Kun perheenisä Samuel uskaltautui ulos kaapista, hänen vaimonsa reaktio oli vertaansa vailla – tunnustaminen uskonyhteisölle oli kuitenkin vasta edessä
Vanhoillislestadiolainen perheenisä Samuel Jyrinki eli salaisuutensa vankina vuosikausia. Kun hän viimein uskaltautui ulos kaapista, oli se tehtävä kahdesti: ensin vaimon ja sitten uskonyhteisön edessä.
Isyys on aihe, josta kysyttäessä Samuel Jyrinki alkaa kyynelehtiä. Isyys on molemminpuolista rakkautta ja kasvua, hän sanoo. Hän haaveili isyydestä jo ollessaan lapsi.
Kun Samuel meni naimisiin vaimonsa Aune-Elinan kanssa, he kummatkin olivat 19-vuotiaita. Siihen mennessä kun vanhemmat täyttivät 25, lapsia oli syntynyt neljä.
– Isä ei ole mikään toissijainen vanhempi tai äidin oikea käsi. Isällä on alusta asti sama vastuu, velvollisuus ja mahdollisuus luoda suhde lapseen. Näin toimimalla isällekin voi syntyä niin sanottu äidinvaisto.
Se oli Samuelin ajatus silloin, ja samoin hän ajattelee edelleen. Ero piilee siinä, että nyt Samuel uskaltaa olla oma itsensä. Tässäkin asiassa.
Miehen ja isän malli
Samuel Jyrinki kasvoi vanhoillislestadiolaisessa perheessä, johon kuului yksitoista lasta.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ihanneisän malli tuli selväksi. Samuel tahtoi olla vuorollaan kunnon isä, joka elättää perheensä, rakentaa kodin ja huoltaa auton. Työorientoitunut ja maskuliininen ihmemies, joka kestää kaiken.
Samuel piti kaikki mahdolliset isyys- ja vanhempainvapaat, mutta koki jäävänsä tunnetasolla vajaaksi. Hän ei rohjennut lohduttaa itkevää vauvaa kauaakaan, ennen kuin ojensi lapsen tämän äidin rauhoiteltavaksi. Hänen oli vaikeaa kertoa vaimolleen, miten jaksoi ja mitä tunsi.
Kun kolme vanhinta lasta oli vielä vaipoissa ja neljättä odotettiin, perhe oli henkisesti tiukoilla. Samuel oli jo pitkään pohtinut, etteivät hänen voimavaransa riitä täydellisen isän rooliin.
– Mieleeni on jäänyt hetki, kun pitelin itkevää lasta sylissäni itkien itsekin. Puolisoni tuli paikalle ja näki sen.
Silloin Samuel pystyi kertomaan vaimolleen, että hänelläkin on rankkaa ja myös hän kaipaa hetkiä, jolloin hän saisi käpertyä pieneksi keräksi kainaloon.
– Havahduimme siihen, mitä ympäristön vaatimuksia kannoimme harteillamme sen sijaan, että säätäisimme kriteerit meille sopivaan asentoon ja tekisimme omannäköiset valintamme.
Samuel ja Aune-Elina ymmärsivät, että he saisivat olla juuri sellaisia vanhempia ja puolisoita kuin he ovat. Parin välinen keskusteluyhteys parani ja he uskalsivat ottaa ja antaa tilaa eri tavalla kuin ennen.
Jälkikäteen ajateltuna tuo käänne oli se, joka raivasi väylän vielä toisen ja vaikeamman keskustelun avaamiselle.
– Se mahdollisti sen, että uskalsin tulla parisuhteessa ulos kaapista.
Piiloutuminen
Tietynlaiseen muottiin ahtautuminen oli Samuelille tuttua puuhaa. Jo ennen sankari-isäksi pyrkimistä hän oli yrittänyt kaikkensa, jotta hän olisi normien mukainen heteromies.
Vanhoillislestadiolaisessa maailmankuvassa vain uskovaiset pääsevät taivaaseen. Uskovainen puolestaan elää vanhoillislestadiolaisen yhteisön normien mukaan. Biseksuaalisuus sinänsä ei ole vanhoillislestadiolaisuudessa syntiä, mutta sen toteuttaminen on.
