Korviani myöten rakastunut
Kun puhutaan perhe-elämästä, aika usein muistetaan mainita ikuisuuden kestävät flunssat, hermojen kiristely ja pyykkivuoret. Niinhän minäkin tosi usein teen! Mutta eilen nukkumaanmenon aikaan, silloin, kun työnsin pääni toista poskea vasten ja nuuskutin huumantuneena ihania hiuksia, tajusin, että tosi harvoin puhutaan tästä. Siitä ihanasta lämpimästä tunteesta, joka valtaa koko sielun ja mielen. Rakastamisesta, mutta myös läikehtien ylitsepursuavasta ihastuksen tunteesta, suoranaisesta rakastumisesta, joka on vaaleanpunaisinta kuin mikään tunne ennen tätä. Tai tulee koskaan tämän jälkeen olemaan.
Puhun nyt siis niistä rakkauden puuskista, mitä omat lapset saavat aikaan. Mä en kenenkään meidän lasten vauva-aikana kokenut huumaavia euforiakuukausia, kuten moni nainen kokee. Koin, että rakastin mun lapsia alusta asti, eikä mulla ollut sellaista (hyvin tyypillistä) vierauden tunnetta mun lapsiin edes ekoina päivinä. En silti huumaantunut ja ihastellut juurikaan. Esikoisen kanssa olin valtavan nuori, valtavan pihalla ja näin jälkikäteen ajatellen myös masentunut, tai ainakin vahvassa baby bluesissa. Kaksosten kanssa kädet oli taas koko ajan niin täynnä, ettei hetkiin oikein ollut mahdollista jäädä kiinni.
Nyt tilanne on kuitenkin ihan toinen. Kun perusarki ei vie kaikkia voimia ja kun olen itse tosi hyvässä spotissa elämässä, on tilaa ja aikaa nähdä kaikki se kaunis, mitä omissa lapsissa on. Se kauneuden näkeminen ei ole nykyisin vaan faktuaalista tai sellaista perusrakkautta ja äidinvaistoa ja turvan ylläpitoa, vaan mua — ihan oikeasti — välillä ihan pakahduttaa se rakkauden tunne, mitä lapsiani kohtaan koen. Vaikka olen esimerkiksi meidän perheen tiukkapipo nukkumaanmenoasioissai, joskus itse jatkan höpöttelyä pienten ja ison kanssa nukutustilanteessa nukkumaanmenoajan jälkeenkin, koska haluan imeä kaiken sen ihanan höpinän, pusut ja kutittelut, mitä vaan lapsilta saan (siitäkin huolimatta, että valitan miehelle seuraavana iltana, jos ei ole jämäkkä ja johdonmukainen, “pulinat pois” -nukuttaja omalla vuorollaan). Samoin mä haluaisin jakaa somet ja kaikki täyteen heidän ihania kuviaan ja söpöjä juttujaan ja älykkäitä, hassuja, sutkautuksiaan. Ja mikä erikoisinta. Kun teini on oikein teini, mua alkaa naurattaa, vaikka pitäisi varmaan olla vihainen siitäkin. Mutta kun ei vaan voi, kun hän on niin söpö.
Jollakin tapaa tämä vauva-ajan jälkeen tuleva vaaleanpunainen kupla on tosi lohdullinen. On ihanaa ajatella, että tässäkään asiassa peli ei ole koskaan menetetty. Ja jollakin tapaa se, että olen tosi hyvä harrastamaan etukäteen nostalgiointia, auttaa myös nauttimaan näistä hetkistä vieläkin enemmän: jotenkin koen tosi konkreettisesti nyt sen, ettei tämäkään aika ja lapset tämän ikäisinä kestä ikuisesti, joten haluan imeä kaiken sen rakkauden, ilon ja ruuhkavuosielämän hilpeän sekamelskan nyt, kun vielä voin.
Kivaa uuden viikon alkua!
-Karoliina-
