Lopettakaa stipendit kouluissa!

Mä olin se, joka sai koulussa stipendejä ja hymypatsaan. Olen ollut myös se, joka on jakanut opettajan auktoriteetilla palkintoja, pystejä ja rahakuoria. 

Siitäkin huolimatta olen sitä mieltä, että stipendikulttuuri tällaisenaan (Suomessa) on elähtänyt jäänne ajalta, jolloin lapset opetteli asioita ulkoa ja sormille räpsäytettiin karttakepille. 

Voi olla, että jonkun mielestä pullamössösukupolvi ei opi elämän realiteetteja, jos stipendeistä luovutaan ja lapsia ei laiteta paremmuusjärjestykseen, mutta olen edelleen sitä mieltä, että pinnallinen palkitseminen ei opeta mitään muuta kuin pinnallista suorittamista, hyväksynnän hakemista ulkopuolelta ja omien syvämotivaatioiden tunnistamattomuutta. 

Jos mietin itseäni koululaisena – ja uskon tämän olevan laajempikin ilmiö – en ollut mitenkään erityisen tiedonjanoinen. Historian, äikän ja matematiikan lisäksi mua ei aidosti innostanut tai kiinnostanut koulun lukuaineet pätkääkään. Silti mä hikutin, luin ja pingotin, koska halusin hyvät numerot. En siksi, että pääsisin elämässä tiettyyn kouluun tai pisteeseen niillä, vaan yksinkertaisesti siksi, että halusin olla kympin tyttö. Täydellinen. Saada hyväksyntää. 

Jos katselen elämää nyt taaksepäin, juuri tuollainen täydellisyyteen pyrkiminen ja ulkopuolisten menestyssteppien tavoittelu on vienyt väärille urille. Vasta perfektionistin roolista poisoppiminen ja oman epätäydellisyyden kanssa eläminen avasi todellisen ilon ja onnen elämään. Se vei miltei 37 vuotta. En toivoisi samaa polkua kenellekään lapselle. 

Ajattelenkin, että stipendien suurin ongelma on siinä, että ne kertovat jotenkin hyvin yksioikoisesti sen, millainen oppilas, lapsi ja tapa olla ihminen on suotavaa ja palkittavaa. Ja voi kun me jokainen aikuinen tiedetään, että tapoja on TUHANSIA! 

Tiedän, että nyt moni opettaja haluaa kertoa, että ”ei jokainen stipendin saaja ole kympin oppilas, myös yrittämisestä palkitaan”. Mutta for real – ei opetkaan (vaikka kuinka ihania, hyviä ja ammattitaitoisia ovat) mitään Jumalia ole. Ei  mitä parhainkaan ope voi tietää lopulta kenenkään yrittämisestä tai tsemppaamisesta kuin hitusen, jos sitäkään. Opettajat on ihmisiä, joilla on rajallisesti aikaa ja stressaava työ. Siinä jää moni lapsi ja ihmistyyppi jalkoihin. Joku ope voi tunnistaa jonkun seiskan puurtajan yrittämisen ja se on upeaa, mutta todellisuudessa koulun stipendeistä suurin osa menee suoraan keskiarvon mukaan. Joissakin kouluissa jopa tsemppari/reilu kaveri -stipendi menee opettajien valitsemille henkilöille ja siinä kyllä valitettavasti korostuu ne kriteerit, jotka opettajat näkee tärkeiksi ja mitkä ope näkee luokkatilanteissa. 

Jos olet tosi pahoillasi siitä, miten sun kouluaikana stipendit jaettiin tai miten omalla jälkikasvulla nämä palkinnot menee, on hyvä muistaa, että stipendien saantiin vaikuttaa joskus myös moni  sellainen koulun vaiettu asia, mistä ei usein uskalleta edes puhua. Voi nimittäin olla, että just sun lapsella ei synkkaa kemiat eskariopen kanssa yhteen tai yläkoulun vaihtuvien opettajien kanssa joku opettaja ei edes muista sun lapsen nimeä. Raakaa sanoa, mutta se(kin) on totuus välillä koulusta. 

Olen miettinyt joskus jälkikäteen sitä, osasinko itse opettajana antaa stipendit oikeille oppilaille tai jäikö joku tärkeä lapsi palkitsematta. Ja ihan varmasti jäi, koska jokainen lapsi/nuori ansaitsee ihan varmasti tunnustusta jostakin. Joten anteeksi vanhat oppilaani! En tiedä, miten nyt toimisin, jos olisin taas opettajan roolissa. Ainakin valinta olisi paljon vaikeampi kuin joskus silloin. 

-Karoliina-