– Järkyttävä ristiriita. Seksuaalisuus on niin iso osa ihmisyyttä. Ainakin minun on vaikeaa erottaa se, mikä on tässä olemista ja mikä tekemistä. Mikä on syntiä ja mikä ei.
Murrosiässä Samuel Jyrinki ymmärsi olevansa erilainen kuin muut. Häntä kauhistutti huomata, että hän tunsi vetoa myös miehiin.
Sillä Jumalalla, johon uskonyhteisö tukeutui, oli ankarat kasvot. Teini-ikäinen Samuel itki ja rukoili yökaudet, että saisi voimia vastustaa kiusausta ja elää Jumalan tahdon mukaan. Helvetin pelko oli voimakasta.
Hetkellisesti tuska unohtui, kun Samuel täysi-ikäistyttyään tapasi Aune-Elinan ja rakastui. Mutta kun Samuel huomasi, ettei hänen seksuaalisuutensa muuttunutkaan avioitumisen myötä, jäi hän vielä tiukemmin salaisuutensa vangiksi.
Ei pidä käsittää väärin, sillä Samuel oli onnellinen avioliitossaan. Vierellä oli rakas puoliso, lapsia syntyi, arkea pyöritettiin.
Sisäinen taakka oli kuitenkin kasvanut liian suureksi. Samuel tunsi itsensä petturiksi, koska hän ei kyennyt kertomaan Aune-Elinalle kaikkea. Takaraivossa väikkyivät myös uskonyhteisön mielipiteet.
– Paljastumisen pelko alkoi hallita elämääni. Pelkäsin jääväni kiinni siitä, miten istun, miten seison tai minkä värisen kellon valitsen.
Lopulta Samuelin mielenterveys ei enää kestänyt.
Särön pelko
Samuel Jyrinki oli kärsinyt ahdistuneisuudesta vuosikausia, mutta vuonna 2018 hän sai paniikkikohtauksen. Vaimonsa kehottamana hän hakeutui työterveyspsykologille. Vyyhti alkoi purkautua, kun hän pääsi psykoterapiaan.
Siinä vaiheessa Samuel ei ollut kertonut salaisuudestaan vielä kellekään. Mutta Aune-Elina oli alkanut aavistella.
Eräällä automatkalla Aune-Elina yllättäen kysyi suoraan Samuelilta, oliko tämä biseksuaali. Kun Samuel vastasi myöntävästi, vaimon reaktio oli suorastaan ilahtunut. Mitä? Oikeasti? Vähän siistiä! tämä huudahti.
Ei Samuel ollut kuvitellut, että paljastumisesta seuraisi ero. Reaktio oli silti ihan muuta kuin hän oli odottanut.
– Olin pelännyt, että keskusteluyhteytemme ja luottamuksemme murenisi. Ja että hän pitäisi minua jotenkin likaisena ja huonona. Mutta paljastuksesta seurasikin suhteellemme vain hyvää.
Tietysti asiaa piti käsitellä. Koettiin tunnemyrskyjä ja keskusteltiin, mutta lopputulos oli aina sama. He olivat toisensa valinneet, eikä mikään voinut horjuttaa heidän välistään rakkautta.
Hiljaisia viestejä
Vuonna 2019 Samuel vei terapeutilleen nähtäväksi kirjoittamansa tekstin, jossa hän pohtii identiteettiään. Tekstissä hän paljastaa olevansa biseksuaali.
Samuel oli jo aiemmin ryhtynyt kirjoittamaan Herkkä mies –blogia, jossa käsiteltiin vanhemmuuden, miehuuden ja parisuhteen teemoja. Terapeutti ehdotti, että Samuel julkaisisi tekstinsä siellä.
Ehdotus kouraisi. Ajatus oli käynyt Samuelin mielessä ennenkin, mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut toteuttaa sitä.
Terapiassa hän kuitenkin sai asioihin uutta näkökulmaa. Jos hän kertoisi koko maailmalle salaisuutensa, ehkä hän viimein voisi olla vapaa ja tehdä rauhan itsensä kanssa. Niinpä Samuel painoi julkaise-nappia.
Kirjoitus keräsi hetkessä kymmeniätuhansia lukukertoja, eikä kaikki palaute ollut positiivista. Uskonyhteisössä ihmeteltiin, miksi perheellisen miehen pitää edes puhua tästä, ellei ole ”lähdössä homostelemaan”. Tuo on sielunvihollisen työtä, tuomitsi yksi, tällaisia tekstejä ei ehkä kannata enää kirjoittaa, kehotti toinen.
