Mom guilt

Me soviteltiin miehen kanssa erästä aikuisten illallistapaamista kalenteriin. Kevätkalenteri on täyttynyt hurjaa vauhtia ja meillä on käytännössä kesäkuun puoleenväliin asti joka viikonloppu jo useampikin meno, joten ehdotin miehelle, pitäisikö treffit sopia ensi perjantaille.

Minä: “Tää on nyt varmaan ainoa vaihtoehto. Mutta haittaako se sua?”

Mies: “Miten niin haittaisi?”

Minä:”No kun sä olet sen lauantainkin lasten luota poissa?”

Mies: “Niin?”

Minä: “Ei ku siis mulle tulisi tommoisesta syyllinen olo. Että kaksi päivää putkeen pois lasten luota.”

Mies(nauraen): “ Mitä ihmettä? Mehän ollaan niiden kanssa koko ajan. Sitä paitsi on siinä se koko sunnuntaikin.”

Mä olen äitiyteni alusta asti yrittänyt rimpuilla – tietoisesti ja tiedostamatta – pois liian kireistä äitimyyteistä ja -kahleista. Silti edelleen löydän itseni viikoittain tilanteista, joissa mua vaivaa joku sellainen syyllisyys, minkä tiedän johtuvan siitä, että olen nimenomaa äiti. Ei siitä, että olen vanhempi, vaan nimenomaan äiti.

Mom guilt -fiiliksiä aiheuttaa ihan todella moni juttu. Eniten syyllisyyttä aiheuttaa ajankäyttö. Olenko lasteni kanssa tarpeeksi? Olenko läsnä siitä ajasta tarpeeksi? Jakautuuko aika tasaisesti kaikkien kesken? Mä ymmärrän, että meillä on megahyvä tilanne, kun ei olla miehen kanssa kun satunnaisesti työreissuissa, ja ylipäätään työt ajoittuu päiväkotiajoille. Toisin sanoen saadaan viettää hyvinkin paljon lasten kanssa aikaa. Silti huomaan, että mun sisuskalut valtaa aivan jäätävä ahdistus, jos huomaan, että olen useampana päivänä pois kotoa. Esimerkiksi ensi viikolla mulla on poikkeuksellisesti työreissua ma-pe, ja se on tuntunut jo monta viikkoa jotenkin tosi väärälle. Tavallaan odotan tuota kovasti, koska kyseessä on ihania juttuja, tärkeitä työhommia ja myös välillä kovasti kaipaamaani vapautta. Mutta silti – tästä kivasta huolimatta – etukäteen jo ahdistun.

Jatkettiin miehen kanssa syyllisyyskeskustelusta vielä jälkikäteen, koska tajuttiin, miten kauhean eri tavalla me nähdään tilanteet. Mies ottaa molemmat, kotona vietetyn ajan poissaolot sellaisina, kun ne eteen tulee, ja pystyy olemaan läsnä ja keksittymään siihen aikaan ilman haikaluja toisaalle. Mä taas pohdin paljon enemmän sitä, teenkö oikein. Ja ehkä juuri siksi kipuilen muutenkin enemmän, kun en välttämättä osaa elää hetkessä, vaan kotona ollessa saatan kaivata omaa aikaa ja poissaollessa surra sitä, etten ole kotona. Vaikka ymmärrän, että nämä voi olla meidän henkilökohtaisia persoonallisuuden ominaisuuksia, näen, että kyse on kyllä myös isä-äiti -ajattelusta.

 “Kuka niitä paineita äideille oikein asettaa?” aloittaa mies ja jatkaa itse vastauksella: “Te äidit. Luotte itse itsellenne ja toisillenne tollasta”. Hän on aivan oikeassa. Juuri niin me tehdään! Sillä, että moni meistä vahtaa muiden äitien tekemisiä (ja nostaa samalla bare minimum -iskät jalustalle), me myös luomme koko ajan paineita itsellemme. Outoa, surullista ja ennen kaikkea energiaa vievää! Meille on iskostettu jonnekin alitajunnan perukoille olettamuksia äitiydestä, ja vaikka aikaa kuluu, tasa-arvo lisääntyy ja – kuten meillä – molemmat aikuiset oikeasti ottaa koppia ihan kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, vain minä kannan paineita vanhemmuudesta. 

Mä päätin ottaa syyllisyyden poistamisen yhdeksi kehityshankkeekseni. Tiedän, ettei tämmöisistä tunteista pääse sormia napsauttamalla, mutta terapia ja itsetutkiskelu on opettanut myös sen, että VALTAVAVIA asioita voi muuttaa pelkästään sillä, että asioita käy läpi oman päänsä sisällä. Ehkä mä siis ensi viikon työreissussa ajattelen ahdistuksen sijaan sitä, että niillä aikuisseurassa ladatuilla akuilla mä jaksan paremmin kiukkuisia aamuja tai ”ei vielä, kohta -lauseita”.

Millaisista asioista koet mom guiltiä? Ja onko joku tilanne/kommentti ollut sellainen, että se on edesauttanut syyllisyyden nousemista pintaan?

-Karoliina-