Jos et aloita, mikään ei muutu
Mä aloitin kesäkuussa puolen vuoden sapatin mun palkkatöistä. Siihen asti olin tehnyt vajaat kaksi vuotta kuusipäiväistä työviikkoa, jonka aikana hoidin palkkatyön, että oman yrityksen asiat. Normiviikkoina järjestely toimi hyvin – työ on mulle osin kuin harrastus, koska nautin molemmista hommista niin paljon, eikä mulle ole ongelmia tehdä hommia viikonloppuisin tai iltaisin. Mutta lasten sairastellessa paljon mua kuormitti valtavasti se, että olin jatkuvasti kolme askelta perässä mun työlistasta. En halunnut elää niin.
Asian myöntäminen itselleni, ja sen jälkeen konkreettisten toimenpiteiden tekeminen tuntui aluksi ylitsepääsemättömältä. Nyt kun sapattia on kestänyt kaksi ja puoli kuukautta, ihmettelen, mikä muutoksen tekemisessä oli muka niin vaikeaa. Lopulta asiat järjestyivät. Maailma pyörii, yritykset pyöri ja oma elämä myös.
Kun tein päätöksen sapatista, ja se ilokseni minulle myös myönnettiin, huomasin, että minusta tuli kuin vahingossa sapattilähettiläs. Vaikken tässä puolta vuotta leijukaan meditoimassa, kyllä kahden työn sijaan yhden työn tekeminen on luksusta. Se tuo meidän perhe-elämään sellaista väljyyttä, joka heijastuu kaikkialle – yhden työn kuviot kun on helpompi sovittaa sellaisiin päiviin, kun tapahtuu jotain yllättävää; lapsi sairastuu, miehellä on työreissu tai kun halutaan olla myös sunnuntaisin ihan vain perheen kanssa ilman, että äidin täytyy istua tietokoneella.
Tällaisen henkisen kuorman keveneminen on kai näkynyt ulos päinkin, koska niin tutut kuin tuntemattomatkin ovat alkaneet puhua minulle erilaisista elämänmuutoshaaveistaan. Moni murenee töiden alle ja tosi monen puheissa kuuluu konditionaali. Pitäisi pitää itsestään parempaa huolta, pitäisi nukkua enemmän, pitäisi lopettaa ylityöt, pitäisi vaihtaa työpaikkaa, pitäisi jutella parisuhdeasiat kuntoon, JOS VAIN OLISI AIKAA. Yksi ystävä laittoi mun instavideoon kommentin: “Mä haluan ton naurun kanssa. Samaa ainetta tänne kiitos.” Tiesi kyllä, että mun aine oli stressitasojen lasku. Tässä ilmainen vinkki – harvalla nykyihmisellä on aikaa, jos sitä ei järjestä!
Joskus sanoo, että ystävänä on tärkeintä se, että kuuntelee. Ja se onkin niin! Mutta kyllä mä olen puskenut nyt mun läheisiä eteenpäin omissa haaveissaan ja hölläilyissään, jos olen nähnyt, että ihmiset on liian ahtaalla elämässään. On ollut helpompi löytää ratkaisuja näin “valaistuneena”, kun on itsekin käynyt läpi sen vaiheen, jossa kuvitteli, ettei mitään ratkaisuja ole olemassa. Aina on. Mutta aina muutos vaatii aloituksen. Jokaisella, oli kyse sitten mistä tahansa muutoksesta, täytyy lusia ensimmäinen kerta, ensimmäinen tunti, ensimmäinen päivä ja viikko. Mitään ei voi muuttaa, jos ei aloita muutosta. Kuulostaa elämäntapaoppaalle, ehkä se onkin vähän sitä samaa jargonia, mutta toimii mulle.
Mä olen aloittanut tänä vuonna useita uusia asioita mun elämässä. Joskus sanotaan, ettei saa aloittaa liian monta asiaa yhtä aikaa, mutta itse olen kokenut noiden asioiden tukevan ja innostavan toinen toisiaan. Noista asioista somessa on ollut esillä liikunta ja töiden kevennys ja voin sanoa, että muutokset kummassakaan ei ole ollut aluksi helppoja. Mutta niin wörttejä.
Kerro tänne kommenttiboksiin (tai ystävälle tai vaikka ihan itsellesi), mihin asiaan haluaisit elämässä muutoksen. Ja mikä sua estää tekemästä muutoksen. Monesti noiden asioiden ääneen sanominen auttaa jo alkuun. Moniin asioihin maailmassa ei voi vaikuttaa, mutta ainakin yhtä moniin voi, jos uskaltaa vain aloittaa.
Mä kerron yhden uuden asian: Mä haluan rakentaa tänä syksynä vuoden 2023 työaikataulut ja muutkin aikataulut niin, että vaikka palaan palkkatöihin tammikuussa, mun ei tarvitsisi tehdä kuin pari sunnuntaita kuussa töitä. Se vaatii käytännössä mun oman yrityksen pyörittämiseltä uusia tuulia, mutta siihen ollaan valmiita.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit (1)
Parin vuoden vatvomisen jälkeen uskalsin lähteä testaamaan toista työtä (pieni tuntimäärä, mahdollista vetäytyä halutessaan, matalat riskit). Siihen on liittynyt jäätävä määrä teknistä silppua, josta en saa rahaa, mutta koska olen siihen tottunut, se ei ole niin iso rasti.
Sysäyksen antoi meidän hoitajien lakko ja järkyttävä kohtelu mm. mediassa. En usko, että annan ikinä anteeksi niitä kommentteja, joita tuli sekä tutuilta ja tuntemattomilta. Myös uhkailu pakkotyölailla vauhditti muutoksen aloitusta. Sivistyneessä demokratiassa pakkotyöllä uhkailu on turmeltuneen järjestelmän merkki. Se, että syytetään potilaiden hengenvaaraan asettamisella ja haukutaan ahneeksi paskaksi, oli 10 vuoden raatamisen jälkeen ihan musertavaa työhön liittyvälle perusluottamukselle (ja olen lähtökohtaisesti monessa liemessä keitetty, kohtuu resilientti työntekijä). En hylkää päätyötäni työsuhteisena varmaankaan, mutta olen ylpeä siitä, että rakennan itselleni option.