Toisenlaisissa viesteissä Samuelia kiitettiin. Hän sai yhteydenottoja ihmisiltä, joita painoi samankaltainen taakka. Ehkä minäkin nyt rohkenen kertoa jollekin, eräässä viestissä luki.
Myrsky alkoi laantua. Sittemmin Samuel on huomannut, että monet hänen tuttavansa ovat kypsytelleet asiaa. He eivät ota asiaa suoraan puheeksi, mutta heillä on hyväksyvä katse.
On silti monia, jotka eivät vieläkään hyväksy. Vaikka Samuel elää ulkoapäin katsottuna yhteisön arvoihin sopivaa hetero- ja ydinperhe-elämää, suhde uskonyhteisöön on ristiriitainen.
Yksi syy julkiseen ulostuloon oli kuitenkin se, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä ajatustensa vangiksi.
– Haluaisin lasteni oppivan, että omista arvoista ei tarvitse luopua, mutta on silti tärkeää arvostaa ja kuunnella kaikkia eikä vain samanmielisiä.
Lapset tietävät, että heidän isänsä on biseksuaali. Se ei kummastuta heitä. Myös Samuel on löytänyt rauhan.
– Elämä tuo eteen asioita, jotka tekevät säröjä ja vaativat kasvamaan. Siinä mielessä prosessini on aina kesken. Ajattelen kuitenkin, että olen saavuttanut vakaan jalustan, jota eivät pikkutuulet hetkauta.
Ristiriita, joka ei ratkea
Jos Samuelilta olisi kysynyt muutama vuosi sitten, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta biseksuaalisuus, hän olisi oitis vastannut: häpeä. Nyt hän sanoo, että biseksuaalisuus merkitsee ennen kaikkea lahjaa rakastaa. Se on rakkautta, joka ei erottele sukupuolten rajoja.
Entä mitä hän tuumaa sanasta Jumala?
– Minulle Jumala näyttäytyy armollisena ja lohdullisena. Uskon johonkin korkeampaan, joka suojelee ja johdattaa meitä hyvin aikein.
Samuelin kokema ristiriita hänen minuutensa ja uskonyhteisönsä oppien välillä on syvä ja todellinen. Samuel uskoo, ettei niiden välinen taistelu ratkea koskaan kokonaan.
Mutta voiko ristiriitaa, johon kuuluu sellaisia asioita kuin armo ja rakastamisen lahja, kasata vain taakaksi harteille? Sellaisista aineksista täytyy syntyä muutakin kuin tuskaa.
Ehkä ihmisen sisimmän säröt eivät ole vain taakkoja, vaan myös tähystyspaikkoja. Kun niiden äärelle pysähtyy, voi nähdä jotain kaunista.
Kommentit (4)
Olipas viisasta puhetta, sekä Samuel Jyrinki että kommentoija, sinä nimimerkki Elise. Kiitos sanoistanne! Lestadiolaisuuden ankara oppi on tuhonnut monen nuoren ja vanhemmankin elämän.
Ei bi seksuaalisuus ole mikään ”synti” lestaatiolaisuus on. Jos jumalaa ois niin ei se varmaankaan kieltäisi minkäänlaista seksuaalisuutta, nimittäin ei ihminen itse voi vaikuttaa siihen minkälainen hän on ,vaikka hän kuinka ajattelesi että en ole bi niin ei sitä väkisin pysty muuttumaan. Minun poikani on homo ja olen ylpeä hänestä ja poikani on onnellinen kun viimein sai sen sanottua minulle. Hän asuu Tampereela, koska hän sanoi että siellä hänellä on hyvä olla ei kukaan kyseenalaista hänen suuntautumistaan. Täällä pikku kirkonkylässä hän oli onneton ja tunsi olevansa huonompi ihminen. Huomasin heti muutoksen kun hän muutti täältä.
Jumala on Rakkaus . Olkoon Rakkaus tärkeintä elämässänne. Teissä nuorissa on tulevaisuus ja toivo.
Kiitos Rohkeudestanne. Nimim. Mummi
Hieno mies. Paljon tsemppiä ihanalle perheelle