Ensiapuun ja muita tarinoita rankasta viikosta
Heippa vaan kaikille! Ollut hiljaiseloa täällä blogissa joku tsiljoona vuotta ja IG:ssäkin suhteessa sama, melkein viikko.
Harvoin tulee tällaisia taukoja, mutta viime viikolla kirjoittaminen tai oikeastaan mikään muu kuin selviytyminen ei ole ollut mielessä. Kun postasin viime viikolla yhden ainoan kuvan sairaalasta, enkä sen jälkeen muuta, huolestutti teistä monia. Ei ollut tarkoitus luoda huolta tai tehdä tiiseriä. Oli vaan sellainen tilanne, ettei aikaisemmin ollut voimia. Pahoittelut siis siitä!
Mulla alkoi oikeastaan jo kolme viikkoa sitten oudot oireet. Ensin oli kurkku kipeä ja sitten perusflunssainen olo. Samalla alkoi loputon väsymys. Mä nukahtelin – tuosta vaan – sohville kesken iltapäivän ja tuntui, että voimat riittää tasan perustoimintoihin, eikä mihinkään ekstraan. Lopetin tässä vaiheessa jo urheilun, mutta yritin silti saada kroppaa eloon vaikka uimapulahduksilla ja vastaavilla. Aika pian perään tuli myös etova olo. (Ja ei tarvitse kysyä, en ollut, enkä ole, raskaana).
Kävin kerran lääkärissäkin, mutta mitään kummaa ei löytynyt ja tila säilyi melko stabiilina. Kunnes sitten viikko sitten maanantaina alkoi järkky vatsatauti, joka ei – jumaliste – mennyt ohi siinä yhdessä tai kahdessakaan vuorokaudessa, vaan paheni vaan pahenemistaan. Meillä on ollut norot ja “vanhat” koronat ja muut, mutta tämä olo oli jostain ihan muusta maailmasta. Koko homma meinasi oikeasti hajota käsiin – sanotaanko nyt näin, että ambulanssi, Acuta ja kaikki tällainen liittyy keissiin – mutta lopulta mun olo alkoi helpottaa ja tässä sitä nyt ollaan: Näpyttelen tekstiä jo puoli-istuvassa asennossa, söin ja kävin suihkussa, joten voiton puolella todellakin ollaan. Ihanaa olla elossa, voin sanoa!!
Vieläkään ei oikein tiedetä, mikä mulla oli. Työterveyden tutkimuspaketti oli melko suppea ja Acutassahan katsotaan vaan, jääkö henkiin (tosin sekin jo hieman kuumotti, kun tuotiin useampi lääkäri katsomaan, onko mun vatsa-aortta revennyt), mutta todennäköisesti tämä oli joku virus. Toivon, että näin oli ja vaiva jää taakse. Niin ja ei tartu muihin perheessä, vaikka kaipa se (kop, kop, KOP) olisi jo tarttunut, jos niikseen olisi.
Nyt syön kaikkea, mitä ikinä tekee mieli ja yritän saada lommoposket taas entiseen kuosiin ja katson Netlixiä tunnista toiseen ja toiset tunnit makaan äänikirja vieressä torkun. Eniten mua harmittaa tässä se, että mulla olisi pitänyt olla viikonloppuna puolimaratoni Savonlinnassa (kiitos Savonlinna reiluudesta ja ystävä asioiden hoidosta, että sain siirtää osallistumisen ensi vuoteen!). Oltiin valmistauduttu maratoniin ystävien kanssa koko alkuvuosi ja nyt olo on tosi tyhjä. Kun on ollut tuollainen iso tavoite, ja se menee sivusuun, on näköjään tosi vaikea kaivaa motivaatiota uuteen nousuun. Ensin funtsin, että haluan vettä puolimaran heti alta jossakin kesän tapahtumista, kun tästä tolpilleni pystyn, mutta jotenkin sen tavoittelu ei tunnu – ainakaan näin makuutasosta – mitenkään mielekkäälle. Ja mulle kun liikkunnassa tärkeintä on koko ajan ollut sen tuoma ilo ja innostus, ei tavoitteet.
Tässä kun olen pari päivää miettinyt asiaa, ehkä jätän mun ekan puolimaratonin ensi kesän Savonlinnaan ja juoksen jonkun pikku matkan tänä kesänä vaikka Tampereella, Saa nähdä! Muuten into liikkumisen pariin on valtava. Kun olen ollut monta viikkoa heikkona ja sitä ennen meni kaksi viikkoa reissuissa ilman liikunta, tuntuu, etten ole oma itseni. Kroppakin on oudon “lihakseton”, vaikka tiedän, että totta kai vuosia kerätyt powerit tuolla jossain alla on. Kun lihaskireys ja nesteet katoaa kropasta, tulee vaan tosi heiveröinen olo, enkä tykkää siitä yhtään. Mulle on liikunnan tuomasta voimasta tullut osa mun persoonaa, joka tuo voimaa henkiseen puoleenkin.
No, nyt jorisin jo liian pitkään! Näköjään innostuu, kun ei ole saanut näpytellä näppäimistöä aikoihin. Otan päiväunet, palataan!
-Karoliina-
