Kolumni: Lapsen kysymys löi ällikällä – se paljasti, että vieläkin on tyttöjen ja poikien eri maailmat

Voiko tytöt räpätä? kysyi tyttäreni eräänä päivänä. Olin aivan ällikällä lyöty, vaikka yritinkin sitä peitellä. Olin kuvitellut, että lapset eivät enää jaa maailmaa tytöille ja pojille sopiviin laareihin.

Mutta maailma muuttuukin paljon hitaammin kuin toivoa voisi.

Esimerkiksi viime kesänä ihmettelimme, eivätkö tytöt to­siaan leiki lentsikoilla. Tuolloin mieheni etsi tytölle tuliaisia Ilmavoimamuseos­sa Tikkakoskella ja löysi museokaupasta kivoja balsapuisia lennokkeja. Pikkulennokin olisi saanut lapsen omalla nimellä varustettuna, jos nimi olisi sattunut olemaan vaikkapa Kalle, Atte tai Mikael.

Museos­ta kerrotaan, että tyttöjen pikkulennokkeja kyllä kysellään aika ajoin, ja asiak­kaina on ollut ”pieniä tyttöjä, jotka ovat suuria lentokone­faneja”. Joskus aiemmin myynnissä on ollut tyttöjen nimillä varustettuja lennokkeja, ne vain eivät menneet kaupaksi.

Kyllä tytötkin voivat räpätä ja rokata, soittaa kitaraa tai lennättää lennokkeja. Ja pojatkin voivat hoivata nukkeja, tanssia balettia taikka halia yksisarvista. Kaikki lapset voivat, jos vain haluavat ja uskaltavat.

Kannattaa rohkaista lasta leikkimään juuri sitä, mikä häntä viehättää. Sukupuolesta riippumatta seikkailijan lahjapaketista voi paljastua taskulamppu, pikkututkija voisi ilahtua suurennuslasista. Lelun ei tarvitse olla kallis, jotta se pääsee osaksi monenlaisia mielikuvitusmaailmoja.

Leikki ei tunne rajoja. Siinä kaikki on mahdollista kaikille, sattuupa sitten olemaan tyttö tai poika.

Tikkakoskella on myös oiva esimerkki siitä, mitä syntyy, kun ketään ei rajata ulkopuolelle. Museon pihalla komeilee aito MiG-17-suihkuhävittäjä, joka on maalattu vaalean­vihreäksi ja koristeltu sinisin ja punaisin kukkasin. Taideteok­sen on signeerannut Anni-niminen tyttö.

Onneksi lasten luovuus ylittää kaikki aikuisten keksimät rajat. Me emme edes osaa kuvitella, mihin kaikkeen jälkipolvet vielä pystyvätkään.

Piia Sainio: Jokaista päivää voi arvostaa kuin se olisi viimeinen – ihan vain kiitollisuudesta, että sain tämän lapsen