat. Elämä helpottui, muutama iso ongelma ratkesi, valo tuli takaisin elämään. Hassua, muttemme enää ikinä ajaneet sinne salaiseen paikkaamme, enkä haluaisikaan. Se jäi sinne, siihen aikaan.
Nyt taakse katsoen vahvin muisto jäi siitä, miten päättäväisesti olimme yhtä niiden vuosien aikana.
Omien ruuhkavuosieni pahin jakso alkoi noin 5 vuotta sitten myös. Ehkäpä pari edellistä vuotta oli enteillyt sitä kiirettä ja tekemisen määrää. Aina kerrotaan, miten raskasta ruuhkavuosissa on, kun lapset ovat pieniä. Omien ruuhkavuosieni raskaimmat hetket vietettiin murrosikäisten lasten intensiivisten harrastusten tukemisessa ja asioiden hoidossa. Kyllä, valo tuli meillekin, sillä vuonna 2021 nuorin lapsi muutti pois kotoa. Ja jälleen ollaan uuden edessä. Kuitenkin niin eri tilanteessa, kuin silloin, kun esikoinen syntyi. Ikää on nimittäin karttunut ja sen kyllä tuntee. Silti toki terveys on säilynyt. Ja upeinta on, että kaikki voivat hyvin.