En tiedä, johtuuko tämä siitä, että esikoinen on esikoiseni. Ensimmäinen, harjoituskappale. Vai siitä, että ollaan koettu yhdessä myös sellaista, mitä en olisi äitinä halunnut lapseni kanssa kokea. Ehkä se voi olla vain sellainen Lorelai ja Rory -juttu, mutta minusta on tuntunut ihan esikoisen ensimmäisistä vuosista asti sille, kun meillä olisi joku ihan erityinen rinnakkaisuus, vertaisuus, siitäkin huolimatta, että ollaan äiti ja tytär.
Kun katson vanhoja valokuvia, havahdun siihen, miten pikkiriikkinen hän on ollut. Ja totta kai on ollut! Hän on ollut silloin neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Pieni tiitiäinen. Ja silti muistan nuo päivät sellaisina, että elettiin rinnatusten. Että puhuin hänelle kuin isolle ihmisille. Ja ennen kaikkea – hän puhui minulle. Oli jo silloin viisas ja analyyttinen. Se, joka saattoi joskus sulkea äidin pään pieneen kainaloonsa ja silittää tukkaa. Tai huutaa kesken riidan: “Tuollainen käytös ja vielä aikuinen ihminen!”.
Tietenkin hän oli myös aivan lapsi. On sitä edelleenkin, mutta jo eri tavalla. Oli aikoja, jolloin hän oli niin holtiton kuin pienet lapset on, kun mikään ei pelota. Ja sitten toisaalta pelkäsi kaikkea sellaista, mitä aikuisen on vaikea edes ymmärtää. Hän oli uhmaikäinen. Hupsu, kömpelö, taitava, raivokas. Näsäviisas ja vaativa. Se, joka ei meinannut saada unta millään ja se, joka hipsi aikuisten väliin nukkumaan vielä silloinkin, kun sänkyyn ei todellakaan olisi mahtunut enää kolmea.
Yhtenä aamuna hän oli eskarilainen ja sitten seuraavana jo nelosluokkalainen. Joskus naama hiekassa ja tukka rastoiksi takuttunut. Röyhelöhelmainen kikattelija. Ja sitten – ihan kauhean nopeasti – se, joka meikkaa aamuisin ja huutaa ovelta “mo, mä tuun kasilta”.
Ekaluokan ensimmäisen päivän ja alakoulun viimeisen kevätjuhlan välillä on sekunti. Se on kahdeksan kengänkokoa ja 2200 iltasuukkoa. Se on läksyt, jotka jäi tekemättä; ne jotka tehtiin yhdessä ja ne, joista vanhemmilla ei ole mitään hajua. Se oli käsikädessä käveltyjä koulumatkoja ja kutosen leirikoulu, josta hädin tuskin muistettiin laittaa viesti: “öitä”. Se on ystävyyssuhteita ja rimpuilua, ja jos hyvin käy, kasvualusta sille, jonka merkityksen näkee vasta matkan päästä.
Ekoissa kuvissa esikoinen on ekaluokan kevätjuhlapäivänä. Ensin koulussa ja sitten bestiksen kanssa mökillä. Tänään nuo samat tytöt seisoivat juhlasalin lavalla rinnatusten, kohta jo istuvat samassa junassa matkalla kesäseikkailuihin. Kaukaa katsottuna, lavalla, he näyttivät kauhean isoille. Juhlatamineissaan, muiden samankokoisten vierellä. Minulle hän on aina se pieni iso. Vauvani, ja kuitenkin se, joka oli alusta asti kypsempi kuin minä koskaan. Se, joka teki äidin, opetti olemaan ihminen.
Kesäpisamien, loputtomien uintireissujen ja aikatauluttomuuden jälkeen alkaa uusi aika. Olkoon tuuli myötäinen jatkossakin, pieni lintuseni!
-Karoliina-
Kommentit (6)
Taitavasti kuvailtu tätä kaikkea äitiyden sekamelskaa- ja etuoikeutta.
Meidän esikoinen menee kasille ja kohta alkaa jo rippileirien valinnat (!). Olen lähtökohtaisesti todella vastuuntuntoinen ja pohtiva ihminen, mutta esikoisen suhteen tuntuu edelleen siltä, että olen ihan liian keskeneräinen ja taitamaton olemaan niin nopeasti eteenpäin kiitävän ja kyvykkään lapsen äiti- kun itse on tavallaan yhtä ”aloittelija” edelleen, mutta lapsi on käynyt niin monta vaihetta läpi (mihin tämä aika meni?)
On hämmentävää ja kiinnostavaa, miten lapsi eriytyy, miten ihan omanlaisensa hänestä tulee piirteidensä, toiveidensa ja kiinnostuksen kohteidensa suhteen. Ja miten paljon fiksumpi seuraava sukupolvi on edeltäjäänsä.
Niin ihanasti kirjoitettu että mulle tuli melkein itku!🙈😭❤️
Kiitos <3
Niin ihana ja kaunis teksti❤️❤️ Ja ihan kuin kuvasta musta ja mun esikoisesta.
Ihana jos pystyit samaistumaan. <3
Tuo viimeinen lause on etenkin aivan totta! Toivo tulevaisuudessa.